Sanooko vanhat vanhemmat suoraan ettei enää jaksaisi

Up

[quote author="Vierailija" time="13.10.2012 klo 14:13"]

vai aistiiko lapset sen, eikä sitten pyydä leikkimään tai avuksi

[/quote]

Itse ainakin koin sen elävästi. Kukaan ei kysellyt minulta mitään, ketään ei kiinnostanut. Herranen aika, että joku olis ees leikkinyt.

Äiti on väsynyt ja isin selkää kolottaa. Ole hiljempaa, että isi saa levätä. Älä nyt aiheuta murheita isille ja äitille, kun on niin väsynyt ja on vaivojakin.

Opin äkkiä, etten kerro vanhemmille mitään, etteivät he huolestuisi ja heidän elämä ei olisi vaikeampaa, mitä se oli.

Ja monesti sanottiin, että sitten helpottaa, kun sinäkin tästä vihdoin lähdet. Minä muutinkin tosi nuorena sitten pois kotoani

No nyt vanhampana äitinä jaksan, nuorempana en malttanut.

t: äidiksi 21, 23, 25, 26, 336 ja 38 vuotiaana

Ja lapset kärttää siitä huolimatta uudestaan ja uudestaan.

Minun vanhempani sanoivat suoraan, kun lapsena kärtin huomiota ym. jaksamista heiltä. Myöhemmin opin jo välillä itse aistimaan sen, etteivät he jaksa, mutta välillä toki joutuivat siitä yhä huomauttamaan.

Ei kait se ikä liity leikkimisintoon, vaan muut asiat ennemminkin, ellei nyt ole ihan eläkeläisistä kysymys. Jotkut eläkeläisetkin ovat tosin aikamoisia leikipetoja, eivätkä kaikki teinit tai kaksikymppiset viitsi tai osaa leikkiä ollenkaan.

mutta en leiki lasteni kanssa. Poikkeuksena esikoinen, jonka kanssa aloitin leikin ja kävin välillä ihailemassa mutta en varsinaisesti siis leikkinyt hänenkään kanssaan.



En ole koskaan leikkinyt pienten lasten kanssa. En osaa. Joskus 20+-vuotiaana yritin kummilasteni kanssa ja olin jäykkä ja inhosin koko hommaa. Päätin sitten, että olen toisenlainen äiti. En leiki mutta olen muuten läsnä, vien teatteriin, konsertteihin ja lastentapahtumiin.



Nyt lapset ovat 6- ja 2-vuotiaita ja leikkivät keskenään tai yksin. Eivät kärtä leikkimään, kun en leiki. Lautapeleihin pyytävät mukaan ja sitä hommaa teenkin. Lisäksi luen heille paljon, katsomme yhdessä televisiota ja lastenelokuvia ja talvella teemme lumitöitä, rakennamme lumiukkoa, lumilyhtyä ja iglua (koko perheen projekti).



Viikonloput hurahtavat isomman harrastusten parissa, viime viikonloppu hurahti isovanhemmilla yökyläilemässä ja lapsen pelissä, tänä viikonloppuna kävimme käärmenäyttelyssä ja lapsella on taas peli. Pari viikkoa sitten käytiin teatterissa ja sitä edellisenä konsertissa.



Miksi ihmeessä se leikkiminen olisi jotenkin sidoksissa ikään? Se on luonnekysymys.

Joka päivä ja tunteja. En näe, että leikkiminen olisi kiinni iästä, vaan asenteesta: jos leikin näkee tärkeänä lapsen kehityksen tukijana, niin ehkä sitä silloin osallistuu enemmän leikkiin. ja kyllähän siihen voi vaikuttaa myös ylipäätään elämäntilanne, jos on paljon (koti)työvelvoitteita, ei ehkä ole aikaa leikkiä, vaikka haluaisikin.

ja vaatii, että näiden on jaksettava.

ilmeisesti huutaa asian lapsilleen selväksi? ;)



Kyllähän ihminen vaistoaa toisisen tunteita ja käytöstä tulkitsee, eikä se aina onnistu aikuisenakaan.



Parasta että ihmiset vaan puhuisivat.

Mutta se tuskin on iästä kiinni...

Voin tukea leikkiä auttamalla järjestelyissä, sopimalla kavereita ja kuljettamalla, mutta minusta aikuisen leikki ei ole samaa kuin lasten leikki. En halua teeskennellä, että leikkisin aidolla sydämmellä kuten lapset, kun kyse olisi vain esityksestä ja velvollisuudesta.

Tunnen myös, että jos alkaisin osallistumaan lasten leikkeihin, vetäisin niihin mukaan aikuisen maailman, jossa on reaalimaaliman rajoitukset ja työsyydet takana. Lapset leikkiköön keskenään, niin silloin batman auto saa olla rauhassa pupun isä...

Mutta se tuskin on iästä kiinni...

Voin tukea leikkiä auttamalla järjestelyissä, sopimalla kavereita ja kuljettamalla, mutta minusta aikuisen leikki ei ole samaa kuin lasten leikki. En halua teeskennellä, että leikkisin aidolla sydämmellä kuten lapset, kun kyse olisi vain esityksestä ja velvollisuudesta.

Pelaan pelejä, vien ulos ja luen, mutten leiki. Mies leikkii kyllä. Mies on "vanha" eli ikää 47 ja jaksaa leikkiä. Minä olen "vasta" 37 ja en jaksa leikkiä. Oma äitini sai minut 25-vuotiaana ja ei koskaan leikkinyt, kun taas 8 vuotta vanhempi isäni leikki joskus.



En mä näe, että leikkiminen olisi niin oleellista. Tärkeintä on perushoito ja hellyys. Sen jälkeen se, että lasten kanssa on aidosti ja tekee jotain. Sen ei tarvi olla leikkimistä. Se voi olla yhteisiä töitä (kuten ennen vanhaan lasten kanssa just tehtiin töitä) tai pelaamista, juttelua tai mitä vaan. Ei se, että istuu lattialla ajelemassa 2-vuotiaan kanssa autoja, ole se ainoa oikea tapa. Kokonaisuus ratkaisee.

jaksa lähteä pyöräilemään pojan kanssa ranta polkuja pitkin..That it:))

Lapsi vaan anopille hoitoon.

rahalla korvaavat. saavat kaikki lelut ja mopot.

Lasten kuuluukin antaa tylsistyä ja keksiä leikit itse. En ole koskaan ollut ohjelmatoimisto. Tuolla ne nytkin metsässä kuuluvat puuhaavan.

Up

[quote author="Vierailija" time="13.10.2012 klo 14:13"]

vai aistiiko lapset sen, eikä sitten pyydä leikkimään tai avuksi

[/quote]

Ihan samalla tavalla olen leikkinyt/ollut leikkimättä tämän kuopuksen (syntyi juuri ennenkuin täytin 42v) kanssa kuin 21v ja 23v saatujen ensimmäisten tai 30v:nä saamani 3. lapsen kanssa:) Ehkä tämä kuopus on eniten ollut meidän kanssamme joka paikassa mukana, isommilla lapsilla oli seuraa toisistaan enemmän eikä meidän tarvinnut olla mukana leikeissä.

Jaksamisessa ei ole mitään ongelmia:)

äiti 54v

Yksinkertaisuuttani kai, mutta ymmärsin tuon otsikon "vanhat vanhemmat" lasten isovanhemmiksi. On hirvittävää, mutta totta, että monet isovanhemmat eivät uskalla sanoa omille lapsilleen, että eivät jaksa enää hoitaa lapsenlapsia. Onhan tälläkin palstalla ollut valitusta, miten isovanhemmat eivät enää suostu lapsenpiiaksi. Hävettäisi vaatia, että jo päivätyönsä tehneiltä pitäisi saada vielä jatkuvasti apua.