Onko KUKAAN onnellisessa avioliitossa ?

Kunnioitan mielipiteesi,mutta olet naiivi.

jos avoliitto kelpaa. Naimisiin ei minulla ole koskaan ollut hinkua, riittää että olemme ja asumme yhdessä.



Mahdotonta listata kaikkea mikä tekee onnelliseksi, niitä asioita on niin paljon eikä kaikki liity mieheeni edes ollenkaan. Mutta miehessä minut tekee onnelliseksi luotettavuus, järkevyys, huumorintaju, se että on aina apuna ja tukena (niissäkin asioissa joita hän ei ymmärrä tai jotka ovat hänen mielestään hömppää) ja hyvät keskustelut.



Mitäkö teemme yhdessä? No ihan tavallisia asioita, käydään ruokakaupassa ja kirppareilla, lenkkeillään, löhötään sohvalla ja katsotaan elokuvia, keskustellaan ja pelataan lautapelejä tai tietokonepelejä (pelien ohessa on tosi kiva jutella kaikkea laidasta laitaan), hemmotellaan toisiamme pienillä arkisilla asioilla kuten vaikka ylläri suklaapatukalla kaupasta tai koiran viemisestä lenkille silloin kun toinen ei jaksa, vieraillaan sukulaisten luona (niidenkin joista ei aina niin paljoa tykätä), väitellään politiikasta ja muista päivän polttavista aiheista, hassutellaan ja herkutellaan.

eli ei niin kamalasti mutta ei me mitään kovin vanhoja olla.



Meillä tärkeä on se, että kohtaamme päivittäin toisemme, aidosti. Ei vaan kiireiset heipat ovella toisen lähtiessä, vaan yleensä illalla kun lapset menee nukkumaan, niin otamme vaikka puoli tuntia muista hommista, istumme sylikkäin sohvalla ja juttelemme asioista. Keskitymme vain toisiimme. Haluan tietää mitä miehelleni kuuluu ja hänkin haluaa kuulla omasta päivästäni ja mitä mielelläni on.



Läheisyys on muutenkin tärkeää. Kosketus on tärkeää, joka päivä pitää halata ainakin pari kertaa ja pusutkin pitää vaihtaa. Seksielämään olemme yrittäneet panostaa niin, ettei kumpikaan pääse leipääntymään, olemme avoimia ja omista fantasioistakin voi toiselle kertoa ilman, että tarvitsee pelätä toisen nauravan. Suhteessa olen huomannut, että kun kosketus loppuu, niin asiat ovat oikeasti huonosti. Siksi on tärkeää pitää yllä sitä fyysistäkin läheisyyttä.



Meillä on samanlaisen elämänarvot, olemme perhekeskeisiä emmekä kovin uraorientoituneita, vaikka korkeakoulutettuja olemmekin. Ymmärrämme, että mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja se on perhe ja siitä huolta pitäminen. Olemmat molemmat rauhallisia luonteita emmekä muutenkaan kovin erilaisia, mikä on mielestäni plussa, vaikka aina hehkutetaan siitä että erilaisuudet täydentävät toisiaan...



Onnellisuus parisuhteessa tulee minusta ihan arkisista asioista, siitä että toisen kanssa on turvallista olla, saa tukea ja läheisyyttä eikä tarvitse pelätä että ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa toinen lähtee lätkimään.



Ihmiset luovuttaa todella helposti, sen olen huomannut. Avioliitto ja parisuhde yleensäkin vaatii tietoista panostamista, ei se itsestään hyvänä pysy. Se kannattaisi kaikkien muistaa. Itse myös ajattelen, että on velvollisuuteni pitää huolta parisuhteesta koska se myös antaa lapsille esimerkkiä avioliitosta ja minkälaisen suhteen pitäisi olla. Lapset ottaa mallia vanhempien liitosta paljonkin enkä minä ainakaan halua huonona esimerkkinä olla.

Luvut hauskasti samat kuin kirjoittajalla nro 12. Olemme olleet 12 vuotta yhdessä, 10 naimisissa ja kaksi kouluikäistä lasta ;-). Tapasimme vasta yli kolmekymppisinä, kummallakin parisuhdekokemuksia jo koettuna. Kumpikaan ei siis odottanut ihmeellistä paratiisielämää yhdessä elämiseltä. Ekasta tapaamisesta lähtien olemme kuitenkin olleet täysin hullaantuneita toisiimme. Olemme yhä. Toki silloin kumpikin on väsynyt ja lapsilla on känkkäränkkiä ei voimia riitä enää intohimoisen rakkauden tuntemiseen. Joskus riitelemme ja mökötämme, mutta heti kuitenkin kun vähänkin saa henkeä vedettyä huomaa olevansa yhä hirveän rakastunut.



Perheen ylläpidossa olemme aika tasa-arvoisia. Se laittaa ruokaa, joka ehtii. Siivoamme yhdessä, mutta pyykit olen ominut itselleni. Harrastamme samoja asioita, käymme yhdessä konserteissa. Nykyisin tosin tuntuu, että harrastamme lastemme harrastuksissa kuskaamista. Se lienee aika yleinen harrastus pienten lasten perheissa?



Vaikka rakastan miestäni, olen silti yhdessä olomme aikana rakastunut pari kertaa toiseenkin mieheen. Olen kuitenkin kummallakin kerralla pystynyt vastustamaan viettelystä ja pitänyt näppini erossa vieraista miehistä. Ja myös kohteliaasti kieltäytyen viraiden miesten näpit irti minusta. Rakastaminen ei pelkkää kemiaa, vaan myös tahtolaji.

Hieronko sinuakin,suomalainen läskiperse?

Olen melkein 20 v. ap:tä vanhempi. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta, meillä on kolme lasta, 13-, 10- ja 8-vuotiaat.

Mitä me teemme yhdessä? Elämme arkea, kasvatamme lapsiamme, harrastamme kulttuuria, annamme toisillemme aikaa olla yksin. Puhumme paljon.

Rakastelemme usein ja seksistä on tullut vuosien varrella yhä parempaa.

Riitelemme riitamme aina kerralla loppuun asti, emme pidä pitkää vihaa. Mykkäkoulu on kielletty.

Olen melkein 20 v. ap:tä vanhempi. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta, meillä on kolme lasta, 13-, 10- ja 8-vuotiaat.

Mitä me teemme yhdessä? Elämme arkea, kasvatamme lapsiamme, harrastamme kulttuuria, annamme toisillemme aikaa olla yksin. Puhumme paljon.

Rakastelemme usein ja seksistä on tullut vuosien varrella yhä parempaa.

Riitelemme riitamme aina kerralla loppuun asti, emme pidä pitkää vihaa. Mykkäkoulu on kielletty.

Joku hyökkää vastaan. Ihan oikeasti.

Olen melkein 20 v. ap:tä vanhempi. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta, meillä on kolme lasta, 13-, 10- ja 8-vuotiaat.

Mitä me teemme yhdessä? Elämme arkea, kasvatamme lapsiamme, harrastamme kulttuuria, annamme toisillemme aikaa olla yksin. Puhumme paljon.

Rakastelemme usein ja seksistä on tullut vuosien varrella yhä parempaa.

Riitelemme riitamme aina kerralla loppuun asti, emme pidä pitkää vihaa. Mykkäkoulu on kielletty.

Joku hyökkää vastaan. Ihan oikeasti.

Kun luin viestini uudestaan ajattelin, että oleellisimmat asiat siinä ovat kummankin oikeus olla itsekseen ja riitely, että riidellään loppuun asti.

Hyökkäsikö jompikumpi näistä asioista vastaan? En tarkoittanut kuvata mitään ristiriidatonta idylliä (sitä tämä ei tod. ole :)). Listasin vain juttuja jotka ovat suhteessamme hyviä ja motivoi meitä jatkamaan.

Hieronko sinuakin,suomalainen läskiperse?

sinne turvakotiin jo, ennen kuin peräkammarinpoika "löytösi" joka ei yhdellekään suomalaiselle naiselle kelvannut, pieksee sinut taas.

Asia selvä.

täydellisen onnellinen, mutta nyt on meneillään jo pitkään kestänyt kriisi :( Ollaan molemmat muututtu niin paljon. Mies mielestäni enemmän, on niin työnarkomaani että tunnen eläväni melkein kuin sinkku. Lisäksi mies on jotenkin hukannut itsensä. Ei ole enää se romanttinen, syvällinen pohdiskelija kuin ennen. Keskittyy vain rahaan.



En ole onnellinen.

minulla on ihana mies,vaikeuksien kautta voittoon

Tapasimme vähän vanhempina, yli kolmikymppisinä.

Siinä oli jo omat persoonat muotoutunut, ja tiesi mitä elämältä halusi, ja oli jo saavuttanutkin asioita.



Heti ensitapaamisesta toinen "kolahti". Ymmärsimme toisiamme, samat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Mies oli ihanan miehinen mies, ja se seksuaalinen jännite oli ihanaa.

Sain reilun, empaattisen, keskustelevan, sivistyneen, herkän miehen, joka erittäin vastuuntuntoinen ja hyvä isä.



Mieheni aina sanoo, että parasta elämässä on arki perheen kanssa. Tykkäämme ihan tavallisesta arjesta molemmat, molemmat hoitavat lapsia (8-v. ja 1-v) ja kotitöitä tasapuolisesti.

Mies tykkää intohimoisesti ruuanlaitosta, joten on kivaa tulla kotiin töistä, kun hän on laittanut ruokaa koko perheelle.



Suurin tekijä onnellisuudelle on se, että molemmat ottavat vastuuta perheestä, ja aviopuolison hyvinvoinnista. Eli pyrimme huomioimaan myös sen toisen puolison, eikä itsekkäästi aina ajatella ensin itseä. Minä tiedän mitkä asiat on tärkeitä juttuja miehelleni, ja mies tietää mitkä asiat on minulle tärkeitä, ja molemmat kunnoittavat näitä asioita.



Esim. minä tykkään sisustaa, ja mies antaa minun hääriä tässä asiassa, ja minä taas tiedän, että miehelle se ruuanlaitto on tärkeää, joten annan paljon arvostusta hänen panostukselleen ruuanlaitossa.



Olin nuoruudessani katkera miehille, koska takana oli paskoja miehiä ja ihmissuhteita. Vapaannuin katkeruudesta ja vihasta miehiä kohtaan, kun tapasin nykyisen mieheni. Oikeasti oli silmiä avaavaa nähdä ja kokea, millaista on elää ja olla suhteessa kypsän, vastuullisen, ja rakastavan miehen kanssa. Miehen, joka oikeasti joka hetki haluaa olla kanssani. Mies joka rakastaa lapsia ja eläimiä, joka itse kaipasi tietynlaista naista elämäänsä. Miestä joka himoitsee sinua jatkuvasti. Miestä, joka huomioi myös sinun tarpeesi ja toiveesi.



Tsemppiä, hyviä miehiä on ehkä harvassa, mutta kannattaa vain odottaa että saa sen ihanan miehen elämäänsä, eikä tyytyä epäkypsiin, tunnevammaisiin, itsekkäisiin miehiin.

Olemme olleet naimisissa nyt 5 vuotta. Menimme naimisiin 3 kuukauden tapailun jälkeen. Mitä siinä odottelemaan, kun kerran tunsi, että tämä nyt on hyvä puoliso, ja kun olemme tämmöisiä 30:n ja 40:n välissä, niin mitään pitkää seurusteluaikaa emme edes kaivanneet.



Ensimmäisen väkivaltaisen avioliittoni jälkeen olen osannut todella arvostaa nykyistä lempeää, rauhallista, hellyyttä antavaa miestäni. Hän puolestaan on onnellinen, kun hänellä on kumppani, jonka kanssa jakaa elämä ja kokea kaikenlaista. Hänen ystäväpiirissään ei oikein löytynyt kavereita teattereihin, konsertteihin tai lomamatkoille, vaan kaverit pikemminkin tyytyivät koti-iltojen lomassa käymään lähibaarissa kaljoittelemassa.



Harrastamme yhdessä ja erikseen. Minä kokkaan arkisin miehen herkkuruokia, mies kokkaa viikonloppuisin minun herkkuruokiani. Katsomme yhdessä leffoja, saunomme pitkään ja hartaasti, rakentelemme pikkuhiljaa taloa ja pihaa, elämme rauhassa toistemme kanssa. Seksielämä on vireää ja hyvää. Joskus häntä katsoessamme minua salaa surettaa, kun ajattelen, että jonakin päivänä tulee se hetki, kun joudun hautaamaan hänet ja jatkamaan elämääni yksin. Meidän suvussamme naiset ovat tavallisesti eläneet hyvin vanhoiksi ja pitkään leskenä.

Olemme olleet yhdessä yhteensä 27v., joista naimisissa 25v.

Rakastan miestäni tänään ehkä enemmän kuin koskaan ennen, en edes tiedä miksi. Tämä yhteinen elämä on vaan opettanut paljon. Olemme toistemme vastakohdat ja ehkä siksi täydennämme toisiamme. Olemme kokeneet yhdessä paljon niin, raskaita menetyksiä ja onnen tunteita ja onnistumisia. Meillä on meidän kasvattamat lapset jotka saimme yhteiskuntakelpoisiksi ja jopa inhimillisiksi yhteisellä kasvatuksellamme. Olen lukenut joskus, tällaisen ajatelman naistenlehdestä, en ikäväkyllä muista mistä, mutta lainaan;

Me emme ymmärrä toisiamme,

vaan rakastamme toisiamme.

Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia,

meillä on yhteinen elämä.

Pätee meihin ;)

Olen melkein 20 v. ap:tä vanhempi. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta, meillä on kolme lasta, 13-, 10- ja 8-vuotiaat.

Mitä me teemme yhdessä? Elämme arkea, kasvatamme lapsiamme, harrastamme kulttuuria, annamme toisillemme aikaa olla yksin. Puhumme paljon.

Rakastelemme usein ja seksistä on tullut vuosien varrella yhä parempaa.

Riitelemme riitamme aina kerralla loppuun asti, emme pidä pitkää vihaa. Mykkäkoulu on kielletty.

Je vois. Tout va bien.

Vuosi vuodelta olen huomannut ajattelevani enemmän eroa. Tänään jo konkreettisesti mietin asuntoasioita ja jakoja ja sitä että todennäköisesti säilytään silti ystävinä.