Raskaana, ei vauvakuumetta

vauvakuumetta, vaikka ihan tieten tahtoen hankkiuduin raskaaksi. Vähän jopa ihmettelin haluani saada lapsi, raskausaikana mua ahdisti välillä paljonkin tuleva elämä lapsen kanssa! (Nyt jälkikäteen tuntuu siltä, niin kuin joku voima olisi ennalta ohjannut mua haluamaan lasta, kun tämä on musta niin ihanaa, mutta en oikeasti usko tähän, tää on vaan tällainen hauska ajatus!)



En mäkään tuntenut mitään syntyvää lasta kohtaan, huolta kyllä välillä, pelkäsin, että raskausaikana sikiölle tapahtuu jotain pahaa ja sen sellaista. Tein jonkun ahdistuneen avauksenkin tänne, kun pelkäsin sitä, että en tunne mitään lasta kohtaan.



No, pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Kiintymys lapseen syntyi hyvin nopeasti. Olen kuitenkin kuullut, ettei kaikilla synny, siihen voi mennä pari vuottakin.



Haluaisin antaa sinulle kuitenkin pari vinkkiä, joilla voi edesauttaa kiintymyssuhteen syntymistä (näille on ihan tieteelliset perustelut, eivät ole mitään new age -hömppää):



- Imetä. Imettäminen vapauttaa läheisyyshormoni oksitosiinia, joka saa sinut tuntemaan yhteenkuuluvuutta vauvan kanssa. (Imetys muuten hoitaa sinuakin synnytyksen jälkeen, en ymmärrä, miksi tästä ei koskaan puhuta!)



- Pidä vauvaa lähellä, myös paljaalla iholla. Se auttaa maidonnousussa ja myös tuossa kiintymyssuhteen muodostumisessa. Kantoliinat ja -reput on hyviä.

Kirjoittamasi tuntuu hyvin lohdulliselta. Toivoisin todella, että kiintymys lapseen tulisi, se olisi niin kaikille hyväksi. En ole tunteeton, pidän ihmisistä (tosin vain aikuisista, en niinkään lapsista, jos olen rehellinen) ja eläimistä erityisen paljon. Lapsia kohtaan en tunne mitään, lähinnä esitän ystävällistä ja mukavaa tuttavien lapsille, mutta valitettavasti olen tosi iloinen kun pääsen niistä eroon ja pystytään olemaan vain aikuisten kesken.



Kiitos vinkeistä, tarkoitus on imettää ja kokeilen mielelläni tuota vauvan lähellä pitämistä, jos se auttaisi tunnesiteen muotoutumisessa. Ihana kuulla, että muillakin on ollut samoja huolia ja ne ovat osoittautuneet turhiksi.

Itse ajattelin aina, että "jossain vaiheessa" haluan lapsen, mutta siirsin asiaa eteenpäin koko ajan. Miehellä oli enemmän vauvakuumetta ja suostuin sitten. Puolenvälin jälkeen, kun tiesin sukupuolen ja tunsin vauvan liikkeet, alkoi kiintymys nostaa ihan vähäsen päätään, mutta ei sanottavasti. Enemmän oli ajatuksia tyylin "mitähän tästä tulee jne". Kun vauva sitten syntyi oli se saman tien menoa: rakastuin välittömästi pieneen kääröön ja äidinvaistot heräsivät todella voimakkaina. Palasin töihin lapsen ollessa 3 kk (isä hoiti lasta) mutta imetin pitkään. Meillä oli ja on hyvin läheinen ja lämmin suhde lapsen kanssa ja rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta.

aiheesta tuolloin ketjun, sain sen verran paljon viestejä, että voin sanoa, ettemme sinä ja minä todellakaan ole ainoita tämän asian kanssa raskausaikana painineita!



En mäkään ole mitenkään erityisen lapsirakas, mutta oma lapsi onkin aivan erityinen juttu! Mikään ei ole niin ihana kuin oma lapsi! Tätäkin mä pelkäsin, siis etten jaksaisi olla lapseni kanssa ja olla hänestä kiinnostunut. No, eihän se omakaan lapsi tietenkään ole joka hetki niin ihana, kyllä mua aina välillä tympäisee ajatella aina lapsen tarpeita. Mutta onneksi mulla on vastapainona muutama harrastus, jossa käyn yksin tuulettamassa päätäni.



Olen miettinyt, voiko se, että olen kokenut vauva-ajan niin helpoksi, olla osittain sen ansiota, että mulla ei ollut mitään vaaleanpunaisia ennakkokäsityksiä. Etukäteen ajattelin vain, että se on varmaan hirveän raskasta, mutta yllätyksekseni se on ollutkin aika mukavaa!



Kuulostat empaattiselta ihmiseltä. Sekin jo kertoo paljon, että huolehdit tästä asiasta etukäteen. Sanoisin, että on aika todennäköistä, että kiintymyssuhteesi vauvaan kehittyy normaalisti. Mutta täällä kuulemani mukaan tuiki harvinaista ei ole myöskään se, että varsinainen rakkaus kehittyy vasta vähän isompaan lapseen.



Se, että äiti ei tunne kiintymystä vauvaan voi olla myös oire synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja siihen kannattaa hakea apua heti! Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle, todennäköisesti nimittäin kaikki menee ihan normaalisti. Sen kiintymyksen syntyminen on kuitenkin biologinen ja hormonaalinen juttu.

Juuri tämänkaltaista tukea teiltä tarvitsin, hieman karsastin tänne edes kirjoittaa, kun ajattelin että pelkoni heti teilataan kun täällä on vain täydellisesti lapsiaan rakastavia äitejä. :)



Ihana kuulla myös, että työn ja perheen sovittaminen sujui teiltä hyvin. Se on mietityttänyt myös, sillä työ ja siinä menestyminen on ollut minulle hyvin hyvin tärkeää ja en siitäkään haluaisi luopua. Toki pieni hölläys sillä puolella sallittakoon, jos tilalle tulisi tuo kaipaamani kiintymys lapseen.



Kiitos teille ihanat!



terveisin alkuperäinen vauvakuumeeton odottaja

velvollisuudentunne ja ajatus että kai sitä pärjää.



Mutta auta armias kun se vauva syntyi, olisin vaikka samoin tein laittanut uuden toukan alkuun.



Siis siitä synnytyksestä alkoi armoton vauvakuume, joka sitten johti 1v8kk ikäeroon meidän kahdelle lapselle.



Olin 35 kun esikoinen syntyi.



Oli sovittu etukäteen että hoidetaan niin tasan kuin voidaan ja mies on hoitanut lapsia todella hyvin ja tunnollisesti. Itse pääsin ensimmäisen jälkeen töihin kun lapsi oli 7 kk ja toisen jälkeen kun oli 6 kk.



Muistan vieläkin kun jännitin ekana työpäivänä miten se mies siellä pärjää. Kun tulin kotiin, pöydän alla oli tyytyväinen lapsi möngertämässä ja isä oli tekemässä lastenmuonaa monitoimikoneella.

Fiksujen ja hyvin pärjäävien niitä lapsia pitäisikin hankkia, jotta hyvä geeniaines periytyy. Usein kuitenkin eniten lisääntyvät ovat alhaista koulutustasoa ja heikosti työelämässä pärjääviä.

Tuollaisten ei pitäisi hankkia lapsia!!