Ravimies

22-vuotiaana Vessi oli ollut jo pari vuotta ravitallilla töissä hoitaen heppoja henkilökunnan apuna ja paijaten niitä. Myös ravihevosilla ajoa oli Vessin kanssa harjoiteltu. Kenellekään ravitallin työntekijälle ei ollut lainkaan ongelma se, että Downin oireyhtymää sairastava autistinen poika on siellä töissä. Vessi otettiin työporukkaan mukaan ja häneen suhtauduttiin kuin kehen tahansa, tosin aluksi jotkut työkaverit vähän välttelivät Vessiä koska eivät kokeneet osaavansa olla Vessin kanssa tai suhtautua Vessiin oikein ja katsoivat, että eivät ole saaneet kehitysvamma-alan koulutusta. Jotkut taas tekivät työtehtäviä Vessin kanssa mutta eivät kauheasti pojalle jutelleet ja jotkut pyrkivät välttelemään Vessiä ja Vessin kohtaamista. Mutta nuo oli niitä alkuaikojen hankaluuksia. Kun aikaa kului, niin he löysivät mukavan, toverillisen ja luontevan tavan kohdella Vessiä. Yksi heistä halusi jopa opettaa Vessiä ajamaan hevosella. Vessi itse haaveili hevosella ajamisesta. Kaikki eivät olisu uskaltaneet antaa Vessin ajaa hevosella ja jotkut pelkäsivät, että Vessi karkaa sillä hevosella tielle, jos Vessin annetaan ajaa. Vessi joskus yritti mennä ajamaan hevosella, mutta aina oli kielletty ja vedottu siihen syyhyn, että Vessi ei osaa hallita hevosta. Mutta eräs työkaveri joka aluksi oli ollut ennakkoluuloinen, mutta sittemmin oppinut Vessiin suhtautumaan ja löytänyt jopa toverillisen ja tasavertaisen tavan kohdata Vessi, alkoi opettaa Vessiä ajamaan hevosella. Aluksi Vessi sai olla hänen kyydissään kun hevosella ajettiin ja vähitellen pieniä matkoja Vessi sai itsekin ajaa ja vähitellen myös isompiakin matkoja. Työkaveri tiesi, että kehitysvammainen oppii ja oikein opetettuna osaa todella hyvin erilaisia rutiininomaisia hommia, liittyipä ne sitten esineisiin tai eläviin olentoihin. Vessi oli autismistaan johtuen sosiaalisesti rajoittunut, mutta ihme kyllä, eläimiin hän sai kontaktin ja hevoset luottivat Vessiin ja rakastivat Vessiä yli ksiken ja tottelivat Vessiä. Työkaveri, joka oli ihan koulutettu ravivalmentaja, valmensi Vessiä säännöllisesti perjantaisin työpäivän yhteydessä. Ja Vessi oppi ja hevoset tottelivat Vessiä. Haaveena oli, että joskus Vessi osallistuu hevosellaan myös oikeisiin raveihin. Mutta työtoveri tiesi, että siihen on vielä matkaa ja Vessin täytyy lisääkin saada siihen oppia. Työtoveri kysyi Vessiltä että haluaako Vessi aloittaa ensi syksynä opinnot ravitallin yhteydessä toimivassa Pönkijärven ravikoulussa. Työtoveri näytti Vessille kuvia koulusta ja kertoi, että sellainen koulu on jossa opetellaan hevosella ajamista ja hevosen hoitamista. Ja että jos Vessi käy sen koulun, Vessi voi joskus osallistua ravikilpailuihin oikealla ravihevosella. Vessi katseli kuvia tarkkaan ja koska ei osaa puhua, hän nyökytteli päätään ja sanoi "höö, höö, heppa, heppa, koulu!" Ja näytti puheessaan tukena käyttämäänsä kuvakorttia, jossa oli koulun kuva ja korttia jossa luki sana "Kyllä". Ja asia oli selvä, Vessi haluaa ravikouluun opiskelemaan. Mutta koulu, jota Vessi tulisi käymään, ei olisi erityisammattikoulu vaan aivan tavallinen ammattikoulu. Vessin äiti oli nuorena käynyt Kaustisen ravikoulun jonne oli mennyt lukion jälkeen ennen sairaanhoito-opistoa ja yliopistoa. Mietittiin, että Vessi voisi saada sinne kouluun henkilökohtaisen koulunkäyntiavustajan ja henkilökohtaisen opetussuunnitelman, jossa mukautetut tavoitteet. Ja Vessi kävisi koulua tavallisten ammattikoulua käyvien nuorten ja aikuisten joukossa. Downin syndrooma on tunnettu vamma joten suuria vaikeuksia Vessiin suhtautumisessakaan ei olisi, vaan Vessi olisi luokassa pidetty opiskelutoveri, tosin omanlaisensa mutta silti yksi porukasta. Asiasta järjestettiin pitkälliset neuvottelut asuntolan henkilökunnan, Vessin omaisten ja myös erityishuollon kanssa. Myös koulun henkilökunnan kanssa neuvoteltiin, että sinne olisi tulossa kehitysvammainen opiskelija. Neuvoteltiin myös Vessin tarvitsemista tukitoimista kuten avustajasta. Ja ravitallin heppoja joita tähänkin saakka Vessi on hoitanut, Vessi saisi koulussa hoitaa silloin kun opiskellaan käytännön töitä. Kesäloma alkoi ja opiskelupaikka oli taattu Vessille ja koulu oli päättänyt että Vessi pääsee sinne ilman hakupapereitakin ja toki erityishuollon ja asuntolan jne paperit Vessistä oli sinne toimitettu myöskin. Niin kesäloma alkoi ja Vessi pääsi asuntolasta lomalle ja meni maalle äitinsä luokse ja siellä oli myös Vessin kaksoisveli Vinski, joka oli ammatiltaan maatalouslomittaja. Myös Vessin isosisko Eliska ja Eliskan jo parivuotiaaksi kasvanut tytär nimeltä Viola. Vinski-kaksoisveli oli tosi iloinen Vessin puolesta kun Vessi pääsee sinne ravikouluun ja Vinski totesi, että nyt on molemmat kaksospojista maatalousalan ihmisiä. Maalaispoikia, kuten joskus jo kauan ennen kaksosten syntymää perheen kotiapulainen nimeltä Henna oli maininnut ja laittanut kuulumaan Mikko Alatalon maalaispoika-laulun. Maalaispoikiahan nuo Vessi ja Vinski oli koko ikänsä olleet ja siksipä Vinski meni heti peruskoulun jälkeen suoraan ammattikoulun maatalousalalle ja myöhemmin Vessi ravikouluun. Vinski ei ollut osannut muuta alaa kuvitellakaan kuin maatalousala. Ja nyt koko perhe ja myös kotiapulainen joka oli kouluttautunut elämänsä aikana ensin toimitilahuoltajaksi, sitten myös palveluavustajaksi ja sen jälkeen maanviljelijäksi/maatalouslomittajaksi, oli hänkin iloinen siitä, kun Vessi pääsi ravikouluun. Vessin kesä sujui mukavissa merkeissä. Siellä Vessi viiletti kesällä pihassa pitkin tantereita parivuotiaan siskontytön kanssa ja hoki sitä "Öö-höötä" koko ajan, mutta se ei haitannut yhtään ketään että Vessi hokee aina samaa. Vessillä oli mukava, iloinen kesä ja jokainen läheisistä oli ylpeä Vessistä. Kesä kului marjoja syöden, läheisessä järvessä uiden joko äidin, isosiskon, kaksoisveljen tai kotiapulaisen valvomana, avustavissa kotitöissä pölyjä pyyhkien ja kun saunaa lämmitettiin niin puitakin Vessi saunalle reippaana poikana kantoi. Ja siskontytön kanssa leikkien kului aika mukavasti hiekkalaatikolla hiekkakakkuja tehden. Sitten kun syksy saapui ja kesä alkoi, Vessi palasi jälleen tuttuun hyvätasoisten nuorten kehitysvammaisten asuntolaansa asumaan, tuttujen kaverien kanssa, joista osa oli ollut kesän läheistensä luona ja osa oli ollut asuntolassa koko kesän. Asuntolan tutut rutiinit alkoivat taas ja nyt uusi koulu, jota Vessi sieltä kehitysvammaisten nuorten asuntolasta käsin invataksilla kävi. Koulu kun alkoi, niin uusi luokka ja uudet opiskelijat olivat ihmeissään kun vaikeasti kehitysvammainen Down-poika on heidän kanssa samalla luokalla. Mutta heti ensimmäisenä päivänä heille kerrottiin, että Vessi on opiskelija siellä kuten muutkin opiskelijat ja Vessi ei osaa puhua, mutta Vessi kommunikoi kuvien avulla. Heille kerrottiin myös, että Downin syndrooman lisäksi Vessillä on autismi. Kerrottiin, mitä autismi on ja mitä oireita siihen kuuluu. Luokkakaverit ottivat hyvin Vessin vastaan. Ja niin lähti opiskelut sujumaan. Aluksi luokkakaverit olivat epävarmoja miten suhtautua Vessiin, mutta sitten oppivat suhtautumaan paremmin kun tottuivat Vessiin ja Vessin tapaan toimia. Ja Vessi opiskeli omien, mukautettujen tavoitteittensa mukaan ja hänen opiskelunsa oli käytäntöpainotteista ja esim äidinkielen ja vieraiden kielten opiskelun sijaan Vessi opiskeli ja harjoitteli sosiaalisia vuorovaikutustaitoja. Luokka oli täynnä terveitä nuoria ja nuoria aikuisia, joten esimerkkiä ja mallia siitä miten terve nuori toimii, oli Vessille runsaasti luokassa. Ja hyvin Vessi hyväksyttiin ja oli selvää, että Vessi kuului luokkaan ja oli luokkayhteisön jäsen.