Eskarilainen

6-vuotiaana Niina meni eskariin. Koulutaksi tuli hakemaan Niinan eskariin kotipihasta. Niina oli aluksi hyvin surullinen kun ei enää päässytkään entiseen, tuttuun tarhaan, vaan toiseen paikkaan. Niinan äiti sanoi, että Niina on jo iso tyttö ja eskarilainen. Niinalle ostettiin eskarireppu, jonka Niina oli saanut itse kaupasta valita ja penaali ja kyniä ja kumeja. Niinan velipojat Aapo ja Arttu menivät päiväkotiin isän kyydillä ja Niina haikeasti katsoi koulutaksin ikkunasta kun taksi ajoi vanhan tutun tarhan ohi ja siellä näkyi Aapo ja Arttu juoksentelevan pihassa muiden lasten kanssa ja Niina menee vieraaseen paikkaan. Niina vilkutteli ikkunasta Aapolle ja Artulle ja Aapo ja Arttu vilkuttivat takaisin. Aapo oli nyt 4-vuotias ja Arttu 2-vuotias. Niinalle oli paljon iloa ja seuraa velipojista ja Niina leikki ja juoksenteli aina kun kotona oli, velipoikien kanssa. Niinan ensimmäinen eskaripäivä meni ihan mukavasti. Aluksi Niina ujosteli uutta opettajaa, avustajaa ja luokkatovereita, mutta Niina otettiin hyvin vastaan sinne luokkaan. Niinalla meni ekat päivät totutellessa koulurytmiin, mutta kyllä Niina siihen pian tottui. Niina tutustui myös muihin luokkatovereihin. Kehitysvammastaan johtuen Niina oli jäljessä ikätasoaan noin 2 vuotta. Muut lapset kuitenkin ottivat Niinan hyvin vastaan eivätkä kiusanneet Niinaa. Eskariin tuli myös tuttuja kavereita päiväkodista. Eskarissa Niina oppi hyvin kirjaimia ja numeroita ja lukemisen alkeita. Ja siellä hän yhdessä muiden kanssa opiskeli kuin kuka tahansa lapsi. Vanhemmat olivat ylpeitä Niinasta ja sitä mieltä, että kyllä se tavallinen luokka on Niinan paikka. Niinalla oli loistavat sosiaaliset taidot, hän oli valoisa ja aina hymyilevä, sai kavereita ja osasi myös pitää puolensa. Lisäksi hän tunnisti toisten lasten tunteet ja osasi huomioida ne. Niina oli kaunis, hoikka tyttö, jolla oli pitkät, vaaleat hiukset, jotka oli joskus auki ja joskus leteillä ja ponnarilla. Eskarissa ja eskaripäivän jälkeisessä iltapäivähoidossa Niina piti erityisesti kirjainten ja numeroiden opettelusta, syömisestä, ulkona leikkimisestä kaverien kanssa ja erilaisten satujen ja kertomusten kuuntelemisesta. Ja kotona Niina hoiti kania ja leikki pikkuveljieen kanssa. Niina oli siis kuin kuka tahansa eskarilainen. Myös kavereita Niinalla oli useampi ja Niina oli aika kiireinen kun milloin kukakin pyysi Niinaa luokseen leikkimään tai yökylään.











Kun Niina oli 7-vuotias, hän aloitti ykkösluokan samassa koulussa, jossa aloitti myös eskarin. Se oli tuttu koulu ja tutut kaverit ja hyvin pitkälti ne samat, mitkä oli myös eskarissa ja tarhassa olleet yhtä aikaa. Samana vuonna Niinalle syntyi pikkuveljien lisäksi myös pikkusisko. Pikkusisko sai nimekseen Emmi. Jälleen Niina oli innokas vauvanhoitaja. Kun koulusta tuli kotiin, niin Niina teki tunnollisesti ensin läksyt, ruokki oman kaninsa ja sen jälkeen olikin sitten äidin apuna vauvanhoidossa. Pikkuveljet pyytelivät Niinaa leikkimään kanssaan, mutta Niina sanoi napakasti: "Teidän pitää odottaa, kun hoidan ensin vauvaa!" Niina oli nyt isompi tyttö, 7-vuotias ja osasi vaihtaa jo vaipat pikkusiskolle ja juottaa pikkusiskoa tuttipullosta. ja kun vauva nukkui, Niina komensi velipoikiakin, että annetaan nyt vauvan nukkua! ja kun vauva sitten nukkui kun Niina oli sen hoidossa autellut, Niina leikki sitten velipoikien kanssa loppupäivän ja välillä kävi syömässä ja sitten taas ulos leikkimään velipoikien kanssa keinuille, leikkimökkiin ja hiekkalaatikolle. ja kohta joku koulukaverikin tuli kysymään josko Niina tulisi hänenkin luokse leikkimään.









Kun sisällä leikittiin, niin Niina oli aina se lapsista, joka omasta aloitteestaan siivosi leikkien jäljet ja komensi myös velipoikia siivoamaan. Myös Jeesus ja Raamattu oli Niinalle tärkeitä asioita. Niina joka ilta hartaasti rukoili Jeesusta ja seurakunnalla kun käytiin, niin usein kun äiti istui siellä pidellen vauvaa sylissä ja isä siinä myös istui vieressä ja Arttu ja Aapo juoksentelivat ympäriinsä vilkkaina, niin Niina oli ainut lapsista joka jaksoi olla hiljaa. Kun pastori kyseli, että onko joillakin esirukousaiheita, niin Niina kohotti kätensä ja sanoi:"Rukoillaan meidän open puolesta. Ope on surullinen kun häneltä kuoli mies". Ja niin koko seurakunta rukoili Niinan esittämän rukousaiheen puolesta. Ja seuraavana päivänä koulussa Niina laski kätensä opettajan olkapäälle ja sanoi:"Älä sure, ope. me rukoiltiin seurakunnassa puolestasi. Jeesus rakastaa sinua". Ope liikuttui sitten tuosta ja siinä kävi niin, että opettaja itsekin tuli uskoon.













Ensimmäinen kouluvuosi sujui Niinalla odotusten mukaan. Niina oppi lukemaankin ja tykkäsi lukea lasten kirjoja. Mutta erityisen tärkeä Niinalle oli Raamattu, jota Niina siellä kotona luki joka päivä. Ja Niina rukoili paljon opettajansa ja koulukaveriensa puolesta ja kertoi heillekin Jeesuksesta. Ja myös koulukavereita alkoi tulemaan uskoon Niinan rukousten myötä. Niina oli vahvasti uskovainen tyttö ja myös hyvin sydämellinen ja huomaavainen ja auttavainen tyttö Niina oli. Joskus kävi niin, että koulukaverien vanhemmat ei aina tykänneet siitä, kun lapsensa luokalla oli Down-tyttö joka puhuu Jeesuksesta koko koulun kaikille lapsille ja on siellä kuin pikku evankelista. Mutta opettaja, joka oli tullut uskoon, ymmärsi Niinaa eikä kieltänyt Niinaa siitä. Niinan myötä monet koulukaveritkin tulivat uskoon ja myös ne koulukaverien vanhemmatkin, jotka aluksi olivat vastustelleet uskon asioita, tulivat uskoon hekin ja Niinan, tuon pienen mongoloiditytön kautta Jumalan sana ja evankeliumi levisi koko kylään ja paljon tuli uskoon ihmisiä siinä kylässä.











8-vuotiaana Niina sai sekä pikkusiskon että pikkuveljen. Perheeseen syntyi kaksoset, joista pojan nimeksi tuli Joel ja tytön nimeksi tuli Elise. Jälleen elettiin vauvaperheen arkea vaippoineen ja tuttipulloineen ja talossa oli äidillä kädet täynnä työtä kun oli vuoden vanha Emmi-tyttökin jaloissa pyörimässä ja pojat Aapo ja Arttu ja myös Niina. Ja Niina tunnollisena isosiskona hoivasi vauvoja jälleen ja oli apuna vaipanvaihdossa, nukuttamisessa, syöttämisessä, pukemisessa ja kylvetyksessä.









Niina aloitti ala-asteen toisen luokan ja toisella luokalla Niina osasi lukea ja laskeakin jo vähän. Koulukaverien kanssa hän tuli hyvin toimeen ja mietittiin jos Niina vaikka aloittaa jonkun harrastuksen. Niinan koulukavereita kävi kirkonkylällä lasten kokkikerhossa. Niina, joka pitää ruuasta aivan erityisesti ja ruuanlaitossa auttamisessa, sai osallistua kokkikerhoonkin. Se oli 8-10-vuotiaille tarkoitettu kerho ja siellä Niina touhusi kykyjensä mukaan muitten lasten kanssa. Muut lapset hyväksyivät Niinan porukkaan mukaan ja auttoivat Niinaa vaikeimmissa asioissa. Niina tykkäsi kun sai laittaa makaronit kattilaan ohjatusti kun keitettiin makaronia. Ja myös tiskaamiseen ja siistimiseen hän osallistui ja kun syötiin, niin Niina tykkäsi siitä syömisestä erityisen paljon.







Niinan Eskari-ja ykkös-kakkosluokkavaihe meni mukavasti. Tokaluokan lopussa Niinan palaverissa mietittiin Niinan iltapäivähoidon järjestämistä jatkossa, koska kolmasluokkalaisella ei ole enää lakisääteistä oikeutta iltapäivähoitoon. Mietittiin, että käykö Niina edelleen normaalien 1-2 luokkalaisten iltapäivähoidossa vai siirretäänkö hänet kehitysvammaisten iltapäivähoitoon. Siinä oli se ongelma että kehitysvammaisten iltapäiväkerhossa on isoja, aggressiivisia kehitysvammaisia poikia, joita Niina saattaa pelätä. Toisaalta tavallinen iltapäiväkerho ei ota hoitaakseen enää kolmasluokkalaisia vaikka kuinka olisi erityislapsi. Otettiin selvää eri vaihtoehdoista ja tultiin siihen tulokseen, että Niina voi mennä iltapäivähoitoon eräälle perhepäivähoitajalle, joka on koulutukseltaan leikkaus-ja anestesiasairaanhoitaja mutta joka lopetti sen työn ja alkoi työkseen hoitaa kotonaan pikkulapsia tuolla kirkonkylällä. Hänellä oli sillä hetkellä 3-5-vuotiaita tyttöjä hoidossa. Häneltä kysyttiin, että voisiko kolmasluokkalainen Down-tyttö tulla sinne iltapäivähoitoon ja hän suostui ehdotukseen ja niin oli myös iltapäivähoitoasia ratkaistu.