Miten kestää toisiamme, kun tunnemme jopa vihaa?

Herättääkö kirjoitus mitä ajatuksia, puoleen tai toiseen? Onko tavallista pikkulapsiajan ärtymystä ja kyllästymistä vai huolestuttavaa tms?

Vähän epäilyttää ettei se perheneuvola teitä auttaisi, koska ongelma on siinä että olette erilaisia... Mies tykkää valittaa eikä halua muutosta ja sinä haluaisit hänen olevan nopeampi ja valittavan vähemmän. Erilaisuus ärsyttää ja kuulostaa siltä, että nimenomaan sinä olet se ärsyyntynyt. Eikö mies enää kelpaakaan sinulle?Mihin rakastuit miehesssi aikanaan? Voisitko antaa miehen kitinen mennä korviesi ohi ja olla kommentoimatta kun siitä seuraa vain riitaa? Mites seksi sujuu?

lähinnä koska tuo voisi pienillä muutoksilla olla oma kirjoitukseni :(



Aiheet ovat tosiaan hieman eri mutta tunteet samat...Toisinaan suorastaan kiehun ja ratkean vihasta jota tunnen tuota urpoa kohtaan ja sama varmasti toistepäin.



Tuntuu että ero on ainoa ratkaisu koska mies ei yksinkertaisesti ole valmis muuttamaan mtn.omassa käytöksessään. Vika on meissä molemmissa mutta minä olen ainoa joka yrittää rauhallisestikin ratkoa näitä ongelmia ja muuttaa omaa käytöstäni. Nyt olen todella loppu. Meillä on kaksi pientä lasta jotka elävät tässä kiirastulessa..



Olen ajatellut että jos tässä mennään eteenpäin ja aikaa kuluu niin ehkä helpottaa mutta sitten nousee kysymys että mitenkäs ne elämän tulevat kriisit,taasko ollaan toistemme kurkuissa kiinni,että eikö me vaan yksinkertaisesti osata tukea toisiamme...



Mielestäni olen itse yrittänyt ymmärtää esim.miehen työpaineita ja antaa hänelle omaa aikaa jne. Omista oikeuksistani sen sijaan kova vääntö ja mies luulee auttavansa vaihtamalla lapselle esim.vaipan. Minä olen yrittänyt sanoa että se on ihan normaalia lapsenhoitoa ei äidin auttamista...



Meidän tilanteesta voisin kirjoittaa vaikka romaanin mutta ei se valitettavasti johtaisi mihinkään kuten tuskin tästä sinullekaan ap oli mtn. apua,muutakuin se katkeransuloinen ettet ole ainoa!Tsempit sinne!

olen hyvin pitkälle samanlaisesa tilanteessa. Sillä ikävällä erotuksella että mun mies ei juuri tee kotitöitä, eikä meillä ole mitään fyysistä yhteyttä jäljellä. Odotan että joku viisas vastaa sulle, jospa itsekkin saisin omaan lukkotilanteeseeni apua :(

Minusta olisikin "helppoa" jos mies esimerkiksi ei hoitaisi lapsia ollenkaan. No, silloin se olisi selvä mulle että kannattaa erota moisesta. Mutta nyt kun mies tekee, mutta tekee kaiken niin tyylillä, mikä raivostuttaa minua. Siis en todellakaan arvosta häntä=( Seksiä meillä on todella vähän, intohimoa ei todellakaan ole.



Mies tuijottelee ikkunasta ja kyttää naapureitten tekemisiä ja motkottaa. Lapset sotkevat ruokapöydässä ja minä komennan lapsia, syötän pienempää ja puhun isommalle miten olla. Mutta sitten mies lukee lapselle iltasatua, leikkaa huolella varpaankynsiä, halii ja suukottelee häntä. Yöllä pienempi heräilee itkemään, mies kuorsaa täysillä ei todellakaan kuule tai jos kuulee, unisena ärähtelee jotain. Jos potkin ylös osallistumaan, tuo kuivan vaipan tai jotakin.

Erottiin, kun ruvettiin riitelemään lasten nähden, eikä sovinnot oikein auttanut.

No mitä mieltä olette nyt, kannattiko erota? Minkä ikäiset lapset olivat kun erositte? Miten lasten hoitaminen nyt sujuu, miten paljon ovat isänsä kanssa ja luotatko että isä hoitaa heitä hyvin?

Mihin rakastuit siinä miehessä?

Oletteko molemmat kotona? Kuulostaa aika tyypilliseltä naiselta, että kaikki pitäs tehdä naisen tavalla. Olen itse syyllistynyt samaan, mutta sitten siinä käy niin että karkoitat miehen pois lastenhoidosta ja kotitöistä. Sanotko miehelle koskaan mitään positiivista, esim. tuosta miten ihanasti hoitaa lapsia? Oletko mustasukkainen hänen lapsille antamastaan hellyydestä?

Mä en tiedä mihin rakastuin. Olin opiskeluaikana jotenkin hakoteillä ja tämä oli kiinnostava, erilainen tyyppi. Oli mies silloin paljon ponnekkaampi ja urheilullisempi, nyt vaan väsyneen veltto. Mutta oli silloinkin ongelmia, nyt jälkiviisaana olisi pitänyt valita toisin.

No, kai se oli huumorintaju ja urheilullisuus silloin mitkä vetivät puoleensa, jo silloin töykeät puheet ärsyttivät, mutta ammattisen puolen kiinnostumattomuuden peittosi että kuitenkin urheilullinen. Nyt kun itse arvostan ihmisesä sivistystä ja eteenpäin pyrkivyyttä, ainakin jossakin mielessä. Ja henkistä kypsyyttä.



Siitä olen todella todella onnellinen että halii ja hellii lapsia. Siksihän yhdessä olemmekin vielä, että kuitenkin antaa rakkautta lapsille.

Jos ei välittäisi, ehdottomasti sellaisen miehen jättäisin.

Entä jos seisahtuisit hetkeksi mietiskelemään? Voisitko ilmoittautua esim joogakurssille ja harjoitella seisomaan päälläsi? Ehkä miehesikin olisi valmis seisomaan päällään? Ehkä voisit tavoitella vähemmän materialistisia arvoja? Elää lähempänä luontoa? Ihmiset kuluttavat liikaa ja luonto ylikuormittuu.

Minä olen meilläse joka junnaa ja jahkailee koko ajan ja mies päätä pahkaa menossa eteenpäin.. Jos mulla on jotain ongelmia ja pähkäilyjä, niin mies tietää ettei se ole mun valinta. Mä olen sellainen ja tarvitsen sitä aikaa jahkailla ja pähkäillä ja valittaakin, koska muuten en saa asiaa mielessäni päätökseen, vaan se vaivaa aina.



Ja mulla oli taas suuri työ tajuta, et mun miehen ttylyltä kuulostavat kommentit et siitä vaan eteenpäin jatkamaan, oli vaan sen tapa auttaa, kun se ei muuta osannut! Se ei vaan ymmärtänyt asiaa mun kannalta enkä mä sen ja kierre oli hirveä! Mä raivostuin ja hän yritti yhä enemmän vaan "auttaa"







Ollaan lähennytty tässä toisiamme juuri siksi kun molemmat ymmärtää tän asian! ja haluaa muutosta..



en usko et tollanen eroavaisuus on mikään kaikkein hankalin, siitä voi oikeesti olla hyötyä, jos molemmat haluaa vaan ymmärtää toista.



Meillä tilanenn on parhaimmillaan sitä et mies osaa tsempata mua ja silloin kun hän tarvii hidasta pohdiskeluapua, ei nopeita päätöksiä vaan asian vatvomista joka kantilta ja moneen kertaan, niin mä olen läsnä. Olen myös myötätuntoisempi, kun "kaikesta selviää kun menee ja yrittää vaan"-mieheni

Usein tollaset menevät on hirveen ylpeitä siitä ominaisuudestaa, ja se on hirveen vaikee ymmärtää miten jonkun mielestä se voi olla ongelmallista.. Ja toisaalta taas nähdä siinä hitaassa mitäön hyvää. Mut kyllä asioilla tuppaa olee monta puolta. Vaikka onkin yleisesti hyväksytympää olla pos kuin neg, niin kotioloissa kummasti se toinen saa ärsyyntymään.

Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Voisi ajatella myös, että täydennätte toisianne optimaalisesti, etenkin lasten kannalta. Suosittelen tunnetaitojen opettelua, esim. Mikael Saarisen kirjoja ja niiden harjoitteita. Saatat ajatella, että hallitset jo kaiken täydellisesti, mutta esimerkiksi myötätuntoa ei koskaan ole liikaa maailmassa.

Sehän on juuri avioliittoa, että alkaa nähdä toisen erilaisuutta ja oppii ymmärtämäänkin sitä. Niin käy kyllä jokaisessa pitkässä liitossa, asiat ja erilaisuudet eivät välttämättä ole samoja, mutta niitä on silti.



Lueskele jotain kirjoja aiheesta, ehkä se auttaa sinua suhtautumaan asioihin toisin. Tulee aina välillä kausia, jolloin nuo asiat ärsyttävät paljon, mutta sitten ne taas painuvat taka-alalle. Ehkä se pariterapiakin olisi hyvä, mutta jos lähdet siihen sillä asenteella että "miehen on muututtava, sillä hänessä on vikaa, koska ei ole kuten minä" -niin sinun pitäisi tosiaankin mennnä yksinäsi! :-)



En näe mitään eron syytä, turhaan taas hajoittaisitte yhden ydinperheen tavallistena asioiden vuoksi.

ihan fiksu ja koulutettu (tosin minulla silti häntä korkeampi koulutus ja on joskus sanonut että se ottaa päähän, mutta opiskelee tosiaan työnohessa). Vaan juuri kunnianhimo puuttuu, hän ei valita, tekee kotitöitä ja on lapsille mitä parhain isä, mutta toisiamme ei arvosteta tai kunnioiteta juuri lainkaan ja välillämme on vain kaveruutta ja aina ei oikein sitäkään. Vähän semmonen päättämtön nössö joka seilaa päätöksissään eestaas jne ja sitä mun hermo ei kestä ollenkaan. Mulla lapset n.12v ja odotan kuin kuuta nousevaa kun lapset lähtevät kotoa (siis haikeaa se on, mutta sitten pääsen ressukkamiehestä eroon)......on tää elämä hienoo!