Kannattaako tutustua paremmin mieheen jolla ei ole lainkaan kavereita?

Onko sinulla yleensäkin tapana esitellä ihmiset kertoen kuinka monta ystävää heillä on?



"Tässä on Make, hänellä on 7 ystävää ja 56 Facebook kaveria."

mun miehellä oli vaan kaksi hyvää kaveria kun tavattiin ja niitäkin näki harvoin kun asuivat eri paikkakunnilla (lapsuuden kavereita). Mies oli ehkä vähän ujompaa ja sulkeutuneempaa sorttia, mutta kun aloitti uuden harrastuksen alkoi kavereitakin ilmaantumaan enemmän.



Onhan siinä se bonuspuoli, ettei miehen kaverit vie sitten aikaa parisuhteelta :P ja mies voi saada uusia kavereita vaikka sun kautta?

on mahdollista, että ihminen on hyvin yksin ja ilman kavereita elämänmuutosten jälkeen. Esimerkiksi moni n. 20-vuotias on hyvin yksin, sillä kaveripiiri on hajonnut ihmisten mentyä opiskelemaan kuka minnekin. Siinä vaiheessa voi vanhat kaverit unohtua hetkeksi, kun tutustutaan uusiin ihmisiin. Jos itse ei vielä ole missään jatko-opinnoissa voi olla melko yksin. Myös uudella paikkakunnalla voi joutua olemaan yksin alussa.



Pitkän suhteen päättymisen jälkeen voi käydä niin, että yhteiset ystävät lopettavat kokonaan yhetydenpidon molempiin, tai sitten tuttavat valitsevat puolensa ja ovat vain toisen kanssa. Voi olla, että henkilökohtaisia kavereita ei ole kovin paljon, jos on oltu yhdessä kovin kauan.

Aika erikoiselta kuulostaa. Onko hänellä aina ollut "vain" parisuhde? Onko riippuvainen esim. vanhemmistaan? Eikö ole edes opiskeluajoilta tai töistä kavereita?

Minua pelottaisi, olisiko vähän liian riippuvainen suhteessa. En ole itse supersosiaalinen eikä miehenikään, mutta molemmilla myös omat ystävät ja menot.

on oikeastaan vain yksi kaveri. Nuoruuden kavereihin suhteet on pikkuhiljaa hiipuneet. Mies on hieman tuppisuu, eli ei osaa kauhean hyvin "smalltalkia", eli siinä ehkä syy että on huono tutustumaan. Muuten ihan normaali, työteliäs, urheilullinen mies, joka tykkää touhuta lastemme kanssa. Minulla taas on liuta kavereita, kotipaikkakunnallani, jossa käymme usein, on monta hyvää lapsuuden kaveria ja nykyisellä paikkakunnalla muutama läheinen ystävä, joiden kanssa kyläilemme jne. Tutustun helposti ihmisiin, aikuisiälläkin.



Silti mielestäni ihmisissä, joilla ei ole ystäviä, ei ole välttämättä mitään vikaa. Osa viihtyy itsekseen, osan on vaikea tutustua tai vaikea hallita sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä käyttäytymisnormeja, silti he ovat ihan normaaleja, tutustuminen ei vain ole niin helppoa tai vie pidemmän aikaa.



Itse olen todella sosiaalinen luonne ja aika nopeasti kun haistan ihmisestä että ollaan samanhenkisiä, menen syvällisiinkin keskustelunaiheisiin. Olen huomannut että vedän puoleeni samantapaisia ihmisiä. Joskus jostain ihmisestä vaistoaa ettei hän halua tai pysty "antaa itsestään paljoakaan" vaan pitää kanssakäymisen sää-linjalla, niin silloin tuttavuudesta ei synny ystävyyttä. Olen itse avoin ja nautin vastavuoroisuudesta, joten vain säästä tai uusista talvihaalareista keskustelu ei pidemmän päälle innosta.

Mulla on (olen 38 v) lapsuudenystäviä, kavereita opiskeluajalta, ja jokaisesta työpaikasta on jäänyt joku kaveriksi tai ystäväksi. Naapuristakin olen löytänyt kaverin itselleni. En ole supersosiaalinen, mutta ehkä sosiaalisesti lahjakas, ja kykenen muodostamaan kaverisuhteita helposti ja myös säilyttämään ne.

Sen sijaan miestä en ole löytänyt, ei ole vaan sopviaa tullut vastaan. Olen jo miettinyt, onko vika minussa, mutta ei kai välttämättä, kun pystyn kuitenkin ihmissuhteita muodostamaan. Tai olisihan niitä miehiä, mutta kysyntä ja tarjonta eivät ole kohdanneet, se joka olisi halunnut minut ei ollut sellainen jonka olisin itse halunnut ja toisinpäin.

Eräs ex-miesystäväni oli asunut samalla paikkakunnalla koko ikänsä, 40 v. Tosin oli aika pieni paikkakunta, mutta kuitenkin. Hänellä oli yksi ystävä. Oli seurustellut/ollut naimisissa yhden naisen kanssa 18 v, muita naissuhteita ei ollut ollut. Minä olin hänen toinen naisystävänsä. Se ystävä oli ollut hänen paras kaveri jo lapsuudesta asti. Muita kavereita ei ollut saanut, kertoi usein naapureista yms että ovat kuulemma outoja, ja hän haluaa pitää heihin vähän välimatkaa jne. Luulen että jotenkin pelkäsi ihmisiä tai tunsi jotain yleistä epäluottamusta ihmisiä ja elämää kohtaan. Minun mielestä se oli vaan outoa.

Itse olen juurikin sellainen mies ja monia kaltaisiani yksinäisiä miehiä yhdistää yksi yhteinen piirre. Alun tutustumisen ja muutaman viikon kaveruuden jälkeen lähes poikkeuksetta en voi sietää kaveria. Sama pätee naissuhteisiin. Kaikki pikkuasiat kavereissa alkaa jurppimaan melkein heti. En itsekään ole täydellinen joten tuo muiden ihmisten ominaisuuksista vittuuntuminen aiheuttaa sellaisen paradoksin pään sisälle että on vaan parempi olla yksin. Noin niinkuin oman ja muiden mielenterveyden kannalta.

Mun yksi sukulainen, nuori mies, on tosi ihana ja kiltti tapaus, mutta hänellä ei ole yhtään ystävää. Koulussa oli koulukiusauksen uhri, joten se selittää ainakin osittain kaverittomuuden. Mä niin toivoisin että hän löytäisi itselleen jonkun mukavan nuoren naisen kumppanikseen. Mutta mistäpä ujo ja yksinäinen ihminen semmoista lähtisi etsimään?

kyllä sosiaalisesti hankala ihminen. Itse sanoisin nyt, että EI.

Eikö selviä nopeasti onko yksin hulluuttaan...

Seurustelin vuosia sitten miehen kanssa, jolla oli yksi lapsuudenkaveri ja muiden kavereidensa kertoi olevansa jotain naisia. Tapasimmekin tämän lapsuudenkaverin kun vierailimme miehen kotipaikkakunnalla, olivat hengailleet yhdessä joskus teini-ikäisinä. Ei miehellä sitten muita kavereita ollutkaan, nuo naiset olivat jotain epämääräisiä tuttavuuksia (valkeni, että mies oli pettänyt minua), mies oli narsistinen, petti ja pahoinpiteli minua. Mutta ihan hyvä kulissi hänellä oli kunnossa, että oli tuo yksi "vanha ystävä", ei vaikuttanut mitenkään sellaiselta, joka ei voisi saada kavereita. Totuus paljastui aika hitaasti.

Samantyyppisiä kokemuksia.

Mies vaikutti todella herttaiselle ja mukavalle, empaattiselle ihmiselle. Tosin hiukan yksinäiselle.

Vuosien saatossa paljastui, että miehellä ei ollut yhtään lapsuudenystävää. Muutkin "ystävät" olivat oikeasti entisiä heiloja ja hekin lähinnä tuttavatasolla. Eli mies oli vahvasti liioitellut, ehkä jopa valehdellut ystävyyssuhteistaan. Tai sitten hän yksinkertaisesti on niin tasapainoton, että ei ymmärrä sanan "ystävä" merkitystä.

Näitä tuttaviakin oli vain pari eikä hän todellakaan ollut kuin hyvää-päivää-kirvesvartta -tasoisesti heidän kanssaan tekemisissä.

Mies ripustautui minuun täysin. En olisi saanut tehdä mitään yksin. Vuosien varrella alkoi myös määräilemään ja kontrolloimaan. Lopulta uhkaili itsemurhalla ja minun pahoinpitelemiselläni. Eli mies paljastui sekopäiseksi despootiksi.

En ikinä enää uskaltaisi tutustua sellaiseen ihmiseen, jolla ei ole YHTÄÄN ystävää ympärillään. Siinä on aina jokin syy, miksi kukaan ei halua tämän ihmisen kanssa olla!

Ainakin ottaisin selvää, miten mies on kohdellut eksäänsä, ihan siltä eksältä itseltäänkin jopa.

Ystävyyssuhteet tai niiden puuttuminen kertoo ihmisestä paljon. Täysin häiriintyneillä ihmisillä ei yleensä ole lähellään ketään. Silti kaikki yksinäiset eivät ole häiriintyneitä, mutta yksinäisten joukossa näitä häiriintyneitä on.

Mun mies sanoi ihan suoraan kun tavattiin että oli jättänyt kaverit taakseen, syynä oli ero entisestä. Vähän kyllä mietin, mutta ajattelin että jos ne oli liikkuneet monet vuodet samoissa piireissä voi olla vaikeaa sitten nähdä samaa porukkaa missä eksäkin hengailee. Ja joskus se on ehkä hyväksikin, varsinkin kun kertomansa mukaan oli paljon juhlimista, alkoholia aina porukassa. Onhan niitä muita kavereita, työn kautta, mutta hän ei taida mieltää ne ihan niin hyviksi kavereiksi.

kyllä sosiaalisesti hankala ihminen. Itse sanoisin nyt, että EI.

Miehelläni ei ole kavereita ja on erittäin epäsosiaalinen, se on todella rasittavaa. Siinä pikkuhiljaa itsekin erakoituu.

Saat miehen nimittäin kokonaan omaksesi ihan joka viikonloppu. Ei ryyppäysiltoja ja laivaristeilyjä miesporukassa tms. sikailuja.

Syyt kaverittomuuteen ovat ne oleellisemat kuin kavereiden määrä. Esim. itsellä oli kyllä aina kavereita, useitakin, mutta perheenperustamisvaiheessa nämä ovat yksitellen tippuneet pois. Olen siis itse miehetön ja lapseton kun taas kaikki entiset kaverini ovat naimisissa ja hankkineet lapsia. Meillä ei vaan enää ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita, sen vuoksi ei tavata kuin max. kerran vuodessa. Omanhenkisiä uusia tuttavuuksia taas en ole onnistunut nyt +30 ikäisenä löytämään kun kaikilla tuntuu olevan ne miehet ja lapset ykkösprioriteettina.

Mielestäni varsin eri asia kuin jos ei olisi kavereita vaikka sen takia, että haisee pahalle, että tahkoaa himassa nettipelejä kaikki päivät, että olisi jotenkin huono luonne tms.

Tässä ketjussa pistää silmään että useimmat olettaa kaveriden puutteen olevan kyvyttömyydestä kiinni, että niitä yritetään pitää kavereina mutta ei onnistuta. Kuitenkin löytyy niitäkin jotka tietoisesti pitävät etäisyyttä, tai eivät hae uusia kavereita kun aiemmat lähtevät maailmalle tai muuten poistuvat elämästä.

Palveluammateissa (esim lääkäri) on monia jotka saa tarpeekseen sosiaalisesta kontaktista töissä ja haluaa mielummin "vetäytyä" sisäpiiriin eli puolison/perheen seuraan vapaa ajalla.

Tapahtuuko sitä vain elokuvissa, että joku sivullinen järkkäisi tuollaiselle kaverittomalle, mutta muuten hyvälle tyypille treffit?

Hieman epäilyttäisi, mutta selvitä asiaa lisää. Voihan johtua elämänvaiheesta tms. Kaveriton on ainakin parempi kuin sellainen, että on kavereita, mutta ne kaikki ovat jotain juoppoja ja pummeja ja mielenterveystapauksia. 

[quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 09:35"]

Hieman epäilyttäisi, mutta selvitä asiaa lisää. Voihan johtua elämänvaiheesta tms. Kaveriton on ainakin parempi kuin sellainen, että on kavereita, mutta ne kaikki ovat jotain juoppoja ja pummeja ja mielenterveystapauksia. 

[/quote]

Lisään vielä, että itse jätin vanhan kaveripiirin pikkuhiljaa samalla, kun erosin exästä. Menin eteenpäin ja elämääni tuli aivan uusia ihmisiä. Siinä välivaiheessa ei ollut oikein ketään, joka olisi ollut samalla aaltopituudella kanssani.