Kannattaako sitä lasta edes yrittää.

Entä taloudellinen tilanne. Suhteen vakaus, varmuus. Paluu työelämään? Opintoihin ei kannata edes haaveilla taaperoaikana. Tuki-verkko? Ystäviä samassa tilanteessa. Ja... Kun antaa lapsen tulla jos on tullakseen... 35 vuotiaana, sanoisin että naisen on jo tiedettävä suuntansa. Vuodet kuluvat nopeasti. Biologinen kello huutaa toisille kovempaa kuin toisille silti fysiologia on mitä on. 35v on vanha ensisynnyttäjä. Joten kiirettä kannattaa pitää jos meinaa.

miten saan miehen haluamaan vauvan?

Niin on moni muukin tehnyt jos mies vastahakoinen, ja yllätys, tulleet aikas helposti raskaaksi.

Ihmiset ovat yksillöllisiä, kuten varmasti tiedätkin. Voit epäillä omia voimavarojasi ja niitä kannattaakin kuunnella, mutta pitää myös muistaa, että jos lasta haluaa oikeasti ja siihen on sopivat puitteet, ei kannata mahdollisesti aiheettomille peloille antaa valtaa. Varsinkin, kun aika on kortilla.



Raskausaikana ja synnytyksen jälkeen naisen hormonit vievät useimmiten kaikkea luonnolliseen tahtiin eteenpäin, omaa tahtia. Kun se lapsi on siinä, sitä jotenkin kummasti vain tietää, mitä kuuluu tehdä. Kasvatusasioihin sitten myöhemmin voi tarvita apua.



Yleensä äidin ja vauvan välille syntyy näkymätön yhteys ja äiti pystyy reagoimaan herkästi vauvan viesteihin; koska on nälkä, koska vaippa märkänä, koska tarvitaan syliä, koska sattuu.



Väsymyksen määrä on se, mikä koettelee varmasti jokaista äitiä jossain määrin. Jos on taipumista mielialavaihteluihin tai on jopa mt-ongelmia, niin silloin ehkä kannattaa miettiä, onko valmis valvomaan vauvavuoden ajan ja ehkä taaperoiänkin ajan, sellaiset 1-3 vuotta ainakin.



Ei lapsen saaminen helppoa ole, mutta kaikessa rankkuudessaan se antaa myös takaisin. Se tunne, ettet ole enää vastuussa vain itsestäsi, vaan siitä pienestä ihmisestä, jonka sinä olet luonut miehesi kanssa... Se saa tuntemaan itsensä tärkeäksi ja sen pikku paketin kaikkein tärkeimmäksi.



Se pikku paketti antaa sinulle ehdotonta rakkautta. Sinun täytyy vain pitää huolta hänen tarpeistaan; ruokkia, pitää kuivana ja lämpimänä, lohduttaa, antaa hellyyttä, opettaa asioita ja olla läsnä ja kestää hänen itkunsa ja oikkunsa. Selväähän on, että lapsen saannin jälkeen omat jutut jäävät vähemmälle. Mutta se kuuluu asiaan. Lapsen saatuasi et elä enää vain itsellesi.



Sitäkin on hyvä ajatella, että se lapsi ei ainiaan pysy vauvana (hyvässä ja pahassa), kun ollaan käyty joka vuosi uusi uhmaikä läpi, päästään vihdoin murrosikään, jolloin lähes poikkeuksetta jokainen lapsi inhoaa vanhempiaan. :D Sekin pitää kestää ja muistaa, että niitä teinejä pitää silti kasvattaa ja pysyä rauhallisena. Teiniangsti on pahimmillaan, kun ei saa mitä haluaa / pitää tehdä jotain epämieluisaa = normaalia.



Eikä se äidin huoli täysi-ikäisyyteen pääty. Oma lapsi on aina oma lapsi, vaikka olisi minkä ikäinen. Se on sitä lopun elämää.



Siinä vähän katsausta lapsen saamiseen. Pähkinänkuoressa: lapsessa on paljon tekemistä, vastuuta ja vaivaa, mutta se tärkeä tunne äitinä olemisesta kantaa kyllä vaikeiden aikojen yli ja se ihana ylpeys omasta lapsesta. Eteen voi tulla yllätyksiä ja voimavarat loppua, mutta silloin pitää pyytää apua. Ei se elämä siihenkään lopu.



Jos ap haluat kokea äitiyden ihmeellisyyden, älä pelkää sitä vauvavuotta, se on kuitenkin niin lyhyt aika. :) Raskauksiakin on niin paljon erilaisia, itselläni kaksi raskautta takana ja molemmat kuin toistensa peilikuvia. Esikoisen odotusaikana oksentelin ja pyörtyilin jatkuvasti ja selkä vaivasi. Kuopusta odotellessa olin elämäni kunnossa eikä ollut mitään ongelmia. Synnytykset menivät kutakuinkin myös ongelmitta.



Muista, että äidit eivät ole täydellisiä, vaan jokainen on omalla tavallaan inhimillinen. Ei äidin tarvitse päteä toisille osaavansa sitä ja tätä ja jaksavansa käydä joka kerhossa ja tekevänsä kaiken itse, käyttävänsä kestovaippoja ja imettävänsä tyyliin kouluikään asti jne jne... Ollakseen hyvä äiti ei tarvitse olla super-äiti. Kaikki lähtee siitä, kun tunnet pienen ihmisen kasvavan sisälläsi ja saat hänet lopulta syliisi. Siitä alkaa se yhteinen, vuosien taival oman rakkaan lapsen kanssa. Sitä oppii siinä ajan kuluessa kaiken tarpeellisen :)

sen kun vaan antaa sen tulla jos on tullakseen.



Minä en osannut mitään kun tulin äidiksi 35-vuotiaana. Näin raskausaikana unta kaiken maailman kantoliinoista ja ties mistä härpäkkeista joista en ymmärtänyt mitään (ja olen sentään insinööri). En ollut ikinä vaihtanut vaippoja ja tuskin edes pidellyt vauvaa.



En lukenut odotusaikana kuin yhden, miehille suunnatun synnytys- ja vauvanhoitokirjan.



Laitoksella neuvoivat. Meillä oli maailman ihanin vauva ja hirveä vauvakuume iski vasta synnytyksen jälkeen ja tuli 1v8kk ikäero kuopukseen. Taaperoaika oli aika ällöä, mutta antoisaa sekin.

Luultavasti kadut hetkittäin, päädyt sitten kumpaan ratkaisuun tahansa. Ehkä kuitenkin antaisin lapsen tulla, jos on tullakseen.



Mutta: varaudu, että pikkuvauva-aika voi olla äärimmäisen rankkaa. Itsellä esikoinen tuli kahden vuoden yrittämisen jälkeen erittäin toivottuna lapsena ja silti (tai ehkä juuri siksi) sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Niin epäreilua! En saanutkaan sellaista vauva-aikaa kuin olin toivonut. Jouduin jopa sairaalahoitoon, mutta onneksi paranin verrattain nopeasti. Kaikesta huolimatta päädyimme yrittämään sisarusta ja pikkuveli saikin alkunsa yllättävän nopeasti. Ikäeroa tuli 2 v 8kk. Tällä kertaa kaiken piti mennä paremmin, kun olin hoitokontaktissa ja lääkityksessä koko raskausajan ja aloitin masennuslääkityksen taas heti synnytyksen jälkeen. Mutta sairastuin taas masennukseen!!! Jostain syystä entiset lääkkeet eivät enää riittäneetkään ja siinä meinasi kaikilta usko loppua, kun taisteltiin uuden lääkkeen hurjien sivuvaikutusten kanssa. Mutta lopulta helpotti (2, 5 kk synnytyksestä), enkä joutunut sentään sairaalaan. Ja kaikki tämä kannatti, kuitenkin. Aivan ihanat pojat meillä ja itse voin hyvin! Enempää lapsia en kuitenkaan hanki, nyt masennuksen uusiutuminen on kuulemma 100% varmaa.



Sanoisin, että kaikkea voi tapahtua, mutta asioita on turha alkaa etukäteen pelkäämään. Tai jälkikäteen liikaa muistella. Elämä on aina arvaamatonta, varsinkin hormonihuuruissa.