Onko lapsuuskoti aikuisen lapsen koti koko elämän ajan?

No minun äitini nimitti kodikseen naapuripaikkakunnalla sijaitsevaa synnyinkotiaan ja niin nimittää edelleenkin, vaikka mumma ja paappa ovat kuolleet jo vuosia sitten. Sisarensa kanssa käyvät "kotonaan" vähän väliä hoitamassa puutarhaa ja kahvittelemassa. Toki ymmärrän, että äidille se synnyinkoti on aina oma koti, koska nykyiseen taloon hän tuli aikoinaan miniänä isäni suvun tilalle.

Olen 26 vuotias ja asunut kohta seitsemän vuotta toisella puolella Suomea. Kyllä lapsuudenkoti on aina minun kotini. Kuuluuhan lapsuuteni koti suvulleni ja tulen aikanaan myös perimään sen maat. Ilmoittamatta etukäteen en ole koskaan viikonloppureissujani sinne tehnyt, sillä jonkunhan on aina haettava minut rautatieasemalta. En kuitenkaan usko, että niin vain saapastelisin taloon, vaikka asuisin lähellä. Avaimia minulla ei tietenkään ole, mutta voin milloin tahansa kotini markille tullessani hakea ottaa ne ulkorakennuksesta tietystä paikasta.

No huh, eipä olis koskaan tullu mieleen, että vanhemmat voisivat ajatella lapsistaan niinkuin tässä ketjussa on käynyt ilmi. Olen kolmekymppinen, mutta mun lapsuudenkoti todellakin on aina mun koti johon voin mennä milloin vaan, eikä tosiaan ole tullut mieleen, että asia voisi olla toisin. Ja voin vannoa, että kun omat lapset ovat aikuisia, niin ovat aina tervetulleita kotiin.

Ois mielenkiintoista nähdä, miten tähän vastattais muissa maissa. Monessa maassa tietty kolmekymppisetkin yleensä asuu vielä vanhempien kotona, jos eivät oo ite naimisissa - ja jos ovat, niin tulevat vähintäänkin päivittäin päivälliselle muun suvun kanssa. Oisko ne sitten Suomen pitkät välimatkat, jotka vaikuttaa niin, että ei oikein ole sellasta sukufiilistä, vaan pitää hirveesti itsenäistyä ja elää ydinperhe-elämää.