Kaduttaako ero koskaan? Tekisikö mieli palata exän luo?

Siis ei pettämistä, väkivaltaa tai alkoholismia. Just unelmaperhe, jonka hajoamista kaikki päivittelivät.



Ja kyllä. Monesti on käynyt mielessä, miten paljon helpompi olisi yrittää vielä. Jospa ne tunteen palautuvat ja opisimme arvostamaan toisiamme. Lapsillekin (nuorille) olisi onni vielä elää ydinperheessä ennen kuin lähtevät maailmalle.



Sitten taas muistan. Tulee puhelu tai sähköposti, jonka vaikutuksesta huomaan, että ei. Ei näin, ei tämän miehen kanssa. Rakkaus kuoli ja yhteiselämä kävi mahdottomaksi, se ei muuksi muutu. Ei enää ikinä kulissielämää.

Meillä oli loppujenlopuksi aika mukava suhde. Paljon huumoria ja rakkautta yhdessäoloa, mutta myös paljon riitoja ja pettämisiä.

Paljon muistoja ja monilta vuosilta...

Jälkeenpäin olen muistellut usein niitä hyviä hetkiä ja harmittaa, miksi menimme kaiken mokaamaan. Yhteenpaluu ei tietenkään ole enää mahdollista, mutta harmittaa siis se, miksi kävi niinkuin kävi.

Siis ei pettämistä, väkivaltaa tai alkoholismia. Just unelmaperhe, jonka hajoamista kaikki päivittelivät.

Ja kyllä. Monesti on käynyt mielessä, miten paljon helpompi olisi yrittää vielä. Jospa ne tunteen palautuvat ja opisimme arvostamaan toisiamme. Lapsillekin (nuorille) olisi onni vielä elää ydinperheessä ennen kuin lähtevät maailmalle.

Sitten taas muistan. Tulee puhelu tai sähköposti, jonka vaikutuksesta huomaan, että ei. Ei näin, ei tämän miehen kanssa. Rakkaus kuoli ja yhteiselämä kävi mahdottomaksi, se ei muuksi muutu. Ei enää ikinä kulissielämää.

kun en ole pitkään aikaan yhteydessä ex-mieheeni, haikailen joskus niitä ydinperheaikoja ja voi että kun olisi ihanaa, että varhaisteineillämme olisi sellainen.

Mutta kun pitkän ajan jälkeen puhun puhelimessa tai tapaan ex-mieheni lasten asioiden merkeissä, tajuan sillä samaisella hetkellä, että ero oli ainoa oikea ratkaisu ja paluuta entiseen ei ole enää koskaan ja hyvä niin. Meillä ei tosiaankaan edelleenkään olisi muuta yhteistä kuin ne lapset ja se ei todellakaan riitä.

Ei ollut kiva olla yksin suhteessa, joten jätän ihan kivan ja kunnollisen miehen. En usko katuvani ikinä. Ihmisellä on paha olla yksin aina.

Emme eronneet ihan kevyin perustein ja yhden riidan jälkeen. Kyllä siinä vuosia meni pohtiessa.

seesteinen suhde olikin. Meillä ei ollut sielujen yhteyttä ja mies jäi minulle jotenkin vieraaksi. Nyt kun näen häntä, en voi oikein edes uskoa että olin naimisissa hänen kanssaan. En tunne koko ihmistä!

Jo kyseisen henkilön yhteydenotot tuovat ne muistot mieleen, etten kyllä ikinä haluaisi. Olen jopa onnellinen että hän on löytänyt uuden muijan, eipä tarvii minulle valittaa.

eikä ole kaduttanut. Tämä varmaan riippuu eron syystäkin, meillä se oli miehen jatkuvasti kasvava alkoholiongelma.

Silti olen joskus miettinyt että missä kohtaa alkoi mennä niin pieleen ettei mitään ollut enää tehtävissä, olisimmeko pystyneet korjaamaan asiat.

Ja meillä ei erottu kevyin perustein, oli miehen alkoholismia ja masennusta.

Emme eronneet ihan kevyin perustein ja yhden riidan jälkeen. Kyllä siinä vuosia meni pohtiessa.

Edellinen suhteeni päättyi juuri heppoisin perustein ja yhden riidan jälkeen. Minulla ei ole tässä mitään katumisen aihetta, mutta toisella näkyy olevan. Hänen tarvitsee jälkikäteenkin perustella eroa itselleen demonisoimalla minua, ja heijastamalla minuun ongelmia, joiden kanssa painii itse omassa elämässään.

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1381208/asia_jota_ka…



Tässä ketjussa noita riittää!

Emme rakastaneet toisiamme. Minuakin harmittaa, ettei lapsella ole ydinperhettä. Harmittaa se omastakin puolesta. Olisi ollut kiva saada toimiva onnellinen avioliitto. Exää en haikaile. Nyt on uusi miesystävä muutta uusperhearki pelottaa, voiko se koskaan toimia.

enne eroa kyllä käänneettin jokainen kivi ja tehtiin kaikkemme että ihme tapahtuisi eikä tarvitsisi erota. Joka kerta kun näen miehen huokaisen helpotuksesta ettemme enää elä arkea yhdessä. Hän on kunnollinen ja kaikin puolin hyvä mies, mutta mä tulin hänen kanssaan vain onnetomaksi.

jälkikäteen olen ihmetellyt, että niinkin kauan (14 vuotta) sitkittelin.



Mies, joka oli sairaalloisen saita omaa perhettään kohtaan ja sai järjettömiä huutoraivareita pikkuasioista, uhkaili nyrkillä vanhinta lasta...koskaan ei mua lyönyt, mutta oli hyvin pelottava suuttuessaan, lyömisen partaalla. Jäi kiinni vieraista naisista.



Ei ole ollut ikävä.

Koska en ole löytänyt 7 vuoteen ketään tilalle enkä tykkää yhtään olla yksin. Pari ekaa vuotta yksin oli kivaa, nyt enää ei. Lisäksi lapsentekoikä alkaa mennä ohi, ja harmittaa sekin että sen exän kanssa olisi sentään voinut lapsen tai pari tehdä ennen kuin sen jätti.

Kaduimme ja palasimme yhteen.

Kyllä kannatti! :-)