Tuosta anoppikeskustelusta tuli mieleen: onko sitten jotenkin surullista tai outo jos 34-vuotiaalla

Mulla on paljon lapsia , nuorimman ja vanhimman välillä 20 vuotta. En ole uskovainen, ja lapset on mun elämä, tarvitsen sitä että olen jollekin tarpeellinen, olen aina halunnut hoivata ja huolehtia, antaa mahdollisimman hyvän perustan ja eväät omaan elämään kaikille. Mulla on kaikkea mutta lapset on ylikaiken, mitä elämän pitäisi olla, eikö jokaisen pitäisi tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Surettaa ihmiset jotka ei koskaan ymmärrä miten ihmeellisiä ja ihania pienet ihmiset ovat, ja kuinka paljon niiltä saa puolin ja toisin, kärrätään niitä vaan pois silmistä, eikä koskaan vaivauduta keskustelemaan niiden kanssa syvällisiä, tai tutustuta niihin , mennä vaikka 4 vuotiaan kanssa matkalle sen pienen matkamiehen ehdoilla, minne nenä näyttää sinne mennään, antakaa aikaa itsellenne ja pienelle ihanalle.