Mun vanhemmat ovat auttaneet mua TODELLA vähän

Välillä oon katkera siitä ja välillä ylpeä kuinka itsenäisesti oon kaiken hoitanut

Hyvin olemme silti pärjänneet. niin rahallisesti kuin töidenkin puolesta. Ei vanhempiaan voi syyttää siitä, että menestyykö vai ei, jokainen meistä luo oman elämänsä.

Mun mies lainasi opiskeluaikoinaan rahaa vanhemmilleen (eivät ikinä maksaneet takaisin). Opintolainalla ja kesätöillä rahoitti korkeakoulun.



Mieheni on pärjännyt elämässään huomattavasti vanhempiaan paremmin. Ei se aina niin mene että vanhemmat auttaa.



Mun vanhemmat auttoi meitä lapsia ja erityisesti mun veljeä liikaakin kun ei oikein meinannut oppia pärjäämään itse.

että vanhemmat olisivat kustantaneet mun elämääni. Molemmat ovat kuolleetkin jo toistakymmentä vuotta sitten.



He auttoivat mut toki alkuun, mutta aikuisena olen pärjännyt omillani ja niin sen pitää ollakin. Ole ylpeä itsestäsi sen sijaan että ruikutat saaneesi vähemmän kuin joku av-mamma.



Mä luen ihmeissäni tarinoita, joissa nelikymppiset työssäkäyvät ihmiset rahoittavat elämäänsä vanhempiensa rahoilla eivätkä näe asiassa mitään ongelmaa.



Satunnainen avustaminen opiskeluaikana on ok.

Turha katkeroitua siitä, ettei vanhemmat auta "tarpeeksi", keskity mieluummin tekemään itsellesi mieluinen elämä. Ei muakaan ole vanhemmat hirveästi auttaneet mutta minusta se on ok; enpähän ole heille kiitollisuudenvelassa vaan voin keskittyä omaan elämääni (välit vanhempiin ovat kunnossa).



Toisaalta taas tiedän isän, joka on tehnyt poikansa eteen kaiken ja enemmänkin. Silti poika on luuseri juoppo, joka ei osaa ottaa vastuuta elämästään. Työtön, rahaton, velkainen, itsetuhoinen jne. Aina hän vaan odottaa ja luottaa, että kyllä isi taas auttaa.

Muistan, kuinka kaverit olivat kauhuissaan, kun opiskelun päätyttyä keskusteltiin paljonko vanhemmat opintojen aikana auttoivat rahallisesti. Muut olivat saaneet vanhemmiltaan joko suoraan tai tavaroiden muodossa tuhansia euroja, yksi sai tuhat euroa kuussa. Minä en ollut saanut euroakaan, se oli meidän perheen tyyli. Tai silloin uskoin niin, myöhemmin selvisi, että veljeni oli saanut opiskeluavustusta yli viisi tuhatta euroa per vuosi (eli siis lähes 30 000 euroa ennen valmistumistaan). Ilmankos mulle ei jäänyt mitään jaettavaa. Vanhempani ilmeisesti luulivat, että palkkani oli niin hyvä (kävin töissä koko opiskeluajan) miettimättä, että on aika raskasta olla päivät koulussa ja kaiken muun ajan töissä.



Mut ei tuollaisista asioista kannata olla katkera eikä ylipäänsä miettiä. Asiat on menneet kuten on menneet. Nyt kun meillä on lapsia, vanhempani haluavat antaa lapsille kaikenlaista. Hyvähän se on sekin.

siitä, että olen pärjännyt omillani. Apua ei ole koskaan mistään saatu, kun vanhempi ei enää ole ollut vuosiin. Ei ole ollut lastenhoitoapua saatikka taloudellista apua tarjolla, ja ihan hyvin on pärjätty. Pakkohan se on pärjätä!

sain kyllä ruuan ja katon pään päälle 17-vuotiaaksi saakka, sen jälkeen olen ollut omillani. Eipä tosin ole tullut mieleenkään, että olisin katkera siitä, ettei sieltä ole apuja tullut, päin vastoin, olen ylpeä siitä, että olen itse huolehtinut itsestäni.

Turha siitä on mitenkään katkeroitua. Jokainen on tosiaan oman onnensa seppä. Jos ei nyt ihan mahdottoman huonot lähtökohdat ole (väkivaltainen alkkisperhe tms) niin kyllä jokaisella on tässä maassa mahdollisuus ponnistaa parempaan elämään, jos vaan halua löytyy.



Itse en ole todellakaan kultalusikka suussa syntynyt. Lapsuus oli melko köyhä, isä joi ylimääräiset rahat. Vanhemmat erosivat, äiti yritti parhaansa, mutta kun rahaa ei ollut, ei ollut! Isältä en koskaan saanut mitään apua. Niin vain järjestin itse asiani. Muutin toiselle paikkakunnalle, hankin työpaikan ja opiskelupaikan. Tein töitä koko opiskelujen ajan ja jos oli oikein tiukkaa, nostin opintolainaa. Niin valmistuin ja sain töitä.



Miehen vanhempien ansiosta (tulivat takaamaan) saimme asuntolainan ensiasuntoon. Omakotitaloon ei sitten tarvinnut enää ulkopuolisia vakuuksia, sillä olimme jo saaneet elämän järjestykseen. Kaikki on hankittu omilla rahoilla, jotka on työllä ansaittu. Ei siihen vanhempia tarvita (kuin siihen takaukseen vain) vaan omaa tahtoa!

Päinvastoin, koko suku on aina käsi ojossa. Äitini seilaa katastrofista ja sotkusta toiseen.



Erinomaisesti olen pärjännyt.

mite on oppinut itsenäisemmäksi kuin vanhempien avulla elävät. Saat leuka pystyssä ajatella, että olet aivan itse luonut ja hoitanut perheesi ja elämäsi. Olet oppinut elämästä paljon ja kasvanut aikuisuuteen pidemmälle kuin ne, jotka eivät vielä näin vanhana ole itsenäistyneet omilla rahoilla eläväksi.

mite on oppinut itsenäisemmäksi kuin vanhempien avulla elävät. Saat leuka pystyssä ajatella, että olet aivan itse luonut ja hoitanut perheesi ja elämäsi. Olet oppinut elämästä paljon ja kasvanut aikuisuuteen pidemmälle kuin ne, jotka eivät vielä näin vanhana ole itsenäistyneet omilla rahoilla eläväksi.

joutunut pärjäämään miten olen parhaaksi taitanut. Päin vastoin. Minusta se on surullista, että mun suku jätti mut ihan yksin selviämään vaikka mulla on fyysinen vammakin joka on rajoittanut pärjäämistäni huomattavasti.

Mutta eipähän mulla ole kauheasti paineita auttaa omia vanhempiani nyt kun he ovat vanhoja kun ei muakaan ole autettu.

Tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta, että toiset saa niin paljon ja toiset niin kovin, kovin vähän. Ja mitä tulee tuohon väitteeseen, että jokainen on oman onnensa seppä, niin ei se oikeasti toimi muuta kuin niillä joilla jo on asiat sen verran hyvin lähtokohtaisesti, että kohtalainen pärjääminen onnistuu joka tapauksessa.

ap

en ainakaan nyt puhunut pelkästään rahallisesta avusta...

Ylipäätänsä olen aina hoitanut kaiken itse muutot,lapset jne.

Kertaakaan mun tai miehen vanhemmat eivät ole esim.lastenhoidossa auttaneet.

Välillä vaan tuntuu pahalle kun kaverit puhuvat kuinka usein isovanhemmat hoitavat heidän jälkikasvuaan jottan vanhemmat pääsevät viettämään kahdenkeskistä laatuaikaa/jumpalle/nukkumaan tms.



Enkä tarkoita että isovanhempien olisi velvollisuus tehdä näin mutta itse kyllä auttaisin sukulais tai ystävä perhettä jos tietäisin että sille tarve esim.koliikkivauva tms.

En tiedä mihin toiseen ketjuun viittaat.



Itse olen mielestäni saanut aika paljon apua. Ainakin mieheen verrattuna.



Tarkoitatko nyt taloudellista apua?



Minun äiti on yh. Pienipalkkainen. Sai tietysti (kunnalta ) elarit, mutta muuten kävi aina töissä. Opiskeli kyllä yhdessä vaiheessa uuden ammatin, kun merkonomina ei saanut vakituista työtä.



Säästi lapsilisistä osan lapsilleen. Näillä sitten maksoin itse autokoulun, sekä kesätyörahoilla. Säästöjä jäi tuonkin jälkeen opiskelua varten ihan hyvin.Laittoi myös opiskeluaikana tilille rahaa.



Miehellä on ihan ydinperhe ja 2 melko varakasta duunarivanhempaa. Rahalle on ollut aina muuta käyttöä heillä, eli ovat itselleen ostaneet kiinteistöjä. Mies otti opintovelkaa 16-vuotiaana ensimmäistä kertaa, vanhemmat eivät avustaneet vaikka lain mukaan kai näin kuuluisi.



Miehen vanhemmat siis paljon varakkaampia kuin äitini, joka on auttanut paljon enemmän.



Oma isäni ei ole auttanut mitenkään. Ollaan kyllä ihan puheväleissä.



Muuten äitini on auttanut niin, että kouluaikana koulu oli meidän työ. Kesälomalla oltiin lomalla tai menin ihan palkkatöihin, 15-vuotiaana eka kerran, josta sain omaa rahaa.



Mies taas on joutunut kesälomalla tehdä vanhempien eteen työtä. Käytännössä ilmaiseksi, tai no saihan heillä jonkinlaista ruokaa, tosin vanhemmat ovat pihejä joten potut laitettiin kerran keitettyinä kuumaan veteen, joten kerralla tehtiin iso kattilallinen kuoripottuja. Sen jälkeen samat potut vaan kuumaan veteen.



muutenkin säästölinja.

mite on oppinut itsenäisemmäksi kuin vanhempien avulla elävät. Saat leuka pystyssä ajatella, että olet aivan itse luonut ja hoitanut perheesi ja elämäsi. Olet oppinut elämästä paljon ja kasvanut aikuisuuteen pidemmälle kuin ne, jotka eivät vielä näin vanhana ole itsenäistyneet omilla rahoilla eläväksi.

joutunut pärjäämään miten olen parhaaksi taitanut. Päin vastoin. Minusta se on surullista, että mun suku jätti mut ihan yksin selviämään vaikka mulla on fyysinen vammakin joka on rajoittanut pärjäämistäni huomattavasti.

Mutta eipähän mulla ole kauheasti paineita auttaa omia vanhempiani nyt kun he ovat vanhoja kun ei muakaan ole autettu.

Tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta, että toiset saa niin paljon ja toiset niin kovin, kovin vähän. Ja mitä tulee tuohon väitteeseen, että jokainen on oman onnensa seppä, niin ei se oikeasti toimi muuta kuin niillä joilla jo on asiat sen verran hyvin lähtokohtaisesti, että kohtalainen pärjääminen onnistuu joka tapauksessa.

ap

On hyvin kokoomuslaista todeta että jokainen on oman onnensa seppä,näinhän se on ideaalimaailmassa.

Mun elämää muokkasi aika lailla yläasteen päättötodistus jonka sain koulusta jossa minua opetti joka aineessa sama opettaja..tuosta voi jo päätellä jtn.

Aika vaikea tuosta on sitten mihinkään lukioon esim.ponnistaa..

jo lapsena sain pärjätä omillani aika pitkään, itse piti huolehtia kaikki asiat yksin ihan pikkulapsenakin (vaatteet, harrastukset, kouluasiat, harrastusmatkustukset jne). Vanhempani ovat varakkaita mutta jotenkin tunnevammaisia, ja kun muutin lukion jälkeen kotoa niin KAIKKI loppui. Yhteydenpito loppui, soittivat ehkä kerran vuodessa. Mitään rahaa en saanut koskaan penniäkään, en saanut lahjan lahjaa, kaikki opiskelijakodin hankinnat jouduin itse hoitamaan (en saanut kotoa siis edes liinavaatteita mukaani). Muistan aina miten surkeana muutin kotoa pois koska kaikki mukana oleva tavara mahtui yhteen laukkuun.



En ole saanut aikuisiällä kertaakaan rahaa, lahjaa, tukea, kannustamista, soittoja, kyläilyjä, yhteydenottoja. Kun olin sairaalassa ja meinasin kuolla, ei kertaakaan soitettu tai kysytty että selvisinkö edes hengissä (ja tiesivät tästä asiasta kyllä, siskoni kautta).



Lapsenlapsilleen eivät ole kertaakaan edes postikorttia laittaneet, ei ainoatakaan lahjaa, heitä ei ole ollut koskaan lasteni synttärellä, ristiäisissä, ei missään juhlassa. Ovat nähneet lapseni jopa kerran kuuden vuoden aikana - silloinkin sukujuhlissa, joissa eivät tulleet edes juttelemaan vaan ylenkatseisesti totesivat että "vai tuollaiset lapset sinulla sitten on".



Mutta AP rakas, sinun vanhemmissa on ehkä jotain samaa kuin minun vanhemmissani: täysi tunnekylmyys, kyvyttömyys keskustella mistään, kyvyttömyys näyttää tunteita, kyvyttömyys osoittaa mitään kiintymystä tai välittämistä.



Ei se normaalia ole, mutta suurten ikäluokkien joillain ihmisillä on kummallinen itsekkyys, tunnekylmyys, ja ongelmien maton alle lakaisutaipumus. Heistä ei vain ole tuon parempaan.



Yritä olla katkeroitumatta, ja ihan oikeasti, pahin mitä voit tehdä itsellesi on verrata tilannettasi jonkun kaverin tai naapurin tilanteeseen jossa on rakastavat vanhemmat jotka auttavat, hoitavat lapsia, maksavat ja ostavat, rakastavat. Sinun vanhempasi eivät sellaiseksi muutu, ja vertailusta saa vain pahan mielen.



Olen itse jotenkin asian selvittänyt, terapiassakin kävin puoli vuotta. Ja olen ymmärtänyt että menetys on vanhempieni enemmän kuin minun, sillä heidän tunteeton, tyly ja piittaamaton elämänsä ei varmastikaan ole heille itselleenkään onnellista. Minä voin onneksi elää toisin, ja antaa lapsilleni toisenlaisen lapsuuden.



Hyvää jatkoa ja voimia sinulle ap, tiedän tasan tarkkaan miltä tuo riipivä suru, hylätyksi ja orvoksi kokemusen tunne tuntuu. Vanhemmat vaan eivät VÄLITÄ. Ongelma on oikeasti heidän - toki se sinuakin koskettaa, mutta et voi muuta kuihn hyväksyä tilanteen ja tehdä surutyön. Itselläni meni ainakin 5-6 vuotta surutyön tekemiseen, mutta sen jälkeen alkaa helpottaa.

Vertaileminen on paha, sitä ei pitäisi tehdä. Mutta sitä vaan on välillä vaikea välttää. Ei mulla asiat nyt niin kamalan huonosti ole. Mutta välillä kun rahat on oikein tiukilla tulee ikäviä ajatuksia mieleen. ap

jo lapsena sain pärjätä omillani aika pitkään, itse piti huolehtia kaikki asiat yksin ihan pikkulapsenakin (vaatteet, harrastukset, kouluasiat, harrastusmatkustukset jne). Vanhempani ovat varakkaita mutta jotenkin tunnevammaisia, ja kun muutin lukion jälkeen kotoa niin KAIKKI loppui. Yhteydenpito loppui, soittivat ehkä kerran vuodessa. Mitään rahaa en saanut koskaan penniäkään, en saanut lahjan lahjaa, kaikki opiskelijakodin hankinnat jouduin itse hoitamaan (en saanut kotoa siis edes liinavaatteita mukaani). Muistan aina miten surkeana muutin kotoa pois koska kaikki mukana oleva tavara mahtui yhteen laukkuun.

En ole saanut aikuisiällä kertaakaan rahaa, lahjaa, tukea, kannustamista, soittoja, kyläilyjä, yhteydenottoja. Kun olin sairaalassa ja meinasin kuolla, ei kertaakaan soitettu tai kysytty että selvisinkö edes hengissä (ja tiesivät tästä asiasta kyllä, siskoni kautta).

Lapsenlapsilleen eivät ole kertaakaan edes postikorttia laittaneet, ei ainoatakaan lahjaa, heitä ei ole ollut koskaan lasteni synttärellä, ristiäisissä, ei missään juhlassa. Ovat nähneet lapseni jopa kerran kuuden vuoden aikana - silloinkin sukujuhlissa, joissa eivät tulleet edes juttelemaan vaan ylenkatseisesti totesivat että "vai tuollaiset lapset sinulla sitten on".

Mutta AP rakas, sinun vanhemmissa on ehkä jotain samaa kuin minun vanhemmissani: täysi tunnekylmyys, kyvyttömyys keskustella mistään, kyvyttömyys näyttää tunteita, kyvyttömyys osoittaa mitään kiintymystä tai välittämistä.

Ei se normaalia ole, mutta suurten ikäluokkien joillain ihmisillä on kummallinen itsekkyys, tunnekylmyys, ja ongelmien maton alle lakaisutaipumus. Heistä ei vain ole tuon parempaan.

Yritä olla katkeroitumatta, ja ihan oikeasti, pahin mitä voit tehdä itsellesi on verrata tilannettasi jonkun kaverin tai naapurin tilanteeseen jossa on rakastavat vanhemmat jotka auttavat, hoitavat lapsia, maksavat ja ostavat, rakastavat. Sinun vanhempasi eivät sellaiseksi muutu, ja vertailusta saa vain pahan mielen.

Olen itse jotenkin asian selvittänyt, terapiassakin kävin puoli vuotta. Ja olen ymmärtänyt että menetys on vanhempieni enemmän kuin minun, sillä heidän tunteeton, tyly ja piittaamaton elämänsä ei varmastikaan ole heille itselleenkään onnellista. Minä voin onneksi elää toisin, ja antaa lapsilleni toisenlaisen lapsuuden.

Hyvää jatkoa ja voimia sinulle ap, tiedän tasan tarkkaan miltä tuo riipivä suru, hylätyksi ja orvoksi kokemusen tunne tuntuu. Vanhemmat vaan eivät VÄLITÄ. Ongelma on oikeasti heidän - toki se sinuakin koskettaa, mutta et voi muuta kuihn hyväksyä tilanteen ja tehdä surutyön. Itselläni meni ainakin 5-6 vuotta surutyön tekemiseen, mutta sen jälkeen alkaa helpottaa.

mite on oppinut itsenäisemmäksi kuin vanhempien avulla elävät. Saat leuka pystyssä ajatella, että olet aivan itse luonut ja hoitanut perheesi ja elämäsi. Olet oppinut elämästä paljon ja kasvanut aikuisuuteen pidemmälle kuin ne, jotka eivät vielä näin vanhana ole itsenäistyneet omilla rahoilla eläväksi.

joutunut pärjäämään miten olen parhaaksi taitanut. Päin vastoin. Minusta se on surullista, että mun suku jätti mut ihan yksin selviämään vaikka mulla on fyysinen vammakin joka on rajoittanut pärjäämistäni huomattavasti.

Mutta eipähän mulla ole kauheasti paineita auttaa omia vanhempiani nyt kun he ovat vanhoja kun ei muakaan ole autettu.

Tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta, että toiset saa niin paljon ja toiset niin kovin, kovin vähän. Ja mitä tulee tuohon väitteeseen, että jokainen on oman onnensa seppä, niin ei se oikeasti toimi muuta kuin niillä joilla jo on asiat sen verran hyvin lähtokohtaisesti, että kohtalainen pärjääminen onnistuu joka tapauksessa.

ap

on minusta kyllä itselle todella vahingollinen. Jokaisella meistä on ne lähtökohdat, mitkä on, eivätkä ne siitä muuksi muutu. Ei ne kenelläkään täydelliset ole (mitä se täydellinen sitten olisikaan?) Itsestä on kiinni, millaisen elämän itselleen niillä rakentaa. Sillä saa pelkkää pahaa aikaan, jos rupeaa miettimään, mitä olisi voinut olla, jos...

Hyvin pieni koulu?

mite on oppinut itsenäisemmäksi kuin vanhempien avulla elävät. Saat leuka pystyssä ajatella, että olet aivan itse luonut ja hoitanut perheesi ja elämäsi. Olet oppinut elämästä paljon ja kasvanut aikuisuuteen pidemmälle kuin ne, jotka eivät vielä näin vanhana ole itsenäistyneet omilla rahoilla eläväksi.

joutunut pärjäämään miten olen parhaaksi taitanut. Päin vastoin. Minusta se on surullista, että mun suku jätti mut ihan yksin selviämään vaikka mulla on fyysinen vammakin joka on rajoittanut pärjäämistäni huomattavasti.

Mutta eipähän mulla ole kauheasti paineita auttaa omia vanhempiani nyt kun he ovat vanhoja kun ei muakaan ole autettu.

Tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta, että toiset saa niin paljon ja toiset niin kovin, kovin vähän. Ja mitä tulee tuohon väitteeseen, että jokainen on oman onnensa seppä, niin ei se oikeasti toimi muuta kuin niillä joilla jo on asiat sen verran hyvin lähtokohtaisesti, että kohtalainen pärjääminen onnistuu joka tapauksessa.

ap

On hyvin kokoomuslaista todeta että jokainen on oman onnensa seppä,näinhän se on ideaalimaailmassa.

Mun elämää muokkasi aika lailla yläasteen päättötodistus jonka sain koulusta jossa minua opetti joka aineessa sama opettaja..tuosta voi jo päätellä jtn.

Aika vaikea tuosta on sitten mihinkään lukioon esim.ponnistaa..

Koulukodinkoulu...Ja ennen kuin joku ehtii haukkua,en mennyt sinne omien tekojeni kautta mutta antaa mielestäni esimerkin myös siitä miten ns.laitoslasten tulevaisuus pilataan ihan heidän puolestaan.

Olen aina tehnyt töitä,maksanut veroni ja kasvattanut pari ihanaa tervettä lasta mutta oma opintotie kaatui kyllä tuohon. Jos nyt lähtisin opiskelemaan joutuisin pari ainetta käydä aivan alkeista lähtien ja siihen ei valitettavasti meidän perheellä varaa.