Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
tukiverkottomat, monessako lapsessa menee "raja jaksamiselle"?
12.09.2012 |
pohdimme tässä lapsilukua, ja olemme täystukiverkottomia eli erinäisistä sukutragedioista johtuen sukumme on aivan olemattoman pieni, ja isovanhempia lapsillamme ei ole. On vain yksi täti joka asuu kaukana 340 km päässä ja jota tapaamme pari kertaa vuodessa. Eli hoitoapua emme saa mistään.
Keskustelun aiheena ei nyt ole siis sellaiset "tyhmä ap, hommaa ittelles tukiverkko" -huutelut vaan nyt kysyn MUILTA tukiverkottomilta heidän kokemuksiaan. Jos siis ET ole tukiverkoton, ole ystävällinen ja jätä vastaamatta, eritoten jos tarkoitus on korostaa omaa erinomaisuuttasi kun sinulla on niin hyvä tukiverkko että elämä on ruusuilla tanssimista.
Eli siis kiteytettynä: miten monta lasta koet jaksavasi perheessäsi ilman mitään apua, tukiverkkoa tai ulkopuolista ostoapua. Tähän ei nyt siis lasketa satunnaista palkattua MLL lastenhoitajaa pari kertaa vuodessa vaan tarkoitan lähinnä sellaista että ei ole mummoja, ei ole vakituista siivoojaa, ei ole aupairia, ei ole viikottaista lastenhoitajaa jne. Ymmärtänet pointin.
Haluaisin siis teidän omia näkemyksiänne, ihan vain mielenkiinnon ja vertailun vuoksi. Omassa haaveessani on suurperhe, olemattomasta tukiverkosta huolimatta, ja lapsia jo onkin.
Meneekö raja kahdessa, kolmessa, neljässä vai vieläkin useammassa lapsessa?
Kommentit (52)
tosin ovat nyt jo isoja, mutta aikoinaan ei ollut tukiverkkoa vaan itse hoidettiin ja erokin tuli ja jäin hoitamaan loppuvuodet yksin. Ihan viimeisen aprin vuoden ajan, ennekuin viimeinenkin lähti kouluun, sain muutamaksi kerraksi mll.n hoitajaa kotiin kun aloin opiskella. Rankkaa oli, mutta selvisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
viides tulossa, mutta se on viimeinen koska "autoon ei sitten enää mahdu". Miehen kanssa pärjäämme hyvin kyllä, suunnittelemme arjen yhdessä toimimaan. Tsemppiä sinulle, pärjäätte varmasti, jos niin päätätte!
Kaksi lasta on meidän maksimi. Toisella heistä neurologinen sairaus. Molemmat vanhemmat töissä asiantuntijatehtävissä. Palkkasin juuri siivoojan, kun pakka tuntui hajoavan käsiin.
Jos teillä jo on lapsia (kuinka monta?) niin miten koet jaksavasi heidän kanssaan? Sanoisin, että tuo jaksaminen riippuu paljon enemmän vanhempien persoonallisuudesta kuin lapsien lukumäärästä. Jos on siis sellainen "uhrautuva" persoonallisuus joka nauttii muiden hoivaamisesta yms. niin kai sitä hoitaa vaikka kuinka monta lasta. Jos taas kaipaa enemmän omaa aikaa ja on sen tyyppinen, voi yhdenkin kanssa olla hankalaa. Meillä on 2 lasta ja enempää ei tule. Kaipaan itse selvästi jo elämän eteenpäin menemistä enkä jaksa ainaista pikkulapsivaihetta. Nyt kun molemmat lapset ovat koulussa, alkaa elämä olla ihan mallillaan!
Tällä hetkellä on kaksi lasta ja kolmatta odotan. Kaksi ensimmäistä on pienellä ikäerolla ja heidän ensimmäiset vuotensa olivat todella rankkoja. Nyt lapset ovat isompia ja uskalsimme yrittää kolmatta lasta, josta haaveilimme. Kolmeen meidän lapsiluku todennäköisesti jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
todella rankalta. Haluaisin neljännen, mutta koska nytkin olen välillä ihan äärirajoilla, niin en tiedä uskallanko.
Optimitilanteessa olisin halunnut kolme tai neljä. Olen kuitenkin realisti. Sekä minulla että miehellä on vaativa akateeminen työ, johon kuuluu runsaasti palkattomia ylitöitä eikä kovinkaan isoa palkkaa. Meillä ei siis ole varaa ostosiivoukseen tai MLL-hoitajiin. Lapset ovat valvottaneet kovasti ja edelleen valvottavat joka yö kumpikin, vaikka vanhempi on jo kohta eskari-ikäinen. Meillä ei ole rahkeita enempään, nämä kaksi jaksamme hoitaa kohtalaisen hyvin ja näihin myös rahamme riittävät.
Jos minulla olisi sellainen ammatti, jossa tehdään töitä 8-16 eikä olisi tarvetta ylitöille tai omalla ajalla tehtävälle ammattitaidon päivittämiselle, saattaisin harkita vielä yhtä lasta. Mutta silloin rahatilanne voisi olla kuitenkin esteenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitään ongelmia. Kun esikoinen oli tarpeeksi vanha olemaan lapsenvahtina, pääsimme miehen kanssa kaksisteen käymään jossakin. Synnytyksien ajan on joku ollut lasten kanssa, muuten ovat olleet meidän jomman kumman kanssa. En pitänyt sitä rankkana, se on kuitenkin joskus päättyvä ajanjakso.
mikä niissä lapsissa niin rasittaa.Onko sellaiset ihmiset joilla on "raja jaksamiselle" muutenkin hermoheikkoja?
Onko tollasilla ihmisillä luonnostaan huono stressin sietokyky joka näkyy muussakin elämässä mm.sosiaalisissa suhteissa,työympäristössä vai loppuuko jaksaminen vain omien lasten kohdalla?
En vaan ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja myöhemmin vielä viideskin. Ikä ei ole ongelma, olen edelleen lähempänä kolmeakymppiä kuin neljääkymppiä, mutta haasteena on oikeastan vain työkuviot, molemmat akateemisia, asiantuntijoita, ja työ on melko joustamatonta. Siis työnantajat eivät suostu mihinkään osa-aikaisiin, työajanlyhennyksiin, palkattomiin vapaisiin jne. vaan aina pitäisi olla tahkoamassa 24/7 hommia.
Ja nimenomaan tarkoituksena on edelleen jatkaa työntekoa, en olisi jäämässä kotiäidiksi pitkäaikaisesti vaikka se viisi lasta -unelma toteutuisikin.
Toistaiseksi jaksaminen on siis OK kun lapset ovat "normaaleja" (=ei erityistarpeita, tuen tarvetta, kroonisia sairauksia jne).
(nyt alan laskea sekunteja siihen, milloin tulee ensimmäinen "miksi teet lapsia jos hoidatat ne muilla -viesti"...)
- työ (oma ja puolison). Onko paljon työmatkoja, epäsäännölliset työajat, vuorotyö? Ne lisäävät kaikki tukiverkon tarvetta, jos lapsi/lapset ovat tavallisessa päivähoitopaikassa. Myös työn vaativuus ja stressaavuus vaikuttavat: kova ja vastuullinen työ kasvattaa tarvetta oman ajan saamiselle.
- sairaudet (omat, puolison ja lapsen). Yksikin lapsi voi venyttää perheen jaksamisen äärirajoilleen, jos on vammainen tai kroonisesti sairas ja vaatii paljon hoitoa.
- asuinolosuhteet ja työmatkojen pituus. Jos työ tai koti on päiväkodin vieressä, moni asia käy helpommin kuin jos matkoihin menee paljon aikaa (ja ehtiminen lastenhakuun ennen päiväkodin sulkeutumisaikaa on haasteellista).
- Molempien vanhempien sitoutuneisuus lasten- ja kodinhoitoon. Jos äiti on yksinhuoltaja tai isä loistaa poissaolollaan/mitääntekemättömyydellään, jaksaminen voi kohta olla kortilla.
- ja loppupeleissä on myös kyse parisuhteesta: jos se on heikolla tolalla, ei kaiken vapaa-ajan uhraaminen perheelle ja lapsille ehkä toimi.
Meillä minä teen vaativaa vuorotyötä ja toinen lapsista on lievästi autistinen. Raja jaksamiselle oli kaksi, ehdottomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska meillä on se tukiverkko lähellä. meillä on viisi lasta jotka hoidamme kuitenkin miehen kanssa kaksin. emme ole kokeneet tarvetta viedä lapsia hoitoon. jos johonkin menemme, niin menemme sitten vuorotellen. sekin aika vielä tulee, et menemme yhdessä ilman lapsia jonnekkin. ehkäpä sitten kun lapset vähän kasvaa isommiks. vielä ei ole tarvetta ilmennyt.
mikä niissä lapsissa niin rasittaa.Onko sellaiset ihmiset joilla on "raja jaksamiselle" muutenkin hermoheikkoja? Onko tollasilla ihmisillä luonnostaan huono stressin sietokyky joka näkyy muussakin elämässä mm.sosiaalisissa suhteissa,työympäristössä vai loppuuko jaksaminen vain omien lasten kohdalla? En vaan ymmärrä.
minkä lisäksi olet selvästi aika rajoittunut elämänkokemuksiltasi ja ymmärryskyvyltäsi. Otan osaa. Ei se mitään, kunhan opit pitämään suusi kiinni ja taivastelun sijasta kysymään ja kuuntelemaan, kun MUUT selittävät asiat sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ei ole juuri eroa, onko lapsia kaksi, kolme vai neljä.
Meillä lapset on tarhassa. Siivousapua voisi ostaa ja se meillä onkin harkinnassa. Kaupasta voi tilata ruuat kotiin ja sitä olemmekin hyödyntäneet.
Me olemme molemmat vaativassa työssä, mutta onneksi kumpikaan ei joudu reissaamaan.
Arki on toki rankkaa, mutta tämä on molempien suurin unelma.
Välillä toki kadehdin niitä, joilla on lastenhoitoapua, mutta yritän unohtaa sellaisen. Meille tosi iso apu on kunnallisesta päivähoidosta. Kotiäitinä en mitenkään jaksaisi, mutta näin työssäkäyvänä menee ihan hyvin, kun saa päivät puuhata muuta eikä ole tiukkaa rahasta. Iltaisin ja viikonloppuisin jaksaa sitten olla lasten kanssa: lukea, laulaa, leikkiä, ulkoilla ja harrastaa.
Vauva-ajat on meillä olleet aina tosi rankkoja ja nyt kyllä tuntuu, että meillä on lapsiluku täynnä, emme jaksaisi enää yhtäkään vauvavuotta.
haluaisin vain esimerkkinä kertoa tuosta "rankkuudesta": esim. monella työkaverillani on mahdollisuus siihen että sairasta lasta kotiin tulee hoitamaan mummo, koulujen kesäloma-ajat hoitaa mummo, työkaverini pääsevät puolison kanssa kahdestaan kauppaan, lomille, elokuviin, syömään, treffeille, eli latautumaan kodin ulkopuolella.
Meillä ei kukaan auta vaikka me molemmat aikuiset oltaisiin oksennustaudissa ja kykenemättömiä hoitamaan lapsia, kukaan ei tule hoitamaan sairaita lapsia, kukaan ei auta koulujen ja päiväkotien loma-aikojen hoidossa, ja emme ole käyneet kahdestaan treffeillä kuuteen vuoteen. Meillä ei ole ollut kertaakaan esikoisen syntymän jälkeen kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, esikoinen nyt 6,5v.
Tätä tarkoitan sillä "rankkuudella", eli on sata kertaa helpompaa kun TIETÄÄ että mummot auttaa, apua on saatavilla ja tietää pääsevänsä milloin vain vähän irtautumaan ja latautumaan puolison kanssa. Minulla se tieto siitä että KUKAAN ei auta on se raskain jutt, eli siis tieto siitä että seuraavat 20 vuotta mennään ilman apua, itse on jaksettava, puolison kanssa emme voi hoitaa parisuhdetta koskaan.
Tämä ei ollut nyt ruikutusviesti vaan esimerkki siitä miten erilaista on tukiverkottoman ja tukiverkollisen perheen elämä. Olen itse tehnyt lapseni tukiverkottomuuteni tiedostaen joten en siis oikeasti valita tilanteesta, vaan olen perheestäni onnellinen ja kiitollinen.
Monesti muuten juuri ne hyvän tukiverkon omaavat eivät yhtään osa edes ajatuksen tasolla samaistua siihen mitä on olla ilman tukiverkkoa ja apua.
mikä niissä lapsissa niin rasittaa.Onko sellaiset ihmiset joilla on "raja jaksamiselle" muutenkin hermoheikkoja?
Onko tollasilla ihmisillä luonnostaan huono stressin sietokyky joka näkyy muussakin elämässä mm.sosiaalisissa suhteissa,työympäristössä vai loppuuko jaksaminen vain omien lasten kohdalla?
En vaan ymmärrä.
En stressaa "mistään" ja pinna on pitkä. Mutta kun monta vuotta lykkää rattaissa lapsia joka paikkaan mukaan satoi tai paistoi ja oli se paikka sitten oma lääkärikäynti tai kerholaisen vienti kerhoon tai pikainen kauppakäynti (kaikki lapset tietenkin on otettava mukaan), niin kyllä se väsyttää. Etenkin kun miehenkään kanssa ei pääse kahdestaan yhtään mihinkään ja elämään välillä sellaista lapsetontaelämää.
Mulla tosin tekee myös se, ettei lähellä ole ystäviäkään joiden kanssa viettää aikuistenaikaa.
Joku pari vuotta menee helposti, mutta heti kun lapsia on useampi, niin ne vuodet lisääntyy ja voimat hupenee samaa tahtia.
Mutta niinhän se on, että toiset jaksaa paremmin kuin toiset vaikka ei mikään stressaaja olisikaan.
että mitkä laatuvaatimukset asettaa.
Meillä kaksi lasta, jotka hoidamme huippuhyvin. Useamman kanssa pitäisi alkaa tinkiä laadusta, mitä emme halua.
Niinhän se on, että tukiverkollinen ei yleensä voi ymmärtää tukiverkottoman elämää. Jos yksi lapsi joutuu sairaalaan määrittelemättömäksi ajaksi, toinen pitäisi hakea hoidosta ja puoliso on iltavuorossa seuraavat x päivää, kyllä siinä stressaantuu, vaikka olisikin muuten rento ihminen. Mielestäni tällä ei ole mitään tekemistä hermoheikkouden tai stressinsietokyvyn kanssa. Yksi ihminen ei vain valitettavasti voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ja kyllä, mielestäni tukiverkottomallakin pitää olla oikeus tehdä lapsia eikä kaikkia käänteitä (esim vakavat sairaudet) voi ennakoida.
Esimerkiksi lasten sairastelut. Nytkin kuopus on ollut kuukauden sisään yhteensä kaksi viikkoa sairaana.
Samaten stressaavat miehen pitkät työmatkat.
Ja ne tilanteet, kun on itse sairas. Ja sairaanakin pitää pyörittää rumbaa, minkä takia ei toivu jne.
Ja ei, en ole kovin perfektionisti, enkä kovin hermoheikko tms. Nuo vain syövät vähitellen voimia.
Alue: Aihe vapaa
Mies on vastuullisessa työssä ja tekee paljon matkoja, joten koti ja lapsi on minun vastuullani. En olisi jaksanut kahden kanssa.