Menin väärän, mutta ihan ok, miehen kanssa naimisiin.

mittaan vastaan niitä tilanteita, että ihastuu toisiin ja kaipaa sitä ihastumisen tunnetta. Isoin ongelma tässä mun mielestäni on se, että sulla oli liian vähän kokemusta ennen naimisiinmenoa. Mutta enpä mä tiedä, mitä sun pitäisi nyt tehdä.



Jos lähdet, saatat löytää paremman onnnen ja kokea, että tuo avioliitto oli hukkaan heitettyä aikaa. Tai sitten käy niin, että huomaat, ettei ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella, mutta entiseen ei ole paluuta. Kyllä tämä on sun ihan itsesi ratkaistava siis

Mä väittäisin, että monissa parisuhteissa tulee ajan mittaan vastaan niitä tilanteita, että ihastuu toisiin ja kaipaa sitä ihastumisen tunnetta. Isoin ongelma tässä mun mielestäni on se, että sulla oli liian vähän kokemusta ennen naimisiinmenoa. Mutta enpä mä tiedä, mitä sun pitäisi nyt tehdä.

Jos lähdet, saatat löytää paremman onnnen ja kokea, että tuo avioliitto oli hukkaan heitettyä aikaa. Tai sitten käy niin, että huomaat, ettei ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella, mutta entiseen ei ole paluuta. Kyllä tämä on sun ihan itsesi ratkaistava siis

Ja tiedän, etten välttämättä löydä edes näin hyvää avioliittoa kenenkään muun kanssa. Mutta silti tuo tunteettomuus kaihertaa. Olisiko parempi tuntea edes jotain? Ja taas toisaalta, meillä menee ihan ok, kaikki on ok, lapset ja kiva talo ja kivat yhteiset kaverit. Kaikki on ihan kivaa koko ajan. Ja sitten tunnen tunteita, jotka ovat aivan toisista maailmoista toisia miehiä kohtaan. Ja henkinen yhteys on ihan omaa luokkaansa.

ap

Vaikka kyllähän jotkut tuntemani ovat tehneet periaatteessa saman virheen vaikka avioituivat vasta yli kolmekymppisinä. Otetaan puoliso, joka on hyvä paperilla, ja eletään onnettomina elämä loppuun asti, tuottaen kärsimystä itselle ja muille.

Ainahan se oma mies on vaan b-versio siitä omasta haave-elämästä.



Miesten maailmassa se menee niin, että kodin ulkopuolella on maailma, jossa on suoritettava, pidettävä puoliaan ja joka vie energiaa. Siellä mies kuin mies tsemppaa, on kiva ja älykäs, monet on oikeita unelmamiehiä. Kotona on miehillä se paikka, jossa voi olla "oma itsensä". Siellä mies ei juuri vaivaudu olemana hauska tai hyvää keskusteluseuraa, vaan mielellään möllöttää omissa oloissaan. Paitsi ne superhauskat seuramiehet, jotka voi olla kotioloissa usein ihan hirveitä, itsekeskeisiä despootteja, jotka aloittavat länkyttämisen heti kun ovat ulko-oven aukaisseet.



Siksi niin usein tuntuu siltä, että ne omat sielunkumppanit on jotain muita kuin se oma mies. Mut ei se unelmamieskään sitten kymmenen avioliittovuoden jälkeen ole todennäköisesti yhtään sen kummempi.

15v alkoi seurustelu, ja itseasiassa ekan miehen kanssa, jota vain en pelännyt. Mies oli 4 vuotta vanhempi. Me emme menneet naimisiin, vaikka ympäristön paineet oli kovat. Minulle ei iskenyt vauvakuume, ei kodin ostamis kuume, ei mitään. Siinä junnasin päivästä toiseen tottumuksesta. Elimme myöskin kuin vanhukset, eli mies ei halunnut ikinä mihinkään. Olin kokoajan ihastunut muihin, mutta en tarpeeksi. Mitään en tuntenut avokkia kohtaan, ja fyysinen kontakti oli jäänyt jo teinivuosina. 34 vuotiaana rakastuin päätäpahkaa toiseen mieheen, ja voin kertoa, että se tunne oli aivan jotain käsittämätöntä. Jätin avokin kahden viikon

päästä. Elämä alkoi kuin vasta silloin. Aikaa on nyt kulununut 10 vuotta, ja olen ainavaan rakastunut tähän nyt mieheeni. Ainut asia mitä kadun, on se, että aloin 15v. seurustella, ja kukaan ei sitä kyseenalaistanut. Itse en tiennyt mistään mitään.

Olin 22v, seurusteltu 17-vuotiaasta asti, sitä ennen vain yksi n.3,5v kestänyt seurustelusuhde takanani. Mies vanhempi, paperilla erinomainen, hienot kulissit, talo, autot, lapsikin. Onneksi tajusin ajoissa ja peruin häät. Ei ole kaduttanut.

Ainahan se oma mies on vaan b-versio siitä omasta haave-elämästä.

Miesten maailmassa se menee niin, että kodin ulkopuolella on maailma, jossa on suoritettava, pidettävä puoliaan ja joka vie energiaa. Siellä mies kuin mies tsemppaa, on kiva ja älykäs, monet on oikeita unelmamiehiä. Kotona on miehillä se paikka, jossa voi olla "oma itsensä". Siellä mies ei juuri vaivaudu olemana hauska tai hyvää keskusteluseuraa, vaan mielellään möllöttää omissa oloissaan. Paitsi ne superhauskat seuramiehet, jotka voi olla kotioloissa usein ihan hirveitä, itsekeskeisiä despootteja, jotka aloittavat länkyttämisen heti kun ovat ulko-oven aukaisseet.

Siksi niin usein tuntuu siltä, että ne omat sielunkumppanit on jotain muita kuin se oma mies. Mut ei se unelmamieskään sitten kymmenen avioliittovuoden jälkeen ole todennäköisesti yhtään sen kummempi.

Tää on todella viisaasti sanottu, näin se juuri on! Jos joskus pääsee "vakoilemaan" omaa miestään työolosuhteisiin (niin ettei mies huomaa), niin saattaa nähdä ihan toisenlaisen miehen. Ja silloin tajuaa et se oma mies on herkku! Kotona vaan pyöritään niin pieruverkkareissa ja uunona ettei välillä voi ymmärtää... Joskus sanonkin et laita partavettä täällä kotonakin, ei vain duuniin mennessä.

Tunteet voi herätä, ja oikeasti, jos kaikki on ok, ja pystytte puhumaan, miksi heittää ihan ok romukoppaan, kun niitä mahtavia on harvassa, ja niistä ei ikinä tiedä.



http://www.memennaaneteenpain.fi/