Huomaan, että minusta , iloisesta ihmisestä on tullut varsinainen murehtija ja pessimisti.

Kaikki on hyvin. Ainoa harmi on, että miehellä on pitkäaikainen projekti toisella paikkakunnalla, joten on usein 3-4 pvää viikosta pois kotoa. Mutta parisuhde silti ok. Toki tuo tekee arkeni raskaammaksi. Lapset myös harrastaa paljon, joten kuskaamaan joudun (matkaa harrastuksiin on) ja alkavat jo usein niin aikaisin, että kiire töistä kotiin. Olen myös tarkka kodin siisteydestä, ruoasta ja että lapset hoitavat koulunsa hyvin. KOkeisiin usein kyselen yms. Nyt kesällä ei harrastuksia ole. TAloudellisesti asiat on hyvin. Olen tehnyt puolikasta työaikaa, mutta ensi syksystä se ei enää ole mahdollista, koska "saan" vakituisen työn, jossa on, ainakin aluksi, tehtävä kokoaikaa. Nyt on kesällä mukavaa, kun ei ole kiire mihinkään. No nyt sitten huomaan usein ajattelevani, että kohta kesä kuitenkin on ohi ja pian on syksy ja kiireet...PAH. Eikä se elämä varmasti syksylläkään ole kurjaa. Tietty monen vuoden puolikkaan työajan jälkeen kokoaikatyö jännittää, mutta palkaksi siitä, mun ei tarvitse olla enää sijainen, mikä tosi mukava asia ja mistä pitäisi olla kiitollinen. Tavallaan olenkin, mutta se tuntuu myös pelottavalta vankilalta ja koska mieheni projekti kestää vielä mahd. 2 vuotta. Toki siivousapua voisi miettiä, mutta jotenkin tuntuu, että eiköhän nyt itse pitäisi selviytyä. Kyllähän ne muutkin selviää. Toki näin jäisi aikaa enemmän lapsille ja on mulle/meille tärkeää. Sekin tuntuu kurjalta, kun en sitten enää voi olla niin usein lapsia odottamassa kotona. Jotenkin pelottaa, että lapsuuskin loppuu tuohon mun kokoaikatyöhön. No ei se lopu, mutta tuollaiset painaa mieltä. Reippaita ja iloisia lapsia meillä onkin, MUTTA olenhan tehnyt lyhennettyä työaikaa ja mulla on ollut enenmmän aikaa heille....