Ujo, hiljainen mutta reipas 3-vuotias päiväkodissa, mutta kotona iloinen, puhelias ja touhukas

että ei kaikissa kouluissa kiusata.

Omalla ala-asteella saman luokan kaikki pojat yhtä lukuunottamatta olivat hiljaisia ja ujoja. Näin meillä korvessa.

aika moni ns. rehvakkakin muuttuu paljon vähemmän rehvakkaaksi.



Siihen tarvitaan vain se, että ryhmän aikuinen viestii kaikille, että ujous on vain luonteenpiirre luonteenpiirteiden joukossa. Ei sairaus.



8

että eskariope kiusaa häntä. Siis oikeasti, aikuinen kiusaa lasta.



Pilkkasi lasta kaikkien kuullen, ivasi ja halveksi, oikein neuvoi ryhmää pällistelemään, kun lapsi on oudon mykkä.



Loppujen lopuksi sai lapsen vaikenemaan täysin. Ei pukahtanutkaan tälle ihmiselle tai muutenkaan yksin mitään. Ryhmässä lauloi ja leikki kyllä.

Mukavalta pojaltahan tuo kuulostaa:) Ei kaikkien tarvitse koko ajan höpistä. Sitäpaitsi kuulostaa että hoitajissa on jotain vikaa? Lapset on vaan rehellisiä tunteissaan ja teoissaan. Kyllä aika korjaa tuonkin asian.

Välillä mietinkin onko selektiivistä mutismia...



Päiväkodissa meni 2 viikkoa ennen kuin sanoi sanaakaan, nykyään puhuu jo hoitajille vähän, hyvin vähän. Hoitajat on ihania, kukaan ei pidä ujoutta pahana, vaan kannustavat avautumaan, mutta antavat olla hiljaa jos tyttö niin tahtoo. Ainoa joka ei ymmärrä eikä hyväksy, on neuvolalääkäri. Sieltä tuli niiin ilkeää kommenttia, että aion vaihtaa lääkäriä.



Tyttö käy myös harrastuksessa, ohjaaja ymmärsi kun sanoin ettei tyttö puhu. Osaa ottaa tytön mukaan toimintaan silti, esim kun muilta kysyy minkä värisen haluat, tytöltäni kysyy vaikka että haluaisitko vaaleanpunaisen. Onneksi on osunut hyväksyviä aikuisia ympärille, tunnen että ujo tyttöni saa olla mitä on. Paitsi se yksi lääkäri, joka nolasi tyttöni arvostelemalla ja mitätöimällä. Onneksi lääkäriä saa nykyään vaihtaa terveyskeskuksessakin!!

Itse olin myös todella sosiaalinen vieraille aikuisille pienenä, mutta kun jouduin ensimmäisen kerran lapsiryhmään, niin minustakin tuli sairaalloisen ujo ja se kesti aikuisikään saakka. Vanhemmat ei tietenkään sitä lapsen ujoutta hyväksyneet. Vasta aikuisiällä olen taas ollut oma itseni.

vaistoisia ja vaistoaa jos aikuinen ei tykkää hänestä ja tavallaan vetäytyy silloin kuoreensa.

Jos poika menee mielellään päiväkotiin ja viihtyy siellä, kaikki on kunnossa. Suuri osa lapsista toimii juuri noin: on kotioloissa ihan toinen lapsi kuin päivähoidossa. Se on ihan ok : )



t. lto

koska eivät juuri ikinä puheneet pk-tädeille mitään. Sen sijaan lasten kanssa leikkivät kovasti, eikä kavereista ollut pulaa. Poikia ei juuri ne hoitajat kiinnostaneet, eivätkä siksi niihin ottaneet kontaktia. Tytöillä tilanne on monesti päinvastainen.

Pääsi vaikealla soveltuvuuskokeella yhteen kaupungin halutuimmista linjoista.



Meni ihan uuteen luokkaankin vielä. Osallistuu kuulemma ahkerasti, viittaa ja hoitaa kaiken niin kuin pitää.



Samaten aloitti nyt parissakin uudessa harrastuksessa (vieraalla kielellä) ja sama juttu: Reipas ja iloinen lapsi.



Eskariopen mielestä hän oli häiriintynyt, eikä kuulemma tule sopeutumaan normaaliin kouluun.



Näillä kokemuksilla minä olen sitä mieltä, että meidän lapsi ei ollut se häiriintynyt.



11

Valikoivaa puhumattomuutta (F94.0) kutsutaan selektiiviseksi mutismiksi (lat. mutismus electivus, mutismus selectivus; engl. elective mutism, selective mutism).



Selektiivinen mutismi on poikkeava käyttäytymisen muoto, jossa ihminen kieltäytyy puhumasta vaikka on jo oppinut puhumaan. Selektiiviseen mutismiin liittyy usein merkittäviä persoonallisuudenpiirteitä, kuten sosiaalista ahdistuneisuutta, vetäytymistä, herkkyyttä tai vastarintaa.lähde? Puhumattomuutta voi kestää kolmesta kahteentoista vuotta.lähde? Keskimääräinen kesto on kahdeksan vuotta.lähde? Pitkään jatkuneessa mutismissa lapsi voi olla roolinsa vanki ja elämäntilanteen muutos (esimerkiksi ryhmän tai luokan vaihtaminen tai muutto toiselle paikkakunnalle) saattaa auttaa.



Selektiivisen mutistisuuden syitä ei tunneta kovin hyvin. On arveltu, että syynä voi olla esimerkiksi kielellinen neurologinen erityishäiriö, kehitysvammaisuus, autistisuus, kuulovamma tai psyykkiset tekijät. Puhumattomuus voi olla myös esimerkiksi vallan väline tai pelkoreaktio; esimerkiksi reaktio äidistä eristämiseen. Mutistien käyttäytymisessä sosiaalisissa tilanteissa on autistisia piirteitä. Tämän vuoksi heitä voidaan helposti luulla autisteiksi, vaikka mutistisuuden taustalla ei olisikaan mitään autismiin liittyvää. Älykkyydeltään mutistit eivät poikkea keskitasosta.lähde?



Selektiiviseen mutismiin ei ole vakiintunutta hoitokäytäntöä. Monia erilaisia hoitomuotoja, kuten leikkiterapiaa, psykodynaamista psykoterapiaa, kognitiivis-behavioraalista psykoterapiaa, puheterapiaa ja ryhmäterapiaa on käytetty. Yleisin mutistilasten hoitomuoto on perheterapia yhdistettynä joko käyttäytymisterapiaan tai psykodynaamiseen terapiaan.



Kommunikointia voi mutistin kanssa harjoittaa muuten kuin puhumalla. Hyviä välineitä ovat sähköposti, tekstiviestit tai perinteinen kynä-paperi-yhdistelmä. Päivähoidossa tai koulussa on tärkeää antaa mutistille selkeä oma reviiri. Turvallisuuden tunteen luominen ja luottamuksen rakentaminen mutistin kanssa auttavat kommunikoinnin mahdollistamisessa. Kuntoutumisen näkökulmasta turvallisten sosiaalisten tilanteiden luominen on tärkeää.



Mutismista kärsivä ihminen kokee ettei pysty tai kykene kommunikoimaan. Sanat eivät tule vaikka haluaisikin ja tämä luo ahdistuksen. Mutisti yleensä haluaisi kommunikoida kuten muutkin, "sanat eivät vain tule". Parhaiten mutistia auttaa suhtautumalla häneen kuin tavallisesti kommunikoivaan, puhuvaan ihmiseen. Mutistiin ei missään tapauksessa tulisi suhtautua asenteella "ei hän vastaa kuitenkaan", tosin pakottaminen ja puhumaan ahdistelu saa mutistin sulkeutumaan enemmän kuoreensa.

sanoisin, että sarjassamme muotidiagnooseja.

Pojalla meni puolisen vuotta kerhossa, että alkoi höpöttelemään ja olemaan enemmän oma itsensä. Jälkeenpäin ajattelin, että osittain syynä saattoi olla liian aikainen kerhon aloittaminen vajaa 2,5-vuotiaana. Nyt on 3,5-vuotias ja kesän jälkeen on ollut aika vaisu kerhon aloitus. Siskokin siirtyi nyt eskariin eikä ole samassa kerhossa enää.



Tyttö on 6-vuotias ja kerhossa oli pari ekaa kertaa hissukseen kunnes alkoi enempi juttelemaan. Ei kuitenkaan missään vaiheessa kerhouransa aikana halunnut pyytää apua ohjaajilta tai kertoa ikävistä jutuista. Nyt vaikuttaa eskarin suhteen olevan sama juttu. Alun jälkeen on alkanut juttelemaan paljon, mutta apua ei uskalla pyytää. Henkilökunta taas kuvittelee, että puhuu kaikesta ja yllättyvät aina kun mainitsen, että tyttö kertoi esim. että maito loppui kesken eikä uskaltanut pyytää lisää tai että olisi tarvinnut apua kun takista meni vetoketju jumiin. Olen siis lähinnä noilla esimerkeillä viestittänyt henkilökunnalle, että tyttö ei uskalla puhua kaikesta vaikka muuten höpötteleekin.

että hoitotädit ja opettajat pitävät häntä ujona ja kuoreensa vetäytyvänä. Silloin lapsikin tajuaa poikkeavansa, mutta on roolinsa vanki ja tajuaa että sinäkään et hyväksy häntä sellaisena kuin on.

mutta jos sille ei tehdä mitään tarhaikäisenä, tulokset voivat olla kohtalokkaita. Naapurissamme asuu poika, joka ei saanut sanaa suustaan koulussa. Lopulta pää oli klassisesti vessanpöntössä. Joo, joo koulukiusaaminenkin on nyt niin trendikästä ja kiellettyä. =(



Nyt poika on neljännellä luokalla ja puhuu vähän ja oppi pitämään puolensa kahden rankan koulukiusausvuoden jälkeen. Äidistä pojassa ei ollut mitään vikaa, vaikka koulusta useaan otteeseen pyydetty auttamaan poikaa.

Ongelmahan ei tuolloin ole ollut lapsessa, vaan koulussa. Äiti on ihan oikeassa.



Ihmisillä on oikeus olla sellaisia kuin ovat. Koko tuo diagnoosi on perua Amerikoista, missä nyt tunnetusti yliarvostetaan lörppää näennäissosiaalisuutta.

Kuullosti kamalalta tuo aikuisen taholta tuleva kiusaaminen.



Meillä tänä aamuna päiväkotiin mentäessä tuli pieni harmistus vaatteista ja poika meni itkuisena. Sain hänet lepyteltyä auttelemalla poikaa riisuutumaan, pesemään kädet (jotka hän yleensä tekee reippaasti). Hän ei siinä heikolla hetkellään olisi halunnut yhtään ylimääräistä henkilöä seuraamaan tilannetta, vaan pahan olon poismeno kesti pidempään, kun kaksikin hoitajaa tuli lepertelemään. Poikaa rasittaa turha hempeily muutenkin... on omat hetkensä, jolloin tulee syliin ja haluaa halia (yleensä iloisella ja nauravalla tuulella), mutta esim. omat kiukkunsa haluaa selvitellä omissa oloissaan ensin ja sitten haluaa hyväksyntää ja lopulta istutaan sylissäkin hetki. Itse olen poikien äitinä tämän oppinut vähitellen, etteivät kaipaa niin paljoa syliä, kuin olisin itse valmis antamaan. Ja pitää hyväksyä, ettei pidä itseään ylivertaisena lohduttajana. Lapsi voi osata itsekin selvitä tilanteesta.



Jotenkin minusta tuntuu, että päiväkodissa yrittävät liikaa, koska ilmeisesti kuitenkin pitävät kovasti pojasta ja haluavat huomioida häntä. Se voi olla vaikka liian kova ääni, jolla hoitajat puhuvat tai he tulevat liian lähelle varoittamatta jne..



En ole ollut ujo, mutten kovin äänekäskään, mutta tunnistan myös itsessäni, etten kovasti pidä ihmisistä, jotka ovat kovin sosiaalisesti pursuilevia ja tulevat iholle.



Vanhempi poika oli 4-vuotiaaksi asti perhepäivähoidossa ja tuo pph oli aivan ihana, juuri sellainen rauhallinen, tietyn etäisyyden pitävä ja osasi kuitenkin lohduttaa, kun se oli tarpeen. Poika oli päiväkodissakin aina tosi reipas ja sai kehuja rauhallisuudestaan ja aktiivisuudestaan, mutta ei koskaan ollut myöskään mikään pälpättäjä. Ja koulussakin tulee pelkkiä kehuja. Pärjää ihan kaikessa, mihin ryhtyy ja on huomaavainen, rauhallinen mutta silti todella aktiivinen ja liikunnallinen. Erityisen hienoa on, että osaa todella monipuolisesti ilmaista omia tuntemuksia, on verbaalisesti lahjakas. Tämä nuorempi on astetta ujompi ilman tuttuja aikuisia, mutta ehkä jopa toukukkaampi ja rempseämpi tutussa seurassa... eli kontrasti on suurempi, mutta tutut piirteet silti.



ap



ps. tsemppiä kaikkien "ujojen" vanhemmille. Tuntuu, että ujous ei useinkaan ole ujojen ongelma, vaan ongelma on muilla, jotka yrittävät asettaa ujoa siihen tiettyyn muottiin.

niin valitettavasti kouluissa yhä kiusataan erilaisia. Se on väärin, mutta aika vaikeaahan siellä koulussa on, jos ei pysty pitämään puoliaan, ei pysty kertomaan opettajalle kiusaamisesta tai pitämään esitelmiä tai vastaamaan opettajalle kysyttäessä.



Puhuminen on koululaitoksessa aika normaali kommunikaatiomuoto ja edistää ystävyyssuhteita. Harva lapsi haluaa ystäväkseen mykkää...

että ei kaikissa kouluissa kiusata.



Ja meidän ns. mykkä lapsi muuten on tosi suosittu kaveripiirissä.



Hän kun on empaattinen, uskollinen, mielikuvitusta ja älykkyyttä riittää, eikä kaverien vanhemmatkaan pane pahakseen kaveria, jonka kanssa ei kohelleta vaikeudesta toiseen...



t. 11

Mutta vuoden nuorempi (ei ole pk) mutta on käynyt tenavatuvassa ilman vanhempia kerran vko n.2kk ajan. Ja tästä syystä hänestä tehtiin ls-ilmoitus. Vinkkejä myös itse tarttisin.

Sen ymmärtäisi, jos 5-vuotiaalta odotettaisiin vähän kommunikointia, mutta että 2-vuotiaasta satunnaisesti hoidossa olevan hiljaisen lapsen epäillään olevan avun tarpeessa... kuullostaa kyllä aika liioitetulta.

Onkohan kaikenmaailman ylivilkkausongelmien keskellä unohtunut temperamenttien kirjo ja sen ääripäät kokonaan.

Ei taideta oikein ujoja lapsia ymmärtää. Meillä onneksi on ihana neuvolan täti, joka 3-vuotistarkastuksessa ymmärsi lastamme ihan täysin.

Soita sinäkin neuvolaan ja pyydä ylimääräistä aikaa, jos 2-vuotistarkastus meni jo. voisitte keskustella tästä asiasta ennen kuin siitä tulee mitään isompaa juttua. Mun käsittääkseni neuvola on juuri tätä varten.