Haluan toisen lapsen mutta pelkään lähes kuollakseni vauva-aikaa

vaikka niin sairaalassa kuin neuvolassakin tiedettiin että meillä oli tosi rankkaa ja mä olin tosi väsynyt :/ Ehkä mun olisi pitänyt osata erikseen vaatia apua, mutta miten tommosessa väsymyksessä jaksaa enää mitään ylimääräisiä vaatia ja huudella. Ja kai on kuntakohtaisiakin eroja...?



-ap

miettinyt että miksi ihmeessä en palkannut apua lapsenhoitoon?? Vaikka jokin nuori joka haluaa vähän taskurahaa.

mulla taas on toisen lapsen hankinta siirtynyt, koska pelkään niin paljon sitä taaperoaikaa. Nyt olen raskaana ja sisulla vaan yritettävä jaksaa ne kaksi vuotta ikävuosien 1-3 välillä. Voisin hyvin vaihtaa sun kanssa niin, että hoitaisin sun vauvan ja sä hoitaisit mun taaperon ;)



Ei vaan, vakavasti puhuen: palkkaa apua. Helpota kaikin tavoin ekaa vuottasi. Ja muista, että toisen llapsen vauva-aika voi myös olla parhaassa tapauksessa helpompi kuin ekan!

neljä lasta, joista kolme ekaa oli allergia-refluksivauvoja. Siis kolme ekaa, jotka syntyivät neljän vuoden sisään. Raskainta oli ekan kanssa, sitten kahden, ja ehdottomasti helpointa kolmen pienen kanssa. Käsitöitä toki enemmän, mutta hermot pitää koko ajan paremmin ja univelka ei tunnu niin pahalta. Konsteja on myös kertynyt koko ajan enemmän, ja seuraavat osasin viedä ajoissa lääkäriin/hoitoon, kun oireita ilmaantui.



Älä siksi jätä vauvaa tekemättä, että ekan kanssa oli raskasta. Ajattele kokonaisuutta, niitä kahta lasta muutaman vuoden päästä, kun saavat jakaa arjen ja kaikki kokemukset hyvässä ja pahassa :)

-ap

Nettiselain ei vaan päivittänyt tms.



Kiitti kommenteista. Meillä ei ollut lapsen vauva-aikana mitenkään päin varaa palkata apua eikä kunnaltakaan oikein mitään apua saatu. Mä sain keskusteluapua kotikäyntinä pari kertaa mutta oikeasti olisin tarvinnut jonkun pitämään huutavaa vauvaa että olisin itse voinut vaikka vaan olla hetken. Nyt taloudelliset resurssit ovat jo sillä mallilla että voitaisiin pitää esikoista ainakin osan aikaa päivähoidossa vaikka olisin itse vauvan kanssa kotona. Esikoinen vaatii jo seuraa ja muutenkin se saattaisi helpottaa että saisin olla hetkittäin kahdestaan vauvan kanssa.



Pelkään silti omaa jaksamistani. Entä jos romahdankin enkä jaksa olla äiti esikoisellekaan saati vauvalle.



Voisin ilomielin ottaa meille toisen varhaisuhmiksen jos joku hoitaisi ensin sen vauva-ajan alta pois. Vaikkakin myönnän että haluaisin toisen lapsen myös siksi että toivoisin saavani kokea seesteisen vauva-ajan ja sen onnellisuuspuuskan, jonka monet ystäväni ovat kokeneet ja josta minä en tiedä mitään.

Aika harvalla todellisuudessa vauva-aika on pelkästään seesteistä ja helppoa, eli realistista on odottaa vaikeuksia ja venymisen tarvetta. Mitäs jos odottaisit, kunnes esikoinen on vaikkapa 4-7-vuotias?

jos kaksi lasta olisi tavoite :)

Nyt ainakin tiedät, että aika kuluu, jopa huutavankin vauvan kanssa.

Se riski on olemassa, että seuraavakin on huutaja, tai sitten on maailman helpoin.



Olisiko mahdollista, että mies auttaisi vielä enmmän, ettet kokisi sitten jääväsi yksin huutavan vauvan kanssa?

Eli pitäisitte jo etukäteen palaverin ja yhdessä sitten päätätte jaksatteko ja haluatteko.



Meillä on lapsilla 1,5v ikäeroa. Eka oli kova huutamaan ja valvottamaan, hänet hoidin pääasiassa itse,yöt ym.

Mies halusi toista lasta oikeastaan enemmän kun minä, joten tein heti selväksi, että sama meno ei tule jatkumaan mikä ekan kanssa oli.

Hyvin on pitänyt ja mies on hoitanu myös yö heräämisiä ja muutenkin osallistunut tosi paljon.



Vauva on nyt 7kk ja elämä alkaa taas helpottaa, paitsi siltä osin, että se liikkuu jo vauhdilla ja on alkanut nousta tukea vasten pystyyn, siihen päälle vilkas 2v joka kehittelee kaikkia hauskuuksia vähän väliä, että ei tää tylsää nyttenkään :)

Uusi vauva ei mene siinä sivussa ja voi olla vähintään yhtä raskas hoitaa kuin ykkönenkin, se on hyvä tietää, koska teillä on jo yksi lapsi hoidettavana ja kasvatettavana. Jos nyt kuitenkin tunteet voittavat järjen, niin ehdottomasti pitempi ikäero kuin kaksi-kolme vuotta. On niitä, jotka ovat selvinneet ilman ongelmia useammastakin peräkkäin syntyneestä lapsesta, mutta niistä emme luekkaan surullisia tarinoita lehdistä...

Esikoinen oli erittäin toivottu, pitkään yritetty ja kaikinpuolin helppo vauva, mutta sairastuin "silti" vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen melko pian synnytyksen jälkeen. Olin sairaalassa 3 vko ja muistan nauttineeni vauvasta vasta hänen ollessaan noin 4 kk ikäinen. Ihminen kuitenkin unohtaa...ja saimme vielä toisen lapsen. Jo raskausaikana varauduttiin kaikin keinoin, ettei masennus pääsisi uusimaan. Mm. kävin terapiassa koko raskausajan, söin lääkettä suurimman osan raskausaikaa ja lääkitys aloitettiin heti synnytyksen jälkeen uudestaan. Kaiken piti mennä tällä kertaa hyvin. Vaan kun ei mennytkään. Hormonit ne tekivät taas tepposet ja tällä kertaa vauvakin oli haasteellisempi tapaus: päivisin 5-15 min pätkiä nukkuva, kitisevä koliikkivauva (luojan kiitos yöt menivät sentään vähän paremmin). Onneksi mies piti pitkän kesäloman ja isyysloman putkeen, saimme kunnan perhetyöntekijöitä avuksi, kun lomat päättyivät ja isovanhemmat olivat myös mukana hoitoringissä. Onneksi uusi, vahvempi lääke alkoi viimein vaikuttaa juuri kun voimani olivat loppumassa kokonaan vaikeiden sivuvaikutusten kourissa. Tällä kertaa normaali vauva-arki alkoi jo noin 2,5 kk synnytyksen jälkeen, koska tilanteeseen osattiin varautua ja sain heti asiantuntevaa hoitoa.



Haluan vain sanoa, että jos epäilet jo etukäteen omaan jaksamistasi, mieti, onko toisen lapsen aika juuri nyt. Selvitä ja järjestä turvaverkot kuntoon. Älä uuvuta itseäsi, vaan hanki apua jo etukäteen. Sitä seesteistä ja onnellista vauva-aikaa ei ole luvassa kaikille, kuten ei minullekaan ollut. Ei välttämättä edes sillä toisella kerralla. Vaikka se niin epäreilua onkin.