Onko kukaan muu tuntenut kovaa tuskaa jätettyään paskan miehen?

Pitkään toivoin, että pääsisin lopettamaan epätyydyttävän suhteeni jollain "syyllä". Kun on yhteiset lapset, ei ihan kevein perustein voi perhettä hajottaa. Mutta kun miehen käytös minua kohtaan oli ollut pitkään hyvin välinpitämätöntä, ei mitään yhteistä tekemistä, naljailua puolin ja toisin, sanoisin, että jopa alentava ja halventava ilmapiiri päällä jatkuvasti. Halusin siis eroon miehestä ja haaveilin ihanasta elämästä vapaana tyytymättömyydestä. Puhuimme asiasta usein ja lopulta päädyttiin siihen, että erotaan. Mutta kun se hetki tuli, että olisi pitänyt tehdä päätös uuden asunnon valitsemisesta ja entisestä luopumisesta, niin en pystynytkään! En sitten millään. Alkoi jotenkin hirvittää, pelottaa ja tuli jo valmiiksi surku ja ikävä. Siis mitä, sitä huonoa parisuhdettako vai... Menin siis puihin ja sovittiin, että jatketaan yhdessä vielä. Eikä mikään ole juurikaan parantunut, taas on alkanut ero mielessä pyörimään. Olisi vain silloin kannattanut mennä rohkeasti loppuun asti ja kärsiä kärsimykset ja ikävät, nyt olisi elämä varmaan jo eri mallilla. Mutta kun ei. Minun päässänihän se vika taitaa olla.

Silti kuitenkin kaipaan päivittäin. Kaipauksen kanssa oppii elämään, enemmän harmittaa etteivät muut miehet lainkaan kiinnosta.

Helpotus tulee kyllä ajan kanssa.

Olen ollut jättäjän roolissa vain silloin, kun olen ollut ihan varma. Enkä ole tuntenut ihmeempää tuskaa. Kun on ollut vaikeammin katkaistavia suhteita, joissa on ollut sekä merkittävää hyvää että pahaa, olen ollut lopulta jätetyn roolissa. Sellaisissa suhteissa taitaa kumpikin rooli olla aika ikävä. Jättäjän on vaikea olla ihan varma asiastaan, ja jätetyn on vaikea käsittää, miten se toinen ei arvosta kaikkea sitä hyvää mitä on.

että miten tämä ero voi tuntua näin helvetilliseltä, vaikka kaikkien objektiivisten mittareiden mukaan elämän pitäisi olla parantunut huomattavasti.



Erosta on jo neljä kuukautta aikaa, mutta silti kyynelehdin täällä.

Miesystävä oli pitänyt toista perhettä 3vuotta ja mun pitäs olla vihainen mutta en tunne kuin kaipausta ja ikävää... Asiasta yritin puhua, olisin antanut anteeksi, nöyryytin itseäni, mies torjui, ei keskustellut, sanoi vaan ettei tästä mitään tule ... Oli pakko lähteä lasten kanssa mutta ikävä on kamala. Joka ilta, joka yö. Vaikka yritän ajatella että toisen luota tuli mun viereen ja päinvastoin. Mutta silti !

että miten tämä ero voi tuntua näin helvetilliseltä, vaikka kaikkien objektiivisten mittareiden mukaan elämän pitäisi olla parantunut huomattavasti.

Erosta on jo neljä kuukautta aikaa, mutta silti kyynelehdin täällä.