Alle kouluikäiset eivät tarvitse ohjattuja harrastuksia.

Kyllä ne huonosti uivat hukkuvat.

Uimataidoksi lasketaan 200 metrin uinti.

Uimataito voi pelastaa hengen ja eskarilaisen pitäisi aloittaa jo uimakoulut.

Lisäksi suurin osa lapsista rakastaa uimista.

On häpeän paikka, jos vanhemmat ei satsaa lapsen uimataitoon.

T. Äiti jonka 8v. poika harrastaa kilpauintia ja nyt aloittaa myös uimahypyt.

monet lapset on kotihoidossa ja saavat sitä kiireetöntä aikaa, vaikka harrastaisivat.

Mun toka luokkalaisella pojalla on kaksi harrastusta ja minä olen kotiäiti.

Lapseni saavat kiireetöntä aikaa, vaikka kuinka paljon.

Eskarilaisen on jo hyvä aloittaa harrastaminen.

Monen on näköjään vaikea tajuta, että kaikki ei tee pitkää hoitopäivää.

Yksikään kuopuksen kavereistä ei ole iltiksessä.

Emme saa koskaan huippu-urheilijoita, jos harrastaminen aloitetaan liian myöhään.

Tosi monet lapset ovat päiväkodissa pitkiä päiviä. Tälläkin palstalla tuskaillaan sitä, kun työmatkan pituus on tunnin tai yli eikä hoitopäivää voi lyhentää. Nämä samat vanhemmat sitten hiki hatussa kuskaa lapsiaan harrastuksiin ja vaativat tuloksellisia suorituksia tähdäten lapsestaan huippu-urheilijaa.

Välimuotojakin näistä on ja ne harmaan sävyt ovat todellakin tarpeellisia. Tekstissä puhuttiin hoitopäivien ja harrastusten yhdistämisestä.

En vie omaa lastani aikataulutettuihin harrastuksiin. Jos tiistaina tuntuu, ettei jaksa, voimme yhtä hyvin käydä siellä uimahallissa keskiviikkona tai torstaina. Eihän minunkaan vireystilani ole päivästä toiseen samalla tasolla.

Joidenkin mammojen kannattaisi todellakin opetella vähän relaamaan.

Ihminen, jolta puuttuu luovuus ja omaehtoisten aktiviteettien löytyminen.

Ihminen, jolta puuttuu luovuus ja omaehtoisten aktiviteettien löytyminen.

Rumasti sanoen ehkä juuri tällainen ihminen sitä ohjausta tarvitsee koko ajan. Kirjoitinkin jo shakkipojan äitinä. Ohjatuissakin harrastuksissa on hyvät puolensa, mutta koska olen ollut aina kotiäitinä ja lapsillani on ollut paljon löysää aikaa, näen aika selvän kontrastin lapsiin, joilla on aina jotain suunniteltua toimintaa. On kivoja lapsia, jotka käyvät koulua, ovat päiväkodin hulinassa, harrastavat ja vapaa-ajalla perhe koluaa kaikki touhumaat niin, että tosi harvoin on pidempää vapaata leikkiaikaa. Lapset ovat mukavia, mutta heistä näkee sen, että he koko ajan odottavat, että joku toinen sanoo, mitä tehdään. Tai jos jotain vapaata leikkiä aloitetaan, se on vain sellainen lyhyt juttu, johon ei juuri eläydytä. Uskon vakaasti siihen, että kun ihmisellä on riittävästi löysää aikaa, hän löytää "sisäisen äänensä" eikä vain tee sitä, mikä milloinkin on ihailtua tai kehuttua tai muodikasta.

Hukkuneista todellakin - ellei ole kyse laiturilta vahingossa tipahtamisesta - useimmat ovat olleet uimataitoisia, jotka ovat ottaneet liian suuren riskin. Uineet liian kauas, saaneet suonenvedon, hörpänneet vettä - tms. Uimataidottomat eivät lähde seilailemaan veteen, mutta uimataitoiset kyllä saattavat hyppiä pää edellä vaikka minne kiveen.

Itsekin uimataitoinen - ja melkein hukkunut (aalto löi henkeen vettä).

Kyllä ne huonosti uivat hukkuvat.

Uimataidoksi lasketaan 200 metrin uinti.

Uimataito voi pelastaa hengen ja eskarilaisen pitäisi aloittaa jo uimakoulut.

Lisäksi suurin osa lapsista rakastaa uimista.

On häpeän paikka, jos vanhemmat ei satsaa lapsen uimataitoon.

T. Äiti jonka 8v. poika harrastaa kilpauintia ja nyt aloittaa myös uimahypyt.

Ihminen, jolta puuttuu luovuus ja omaehtoisten aktiviteettien löytyminen.

vaikka olisi kuinka sitä aikaa, milloin keksiä. Toiset keksivät vain hölmöyksiä, jos on sitä ylimääräistä aikaa.

Itse olen ollut aina sellainen, että en tylsisty, vaikka vain tuijottaisin seinää. Keksin kyllä pian jotain. Mieheni on toista maata. Hän tarvitsee tekemistä. Lapsistamme noin puolet ovat minunlaisiani, puolet mieheni kaltaisia.

Toimintaa kaipaavalle lapselle on silkkaa kidutusta, jos pitää vain maleksia kotona, eikä ole "mitään". He tarvitsevat kavereita tai harrastuksia. Kaikki eivät asu alueella, jossa naapurustossa on kivoja kavereita joka sormelle.

Minusta on parempi, että lapsi käy vaikka niissä ohjatuissa harrastuksissa kuin että hän sitten tuijottaa telkkaa tai pelaa tietokonepelejä/wiitä/pleikkaa/xboxia jatkuvasti, jotta olisi "jotain". Minä en ainakaan kestä näitä "meillä ei ole koskaan ollut harrastuksia" -perheitä, joissa sitten teinit lojuvat kotona ("voi kun meidän mussukat viihtyy kotona aina") sohvalla kaikki iltapäivät, illat ja viikonloput. Evääkään ei liikauteta ja jo 11-vuotiaana hengästytään portaissa, eikä jakseta juosta 20m pidempiä matkoja.

Mutta voi voi kun meillä ei ole harrastuksia tarvittu.

Ihminen, jolta puuttuu luovuus ja omaehtoisten aktiviteettien löytyminen.

vaikka olisi kuinka sitä aikaa, milloin keksiä. Toiset keksivät vain hölmöyksiä, jos on sitä ylimääräistä aikaa.

Itse olen ollut aina sellainen, että en tylsisty, vaikka vain tuijottaisin seinää. Keksin kyllä pian jotain. Mieheni on toista maata. Hän tarvitsee tekemistä. Lapsistamme noin puolet ovat minunlaisiani, puolet mieheni kaltaisia.

Toimintaa kaipaavalle lapselle on silkkaa kidutusta, jos pitää vain maleksia kotona, eikä ole "mitään". He tarvitsevat kavereita tai harrastuksia. Kaikki eivät asu alueella, jossa naapurustossa on kivoja kavereita joka sormelle.

Minusta on parempi, että lapsi käy vaikka niissä ohjatuissa harrastuksissa kuin että hän sitten tuijottaa telkkaa tai pelaa tietokonepelejä/wiitä/pleikkaa/xboxia jatkuvasti, jotta olisi "jotain". Minä en ainakaan kestä näitä "meillä ei ole koskaan ollut harrastuksia" -perheitä, joissa sitten teinit lojuvat kotona ("voi kun meidän mussukat viihtyy kotona aina") sohvalla kaikki iltapäivät, illat ja viikonloput. Evääkään ei liikauteta ja jo 11-vuotiaana hengästytään portaissa, eikä jakseta juosta 20m pidempiä matkoja.

Mutta voi voi kun meillä ei ole harrastuksia tarvittu.

Olen samaa mieltä siinä, että me ihmiset olemme tosi erilaisia ja joillekin ne ohjatut harrastukset sopivat hyvin. Silti olen vähän kyllästynyt ajattelutapaan, että lapset ja nuoret ovat hunningolla katsomassa pornoa netistä tai rikkomassa näyteikkunoita jos niillä ei ole joka päivä ohjattua toimintaa. Varmasti niin voikin käydä, jos lapsi ei ole ikinä oppinut sitä tekemistä keksimään ja miten sitä oppisi, jos vauvasta lähtien on väriplutrausta, musahyppelyä ja ties mitä taidepläjäyksiä sen, ja VAIN sen takia, ettei ikinä tulisi tyhjiä hetkiä. Tällainen lapsi ei todellakaan ala yhtäkkiä keksiä itselleen mielekästä tekemistä, koska hänelle ei ole opetettu, että niinkin voi tehdä. En väheksy harrastuksia, mutta en väheksy myöskään ihmisen luontaista luovuutta ja keksimisen kykyä, jota on tuettava pikkulapsesta saakka! Lapsi tarvitsee aikaa ja rauhaa, mutta myös esim. vanhemmiltaan sen esimerkin, mitä kotona voi huvikseen tehdä eli voi vaikka lukea, keräillä jotain, leipoa, askarrella eikä vain katsoa Salkkareita. Ja ulkona voi liikkuakin ilman ohjausta.

Ihminen, jolta puuttuu luovuus ja omaehtoisten aktiviteettien löytyminen.

Rumasti sanoen ehkä juuri tällainen ihminen sitä ohjausta tarvitsee koko ajan. Kirjoitinkin jo shakkipojan äitinä. Ohjatuissakin harrastuksissa on hyvät puolensa, mutta koska olen ollut aina kotiäitinä ja lapsillani on ollut paljon löysää aikaa, näen aika selvän kontrastin lapsiin, joilla on aina jotain suunniteltua toimintaa. On kivoja lapsia, jotka käyvät koulua, ovat päiväkodin hulinassa, harrastavat ja vapaa-ajalla perhe koluaa kaikki touhumaat niin, että tosi harvoin on pidempää vapaata leikkiaikaa. Lapset ovat mukavia, mutta heistä näkee sen, että he koko ajan odottavat, että joku toinen sanoo, mitä tehdään. Tai jos jotain vapaata leikkiä aloitetaan, se on vain sellainen lyhyt juttu, johon ei juuri eläydytä. Uskon vakaasti siihen, että kun ihmisellä on riittävästi löysää aikaa, hän löytää "sisäisen äänensä" eikä vain tee sitä, mikä milloinkin on ihailtua tai kehuttua tai muodikasta.

Kuinka monta aktiivisesti harrastavaa lasta tunnet tai sanotaan paremminkin että olet tuntenut pidemmän aikaa? No, av:n kokemuksella varmaan vastaus on satoja.

Olen itse entinen "lapsiurheilija" ja kaverini luonnollisesti samasta porukasta. Olen todella aikaansaava ihminen, olen lapsesta asti kasvanut siihen, että kun on aikaa se käytetään fiksusti - ihan joko relaamiseen tai vaikka läksyjen tekoon tai leikkimiseen silloin nuorempana. Lapsena nautin siitä, että sain leikkiä tuntikausia ihan yksikseen tai kaverin kanssa. Ei minulle kenenkään ole koskaan tarvinnut opettaa tekemään asioita niin että joku käskee tekemään jotain vaan kaikella on aikansa ja paikkansa. Sanoisin oman kokemukseni mukaan tällaisen "ulkopuolisen ohjauksen tarpeen" olevan paljon yleisempää sellaisten keskuudessa joilla on määrättömästi aikaa lorvia ja olla ja tehdä sitten kun ehtii.

Myös lapsemme harrastavat paljon, av:n mittapuun mukaan todella paljon. Silti heille jää myös paljon aikaa leikkiä ja esim. sunnuntaisin yläkertaamme muodostuu usein mielikuvitusleikki, jossa kaksi sisarusta aloittaa leikin, joka jatkuu ja jatkuu ja kavereitakin on mukana. Ja nimenomaan aivan itsenäisesti aloitettu ja jatkettu, tuntikausia kestävä leikki. Kun ei ole määrättömästi aikaa, on aina ideoita leikkiin tai muuhun puuhaan ja sen aloittaminen myös sujuu ripeästi. Voisin ehkä sanoa näistä "määrättömästi löysää aikaa" -lapsista, että välillä heidän hitautensa ryhtyä asioihin on suorastaan rasittavaa ja aika usein meilläkin on näitä "mitä me tehtäis?" -kavereita, jotka ei osaa keskittyä leikkiin vaan pitäisi olla koko ajan joku aikuinen askartelemassa tai leikittämässä.

Ihminen, jolta puuttuu luovuus ja omaehtoisten aktiviteettien löytyminen.

Rumasti sanoen ehkä juuri tällainen ihminen sitä ohjausta tarvitsee koko ajan. Kirjoitinkin jo shakkipojan äitinä. Ohjatuissakin harrastuksissa on hyvät puolensa, mutta koska olen ollut aina kotiäitinä ja lapsillani on ollut paljon löysää aikaa, näen aika selvän kontrastin lapsiin, joilla on aina jotain suunniteltua toimintaa. On kivoja lapsia, jotka käyvät koulua, ovat päiväkodin hulinassa, harrastavat ja vapaa-ajalla perhe koluaa kaikki touhumaat niin, että tosi harvoin on pidempää vapaata leikkiaikaa. Lapset ovat mukavia, mutta heistä näkee sen, että he koko ajan odottavat, että joku toinen sanoo, mitä tehdään. Tai jos jotain vapaata leikkiä aloitetaan, se on vain sellainen lyhyt juttu, johon ei juuri eläydytä. Uskon vakaasti siihen, että kun ihmisellä on riittävästi löysää aikaa, hän löytää "sisäisen äänensä" eikä vain tee sitä, mikä milloinkin on ihailtua tai kehuttua tai muodikasta.

Kuinka monta aktiivisesti harrastavaa lasta tunnet tai sanotaan paremminkin että olet tuntenut pidemmän aikaa? No, av:n kokemuksella varmaan vastaus on satoja.

Olen itse entinen "lapsiurheilija" ja kaverini luonnollisesti samasta porukasta. Olen todella aikaansaava ihminen, olen lapsesta asti kasvanut siihen, että kun on aikaa se käytetään fiksusti - ihan joko relaamiseen tai vaikka läksyjen tekoon tai leikkimiseen silloin nuorempana. Lapsena nautin siitä, että sain leikkiä tuntikausia ihan yksikseen tai kaverin kanssa. Ei minulle kenenkään ole koskaan tarvinnut opettaa tekemään asioita niin että joku käskee tekemään jotain vaan kaikella on aikansa ja paikkansa. Sanoisin oman kokemukseni mukaan tällaisen "ulkopuolisen ohjauksen tarpeen" olevan paljon yleisempää sellaisten keskuudessa joilla on määrättömästi aikaa lorvia ja olla ja tehdä sitten kun ehtii.

Myös lapsemme harrastavat paljon, av:n mittapuun mukaan todella paljon. Silti heille jää myös paljon aikaa leikkiä ja esim. sunnuntaisin yläkertaamme muodostuu usein mielikuvitusleikki, jossa kaksi sisarusta aloittaa leikin, joka jatkuu ja jatkuu ja kavereitakin on mukana. Ja nimenomaan aivan itsenäisesti aloitettu ja jatkettu, tuntikausia kestävä leikki. Kun ei ole määrättömästi aikaa, on aina ideoita leikkiin tai muuhun puuhaan ja sen aloittaminen myös sujuu ripeästi. Voisin ehkä sanoa näistä "määrättömästi löysää aikaa" -lapsista, että välillä heidän hitautensa ryhtyä asioihin on suorastaan rasittavaa ja aika usein meilläkin on näitä "mitä me tehtäis?" -kavereita, jotka ei osaa keskittyä leikkiin vaan pitäisi olla koko ajan joku aikuinen askartelemassa tai leikittämässä.

Mielestäni teidän elämänne kuulostaa ihan mukavalta. Tarkoitinkin juuri lapsia, joilla EI ole ikinä aikaa tuntikausien leikkiin vaan ne on aina jotain pyrähdyksiä ennen kuin riennetään kiireellä seuraavaan aktiviteettiin. Harvalla vaikkapa kouluikäisellä on kuitenkaan ihan määrättömästi sitä vapaata aikaa, kuten kirjoitit eli päivissä on kyllä jotain "ryhtiäkin". En tietenkään tarkoita, että minulla olisi mitään tilastollisesti pätevää otosta erilaisia lapsia, kuten ei sinullakaan, omia kokemuksiahan täällä kai enemmänkin jaetaan. Oma kokemukseni on, että lapset, joilla on runsaasti vapaata leikkiaikaa, osaavat hyvin keksiä leikkejä, koska ovat siihen tottuneita. Mutta kuten jo kirjoitin, lapset ovat myös erilaisia. Joku uupuu jokailtaiseen harrastamiseen, joku nauttii siitä, vanhemman vain pitäisi nähdä lapsi sellaisena kuin tämä on. Olen lähinnä huolissani siksi, että on vanhempia, jotka viettävät unettomia öitä maalaillessaan mieleensä kuvaa lapsesta, joka syrjäytyy ihan kaikesta, kun ei "ollut reippaasti menossa" koko ajan. Hyvän elämän reseptejä on monenlaisia, lapselle ei tarvitse etsiä väenvängällä harrastusta vain siksi, että olisi "jotain", vaan voi huoletta toimia lapsen luontaisten taipumusten mukaan.

"Olen lähinnä huolissani siksi, että on vanhempia, jotka viettävät unettomia öitä maalaillessaan mieleensä kuvaa lapsesta, joka syrjäytyy ihan kaikesta, kun ei "ollut reippaasti menossa" koko ajan."

Ainakaan pitkien hoitopäivien jälkeen.



Mutta meillä kotona 2,5v, pian 4v ja 5v sekä tuore vauva parin kuukauden kuluttua. Lapset siis kotihoidossa, joten mielestäni on ihan hyvä, että lapset pääsevät kerran viikossa ohjattuun harrastukseen ja saavat touhata ikätovereidensa kanssa.



Ei todellakaan tulisi mieleenkään laittaa noin pieniä harrastusten pariin, mikäli olisivat kaiket päivät päiväkodissa.

Nyt kuopuksella on todettu kömpelyyttä ja hänen motorisen kehityksensä takia on pakko aloittaa kaksi erityistä liikuntaharrastusta viikkoon. Rasittavaa jopa meistä, mutta lapsensa parhaaksi nuo on tehtävä.

En koskaan kehtaa kertoa, kuinka paljon, koska on muodikasta haukkua harrastukset.



On mustavalkoista ajattelua, että lapsi, joka on ohjatuissa harrastuksissa, ei osaisi leikkiä luovasti ja että hänen leikkejään olisi aina ohjattava. Ei. Jo päiväkodissa suurin osa ajasta on vapaata leikkiä.



Meillä on ajoittain kiireisiäkin aikatauluja. Nyt syksyllä lapsi harrastaa kolmea harrastusta. Yksi harrastuksista alkaa klo 18, yksi klo 16 ja yksi sunnuntaiaamuisin. Lapsi on eskarissa ja päivähoidossa klo 8-15. Ehdimme ennen jokaista harrastusta käydä kotona, syödä ja lapset ehtivät jonkin leikinkin vetäistä, kun aikaa on ennen harrastuksen alkua. Lapset menevät nukkumaan klo 21. Jokaisen harrastuksen jälkeen on illat vapaita. Kolmena arki-iltana ei edes ole mitään harrastusta, joten lapsilla on kuusi tuntia aikaa keksiä niitä mielikuvitusleikkejä. Lisäksi lauantaisin on koko päivä omistettu perheelle, sunnuntaisin yksi tunti harrastukselle ja muu aika perheelle.



En pidä tilannetta rankkana. Kesäisin vietämme pitkiä kesälomia, ja lapsella riittää virtaa vaikka mihin. Hän on itse harrastuksensa valinnut eikä ole niitä halunnut lopettaa. Yhden pakotin lopettamaan eikä onneksi ole sitä kovasti kaivannut. Lapsi haluaisi enemmänkin toimintaa, koska asumme maalla eikä kavereita ole monen kilsan säteellä ja pikkusisarus ei aina riitä kaveriksi. Ei se silti merkitse, etteikö osaisi leikkiä yksin tai sisaruksen kanssa.

On muodikasta kuvitella, että perhe stressaantuu lasta myöten, jos viikolla käydään "väriplutrauksessa", kuten joku sanoi - tai "taidepläjäyksessä". Kuvaa ainakin sitä, kuinka pihalla tuo sanoja on siitä, mitä niissä vauvojen tai lasten kanssa tehdään.



Itse olen käynyt lasten kanssa värikylvyssä ja taidekerhossa, vaivauinnissa, temppukerhossa ja muskarissa. Kaikki eivät ole olleet päällekkäin. Jotain on ollut vain 5 kertaa, jotain toista 12 kertaa puolessa vuodessa. Ovat olleet enimmäkseen kivoja harrastuksia, yhdessä tekemistä aikuisen kanssa.



Itse en ainakaan jaksaisi laittaa vauvalle ja taaperolle kotona alustaa, jossa sitten saa sotkea mielensä mukaan - joku toinen saa kaikin mokomin järjestää sellaisen leikin vaikka joka päivä. Jos lapsi käy 30min viikossa "väriplutrauksessa" äitiyslomalla olevan mammansa kanssa, luovuus tuskin katoaa mihinkään tämän takia.



Joku sanoo, ettei tarvitse vauvauintia, kun voi mennä uimahalliin muutenkin. Mekin voimme mennä. Suositeltua ei kuitenkaan ole viedä vauvoja yleiseen altaaseen ennen vuoden ikää. Lisäksi meidän vauvauinneissa on ollut sellaista rekvisiittaa kokeiltavana, mitä ei olisi yleisessä hallissa ollut - esim. Liukumäki, vesilelut, erilaiset kellukkeet, uimapatjat/jumppamatot vedessä, räpylät - ja niin edelleen. Vauvauinnista olemme ajatelleet jatkaa sitten vesiralliin/peuhuun, kun lapset kasvavat - jos he haluavat, siis.



Jos lapsella on kaksikin harrastusta viikossa, jää vielä 5 päivää jäljelle siihen vapaaseen leikkiin ja mielikuvituksen käyttöön.



Toki joillakin lapsilla on liikaa harrastuksia - mutta kun olen näitä harrastamattomia tavannut, jotka eivät kyllä sen kummemmin leiki, olen kallistunut sen kannalle, että pari hyvää harrastusta on parempi kuin ei mitään. Erityisesti, jos lapsella ei satu olemaan kaltaistaan seuraa kaveriksi. Monellahan sitten häviää ne kaverit harratuksiin ennemmin tai myöhemmin, viimeistään alakoulun kuluessa. Jos tokalla onkin vielä vapaata leikkiä, ei kutosella enää kuin vapaata tietokoneaikaa.

tarvitse haukkua, mutta voi haukkua vanhempia, jotka uuvuttavat lapsensa sellaisen harrastustaakan alle, jota lapsi ei itse halua. Muistan jo monen vuoden takaa tytön, jolla oli joka ilta koulun jälkeen jokin harrastus. Iltapäiväkerhossa ohjaaja koetti keksiä tälle jotain tekemistä, mutta tyttö sanoi, että "anna mun olla hetki rauhassa" ja ilme oli kuulemma hyvin kuvaava. Ja useimmiten tyttö oli oikein pirteän ja kiltin oloinen tehopakkaus. Joskus vaatii varmaan vanhemmiltakin silmää nähdä onko lapsi sydämestään harrastuksessa mukana vai ei. Pelottavaa ovat vanhemmat, jotka piiskaavat lapsensa jatkuvaan menoon, jotta tämä ei vain putoaisi kaveripiiristä tai jotenkin mystisesti syrjäytyisi. Eli harrastaminen tai harrastamattomuus ei ole se ratkaiseva asia, vaan se, mitä siellä taustalla on: innostunutta harrastamista, pakollista puurtamista, kotona tekemisestä nauttimista vai kotiin vastentahtoista jämähtämistä.

Olen äiti, jonka mielestä lapsi tarvitsee jotain harrastuksia. Vanhempi tosin aloitti harrastamaan vasta 7 -vuotiaana, mutta tuo nuorempi aloitti jo 5 -vuotiaana.



Tyttö on oikea energiapommi ollut aina ja on vaikea keksiä tekemistä, joka tyydyttää täysin menohalut. Vein 4v:nä tytön satujumppaan, mutta neiti inhosi sitä, joten se harrastus jäi kahden käyntikerran jälkeen. Vuoden katselin pomppimista sohvilla, sängyllä, kuperkeikkoja jne. Kiipeilytelineet olivat leikkipuistossa kovassa käytössä. Nyt syksyllä päätin tutustuttaa tytön teinevoimisteluun. Löytyi harrastus joka todellakin vei neidin sydämen. Käy kaksi kertaa viikossa ja välipäivinä haluaa harjoitella kotonakin. Meillä on usein patjat leitettynä lattialle ja neiti tekee kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä. Usein venyttelee, hulailee ja hyppii hyppynarulla katsellessa lastenohjelmia. En näe syytä miksi rajoittaisin, jos innostusta on. Jos joskus into lopahtaa, niin sitten saa lopettaa ja vaihtaa toiseen lajiin.



Käydään toki uimassa, pyöräilemässä ja kävelemässä ihan perheenkin kesken. Meillä vaan neiti kaipaa liikuntaa.



Vanhempi poika on jo 13v ja on kerennyt elämänsä aikana käydä useassakin harrastksessa. Nyt vasta löysi oman "lajin".



En koe huonoa omaatuntoa siitä, että alle kouluikäinen käy ohjatussa harrastuksessa (joka vieläpä on tavoitteellista). Niin kauan, kun lapsi jaksaa ja harrastus on lapselle mieluinen, niin saa jatkaa.

Perheessämme on päätetty että ohjatut harrastukset aloitetaan vasta ekalla luokalla. Valitettavasti tämä on aiheuttanut sen, että ainakin eka harrastusvuosi on mennyt harrastukseen tutustuessa niin että on ollut suunnilleen porukan huonoin. Muut kun ovat harrastaneet jo useitakin vuosia.



Ei se hirveästi innosta kun muut ovat ihan eri tasolla kuin itse. Tietenkin taitava lapsi voi ottaa muut nopeasti kiinni, mutta alku kuitenkin on hankalaa.

hyvä että kerrottiin myös se puoli että välttämättä harrastuksista ei haittaakaan ole kunhan lasta ei niihin pakoteta.



Mutta aika moni nykyään tuntuu olevan sitä mieltä että jo alle kouluikäisellä pitäisi olla valtavan virikkeellistä ja kehittävää elämää harrastuksineen, vaikka sen ikäiselle on mielestäni ihan tarpeeksi virikettä ihan isoksi kasvamiseksi ja arkisten uusien asioiden oppimisesta, spontaanista leikistä ja liikunnasta. Omat lapsemme ovat kasvaneet vähän syrjemmällä maalla, ei ole ollut muuta virikkeitä kuin toinen sisarus, vanhemmat, lemmikit ja luonto ympärillä, ennen koulua aika vähän edes kontakteja muihin lapsiin, mutta oikein hyvin ovat pärjänneet noinkin.

tulee mieleen montakin lajia, jossa lapsen kognitiiviset taidot eivät ole vielä sellaiset, että lapsi voisi edistyä harrastuksessa.

Ei välttämättä ole väliä, aloittaako baletin 5- vai 7 -vuotiaana, tai siis 7v. ehtii vielä kuroa kiinni mutta varsinaisestihan se kehittyminen on monen vuoden tulos, jossa en itse usko alle kouluikäisenä aloitettujen vuosien olevan merkityksellisiä.

Harrastaa voi ilman ohjaustakin.



Nykyvanhemmat hankkivat niitä harrastuksia päteäkseen niillä. On niin hienoa kun meidän Selina on baletissa ja telinevoimistelussa ja kuviskerhossa ja kuorossa jne