En käsitä miten joillain muodostuu tunneside sikiöönsä jo vaikkapa 2 kk:lla. Itse olen 5 kk raskaana, enkä tunne mitään.
Johtuen siitä että vatsa ei vielä näy, liikkeitä ei tunnu jne. Kun mitään ei tunnu, ei voi olla tunnesidettäkään lapseen.
Kommentit (19)
Vierailija:
Kun mitään ei tunnu, ei voi olla tunnesidettäkään lapseen.
Kysehän oli meidän ikiomasta lapsesta, miten ei voisi olla tunnesidettä häneen? Sinulla on hieman ontuva logiikka.
Meinaan äidin vaisto on vahva juttu...?
Ja tarve ladata lapseen kaikenlaisia odotuksia jo ennen syntymää.
Lapsi tuntuukin todellisemmalta ultrakuvissa kuin vatsassa.
Vaikkei mitään tuntuisikaan, kyllä sen voi kuvitella, mikä pieni olio siellä mahassa kasvaa. Sitäpaitsi, jopa mieheni sai ekan tunnesiteen lapseensa " kehitettyä" , kun näki mönkiäisen vilkuttelevan np-ultrassa vkolla 12.
ja esimerkiksi sitä, miten jotkut juttelevat, laulavat tai lukevat jopa satuja sikiölle raskausaikana. Ihan suloista, mutta itse en siihen kyennyt, tunsin itseni aivan pöljäksi ne pari kertaa kun istuin maha pystyssä ja yritin jutella jotain sille ihmisenalulle, jota en vielä ollut nähnyt. Tunneside alkoi muodostua tasan vasta synnytyksen jälkeen.
lähinnä sitä, kuinka mieheni koki tilanteen, eikä sitä, että lapsi olisi tuolloin vielä kommunikoinut ulkomaailman kanssa.
Minä en taas pysty käsittämään miten joku ei voi rakastaa lastaan jo kohdussa. Jo kohdussa vauva on elävä ja kuuleva olento joka tuntee kyllä sen jos äiti ei välitä hänestä.
Sääliksi oikeasti käy niitä lapsia jotka saavat jo kohdussa tuntea että heistä ei välitetä..sitten ehkä syntymän jälkeen pikkuhiljaa häneen vasta rakastutaan. Kyllä jo pieni vauva vaistoaa sen hoidetaanko häntä velvollisuuden takia vaiko rakkaudesta.
äiti, lapsi 1v jota rakasta enemmän kuin mitään sekä masuasukkin rv9 ja rakkaus häneen kasvaa päiväpäivältä.
" vilkutteli" . Toisaalta vaikka se oli kuvannoillinen ilmaisu niin kertoihan se jotain ajatusmaailmastanne.
Pyydän nöyrimmin anteeksi tyhmyyttäni ja sitä että pidin sinua vielä tyhmempänä.
Paljastit juuri olevasi maidon hajuinen ällömamma... " masuasukki" ... ei vitjat. Mä en vaan pysty tohon. Jos olisin sun sikiös niin mua hävettäs että oma äitee on noin ty-hy-mä.
Et voinut kirjoittaa viestiäsi tosissasi - sain päivän parhaat naurut pohdinnoistasi. Toisaalta nyt ymmärrän, millaisia ovat ne ihmiset, joille keskenmeno viikolla 5 on maailmanloppu, josta ei koskaan päästä kunnolla yli.
Olet sitten varmasti myös sitä mieltä, että keskenmenot ja vastasyntyneiden terveysongelmat johtuvat äidin synkistä ajatuksista raskausaikana? Toivottavasti kukaan niistä LUKUISISTA äideistä jotka eivät kokeneet vastasyntyneeseensä rakkautta ensisilmäyksellä eivät ota höpinöitäsi tosissaan.
ja jos keskenmenon voisi aiheuttaa sillä ettei toivo lasta tai ei välitä siitä niin aika paljon enemmän raskauksi päättyisi keskenmenoon.
t: 16 tai jokin numero... äiti joka jolle omat lapseni (myös se syntymätön) ovat kaikki kaikessa vaikka olisinkin sitten kamala hössättävä akka teidän mielestänne. Minä ja lapseni sekä mieheni olemme onnellisia ja se on meille pääasia... surullista vain ajatella että on ihmisiä jotka eivät tunne mitään vielä syntymätöntä lastaan kohtaan. Todella tunneköyhää sellainen... tuntisi edes vihaa, tai jotain. Mutta jos ei mitään...
tulleet siihen tulokseen että haluamme lapsia. Jonkinlainen tunneside tulevaan lapseen syntyi siis jo tuolloin, koska jos ajatus tulevasta lapsesta ei olisi herättänyt mitään tunteita en olisi koko touhuun uskaltanut ryhtyäkään.
Ensimmäisen raskauden alun rakentelin pilvilinnoja, jotak sittemmin sortuivat. Kaksi keskenmenoa (rv12 ja rv14) pistivät meidät varovaisiksi. Ihan itsesuojelullisista syistä emme enää uskaltaneet kasvattaa tunteita lapseen ennen kuin olimme varmalla maaperällä. Käytännössä tuo tarkoitti rakenneultraa rv18. Vasta sen jälkeen uskalsimme ruveta ajattelemaan tulevaa lastamme, hankkimaan pikkuhiljaa tarvittavia varusteita ja haaveilemaan tulevasta.
Kai jokainen tietää etteivät tulevasta lapsesta luodut haavekuvat vastaa todellisuutta...? Meillä esikoisen kanssa kuitenkin liippasi aika läheltä aina sukupuolta, hiusten- ja silmienväriä myöten. Kuopuksen kanssa taas meni täysin metsään. hänen kehitysvammansa ei ollut tullut edes mieleemme kun tulevaisuutta suunnittelimme. Ei silti tarvitse lasta sääliä, hän sai kyllä kaikki ne rakkauden tunteet osakseen mitä olisi " haaveiden vauvanakin" saanut. Ehkä jopa enemmänkin...
Nyt on kolmas raskaus aluillaan. Kuopuksen synnytyksen kohtalokkaat hetket saivat meidät ymmärtämään ettei mikään ole varmaa ennen kuin se todella on varmaa. Saatamme menettää rakkaan lapsemme juuri sillä hetkellä kun luulemme saavamme hänet vihdoin syliimme ;(. Mieten siis uskallamme suhtautua tähän tulevaan? Missä vaiheessa uskallamme kasvattaa tunteita häntä kohtaan, kun nuo vahvat potkutkaan eivät vielä lupaa meille lasta?
Vierailija:
Minä en taas pysty käsittämään miten joku ei voi rakastaa lastaan jo kohdussa. Jo kohdussa vauva on elävä ja kuuleva olento joka tuntee kyllä sen jos äiti ei välitä hänestä.Sääliksi oikeasti käy niitä lapsia jotka saavat jo kohdussa tuntea että heistä ei välitetä..sitten ehkä syntymän jälkeen pikkuhiljaa häneen vasta rakastutaan. Kyllä jo pieni vauva vaistoaa sen hoidetaanko häntä velvollisuuden takia vaiko rakkaudesta.
äiti, lapsi 1v jota rakasta enemmän kuin mitään sekä masuasukkin rv9 ja rakkaus häneen kasvaa päiväpäivältä.
Mun oli aikanani poikaani odottaessani todella vaikea rakastua häneen etukäteen. En tiennyt sukupuolta, en minkä näköinen hän on, miltä tuoksuu yms. En tiennyt mitään. Kyllä lapsi oli mulle tärkeä ja halusin pitää hänestä ja itsestäni huolta mutta oliko se rakkautta? Enpä menisi sanomaan.
Olen kokenut sen Oikean Rakkauden tulleen sitten kun sain pojan syliini, kun näin hänen kasvonsa ja pääsin hänestä huolehtimaan ja häneen tutustumaan.
En ole sellainen äiti, että jo raskausaikana hypistelisin fiiliksissä vauvanvaatteita ja tippa linssissä tunnelmoisin masuasukkia ennen kuin liikkeet tuntuvat. Koitin kyllä, mutta ei ole mun juttu -onneksi! Olen ollut onnellinen raskausaikana, ja rakastan lastani, mutta ne odotusajan pilvilinnat lähinnä huvittavat mua.
Tämä tunneside voi olla pitkälti tiedostamatonkin eli ei se todellakaan tarkoita sitä, että äidin pitäisi joka päivä lirkutella " masuasukilleen" niitä näitä. Jos kaikki menee hyvin, äidin mieli kuitenkin pikkuhiljaa valmistautuu vastaanottamaan tulokkaan ja kyllä siihen prosessiin kuuluu, että äidille alkaa syntyä mielikuvia tulevasta lapsestaan ja pelkoja sen menettämisestä jne. Yleensä alkuraskaudessa vauva ei ole niin konkreettinen, mutta sitten kun liikkeet alkavat tuntua ja vatsa näkyvästi kasvaa, vauvastakin tulee todellisempi.
terv. ammatti-ihminen
lapseensa. Ei kannata ottaa paineita jostain tunteista kun niille ei kuitenkaan mitään voi.
en kai muuten olisi raskaaksi hankkiutunutkaan. Mutta selvää oli myös se että lapsi on lapsi vasta siinä vaiheessa kun se vatsastani ulos saadaan. Siihen asti se on sikiö ja sillä hyvä.
Toki hankin kotiin kaikki vauvan vaatimat tarvikkeet ja elin raskausajan ihmisiksi. Tiesin että rakastuisin lapseeni, mutta ennen synnytystä en vaan kokenut tuota olentoa lapsekseni. Kun luin ja kuuntelin muiden raskaana olevien lässytyksiä alkaen rv5, aloin epäillä olenko outo. Tuntui että työkavereillanikin oli tulevaan lapseeni läheisempi suhde kuin minulla. He miettivät nimiä, pohtivat lapsen ulkonäköä ja kaikkia äitiyden eteen tuomia haasteita. Hetken pelkäsin etteivät tunteet sitten tosipaikan tullen herääkään, mutta väärässä olin. Lapsi oli heti ensihetkestä asti minulle maailman rakkain ihminen!
Lisätään etten kyllä ole muutenkaan sellainen innosta kiljuva lässyn-lässyn-tyyppi.
mutta kummasti vaan itketti kun ekan kerran kuulin sydänäänet. :`)
Sen jälkeen tunnesiteet vaan vahvistu jokaisen ultran ja sydänäänten kuuntelun yhteydessä ja kun liikkeet alkoi tuntumaan niin sai fyysisestikkin tuntea lapsen olemassaolon.
Ja ajatus siitä että tulisi keskenmeno ja joutuisi synnyttämään kuolleen sikiön sai kamalan itkun aikaiseksi...
Silti, kun synnytys oli ohi ja mieheni itki vieressä että " nyt meillä on lapsi" , en tuntenut juuri mitään.. sanoin vaan että " no niin taitaa olla..." eikä mulla ollut juuri mitään tunteita.. ihan neutraali olo vain..
Nyt vauva on reilu 7 viikkoa ja on PARASTA ja IHANINTA mitä mulle on koskaan tapahtunut ja mitä mulla on koskaan ollut. Rakastun joka päivä häneen uudelleen ja uudelleen ja enemmän ja enemmän. Hänen kasvonsa on mun mielessä aina kun en niitä nää ja saa mut hymyilemään vaikka sade ja tuuli piiskaisi mun namaa ja vaikka olo olisi miten kurja tahansa. En voinut kuvitellakaan että maailmassa olisi mitään noin suloista ja ihanaa. Eikä ollutkaan.. ennen häntä. :)
siihen vaaditaan aika lailla mielikuvitusta. Tunteet sikiötä kohtaan ovat varmaan ihan aitoja, mutta kohdistuvat haavekuvaan, eivät todelliseen vauvaan, koska tuossa vaiheessahan ei ole YHTÄÄN MITÄÄN MUUTA kuin omat kuvitelmat siitä, minkälainen lapsi on.
Ei välttämättä ole pelkästään positiivisia noin vahvat mielikuvat, erityisesti ekaa odottavilla voi olla aika kova paluu todellisuuteen edessä ja uudelleen asennoituminen, kun vauva _hyvin_harvoin on sellainen kuin kuvitelmissa.