Miksi suuttuessaan on hyväksyttävämpää

nyt vaan arvostetaan nykyään ja introverttiutta pidetään lähes sairautena.

Mä en pysty huutamaan tai raivoamaan, se ei vaan tule ulos suusta. Muittenkin raivoaminen on jotain kamalaa kuultavaa - ihminen näyttää ja kuulostaa ihan mielenvikaiselta huutaessaan. Mikä pointti siinä on, ihan samanlainen se kuulo on vihaisenakin.



Mä en huuda enkä kuuntele huutoa. Olen hiljaa jos muut huutaa, ja puhun sitten kun huuto on lakannut. Jos mulle huudetaan, menen pois ja tulen takaisin kun pystytään puhumaan normaalilla äänellä.

Varsinkin, kun tuossa toisessa ketjussa tuo raivoajavaimo uskoo täysin olevansa oikeutettu raivoamaan - ja ottamaan eron, kun mies menee mykäksi.

Itse menen hiljaiseksi. Onneksi silloin ei tule päästettyä suustaan sellaista, mitä ei ole tarkoittanut sanottavaksi, mutta jota ei saa enää takaisin.

kyse on yksilöllisistä tavoista jotka liittyy paljolti synnynnäisiin temperamenttipiirteiisiin, eikä toinen tapa ole toista huonompi. Huono sen sijaan on yrittää pakottaa ihminen hänelle itselleen luonnottomaan muottiin. On muuten kriisiavusta tehdyssä tutkimuksessa jopa huomattu, että ne ihmiset jotka itse kokevat että haluavat käsitellä asiat itsekseen hiljaa eivätkä tahdo apua, tosiaan hyötyvät parhaiten siitä omasta tavastaan käsitellä - ihmisen mieli on viisas ja tietää mikä juuri itselle toimii!



Meillä kotona on niin että minä olen niitä kiivaita räpättäjiä ja mies taas sellainen kriisinvälttäjä, että poistuu mieluiten vaikka kävelemään kun on erimielisyyttä eikä helposti sano mikä mättää. Toki se meitä välillä turhauttaa että ollaan tässä asiassa niin erilaisia mutta kyllä me aikuisina ihmisinä jo ymmrärämme että kyse on tosiaan vain erilaisuudesta, ei siitä että toinen olisi huonompi, henkisesti kehittymättömämpi, estyneempi tms.

kuin pitää mykkäkoulua pitkään.



Ok, ideaaleinta olisi osata keskustella ristiriidasta järkevästi, mutta jos nyt sen jälkeen preferoi jompaa kumpaa suuttumisen tapaa, niin otan koska tahansa puolison, joka huutaisi kurkku suorana vartin ja olisi sen jälkeen ok. Kuin mieheni tavan, jossa vaikkapa väärässä paikassa oleva kahvimuki saattaa laukaista kolmen päivän mykkäkoulun.



Mitä tulee ap:n tyttäreen, kannattaa jutella päiväkodin henkilökunnan kanssa. Voisin kuvitella, että he epäilevät, että lapsesi ei USKALLA ilmaista negatiivisia tunteitaan, koska ei luota päiväkodin täteihin tunnetasolla. Sekin nimittäin voi vaikuttaa siihen, miten lapsi ilmaisee harmiaan hoitopaikassa. Lapsi kiukuttelee yleensä vain ihmiselle, jonka hyväksyntään voi täysin luottaa.

Siksi, ap, että on parempi käsitellä ristiriita ja päästä sen ylitse nopeasti kuin pitää mykkäkoulua pitkään.

Asiat voi käsitellä nopeasti pois vaikka tarvitisikin aluksi oman miettimistauon.

Ja toisaalta se raivoava huutaja saattaa jatkaa raivoamistaan päiväkausia, tai pahimmillaan ottaa asian esiin vielä vuosien päästä ja alkaa uudestaan raivoamaan siitä.

Riitoja pitkään jauhavia löytyy molemmista tyypeistä, samoin molemmista tyypeistä löytyy niitä jotka jättävät asiat nopeasti taakseen ja jatkavat elämää.

se ristiriita pitäisi tosiaan käsitellä, mutta ei raivoaminen ja huutaminen ole mitään käsittelyä. Keskusteleminen olisi, sellainen, jossa annetaan ja otetaan vastaan mielipiteitä ja tunteita, mutta raivoaminen ja huutaminen on tästä vastavuoroisesta vuorovaikutuksesta aika kaukana.



Ap, sä luulet, että mököttämistä pidetään huonompana vaihtoehtona, koska se on sun tapasi käyttäytyä huonosti ja sua moititaan siitä. Jos sun tapasi olisi huutaa ja raivota, huomaisit nopeasti, että sitä pidetään pahanasa.

Meidän tyttö ei raivoa ja huuda myöskään kotona. Vaan jos tulee harmi jostain niin menee hiljaiseksi (ihan kuten minäkin) ja vetäytyy usein omaan huoneeseen. Minä osaan jo lukea tyttöäni ja tiedän, että annan tytön olla hetken omassa rauhassa ja menen sitten juttelemaan. Ja tyttö kertoo rauhassa, mikä harmittaa. Tiedän, että hoidossa ei ole tälläiseen aikaan, mutta nyt tosiaan tuntuu, että se ongelma kun lapsi ei raivoa...

Itse en voi sietää mykkiä, enkä halua olla heidän kanssaan tekemisisissä. Otan siis välimatkaa, koska koen sen pahimmanlaatuisena henkisenä väkivaltana.

Ap, sä luulet, että mököttämistä pidetään huonompana vaihtoehtona, koska se on sun tapasi käyttäytyä huonosti ja sua moititaan siitä. Jos sun tapasi olisi huutaa ja raivota, huomaisit nopeasti, että sitä pidetään pahanasa.

Tää on hyvä pointti, en ole asiaa näin miettinyt... Enkä minä eikä tyttökään mökötä päiväkausia vaan sen hetken hiljaisuuden tarvitsemme, ennenkuin pystyy puhumaan asiasta.

ehkä sun kannattaa kannustaa, että päiväkodin henkilökunta antaa lapsen hetken rauhoittua itsekseen ja käydä ristiriita sitten läpi.



Mä en hetkeäkään usko, että päiväkoti haluaisi lapsen alkaavaan rähjäämään ja karjumaan, vaan he haluavat että ristiriita käsitellään.



Huutaminen ja ärjyminen on kyllä ihan kamala tapa käsitellä asioita.

Jos raivoaminen ja hermojen menettäminen on toistuvaa ja herkkää, on kyllä kyse pahasta itsehillinnän puutteesta. Raivoajalla eivät asiat ole hyvin.



Itse olen hyvin rauhallinen ja harkitsevainen, enkä ole kuin yhden kerran menettänyt hermoni. Siinä oli kyse jo vuosia kestäneestä ärsyttämisestä enkä ollut keksinyt mitään, millä olisin miellyttänyt ja tehnyt tyytyväiseksi tätä herkästi itseensä ottavaa ja raivareita saavaa, nirsoa naista (hänen laistaan en ollut koskaan aiemmin tavannut, joten en osannut tunnistaa tapausta... kyllä, tosiaankin olin mennyt naimisiin naisen kanssa, jolla oli tosi paljon sekä narsistin että feministin piirteitä). Sen illan valittamiset olivat sitten jo liikaa. En voi kestää sitä, että elän jatkuvassa stressissä epätyydyttävässä ja epänormaalisti rajoittavassa suhteessa ja että voisin jopa itsekin menettää hermoni (mikä ei ollut yhtään kiva kokemus vaikka en edes ollut väkivaltainen), joten päätin hakea avioeroa. Vaimo ei sittenkään olisi halunnut eroa vaikka omissa raivareissaan oli haukkunut minua vaikka miksi. Eron jälkeen (ja oli onneksi avioehto) oma stressitasoni alkoi laskea heti, aloin nukkua paremmin. Nyt vuosi eron jälkeen on tämä nainen alkanut itsekin jotain tajuta itsestään ja että hänkin olisi voinut yrittää jotain minun syyttämisen sijaan (kyllähän se elämä opettaa, yksin on turvattomampaa ja taloudellisesti vaikeampaa kun saa vastata itse kaikista käytännön asioista).



No jaa, taas tuli purkauduttua.

Ok, ideaaleinta olisi osata keskustella ristiriidasta järkevästi, mutta jos nyt sen jälkeen preferoi jompaa kumpaa suuttumisen tapaa, niin otan koska tahansa puolison, joka huutaisi kurkku suorana vartin ja olisi sen jälkeen ok. Kuin mieheni tavan, jossa vaikkapa väärässä paikassa oleva kahvimuki saattaa laukaista kolmen päivän mykkäkoulun.

Mitä tulee ap:n tyttäreen, kannattaa jutella päiväkodin henkilökunnan kanssa. Voisin kuvitella, että he epäilevät, että lapsesi ei USKALLA ilmaista negatiivisia tunteitaan, koska ei luota päiväkodin täteihin tunnetasolla. Sekin nimittäin voi vaikuttaa siihen, miten lapsi ilmaisee harmiaan hoitopaikassa. Lapsi kiukuttelee yleensä vain ihmiselle, jonka hyväksyntään voi täysin luottaa.

Eihän sitä hyväksyntää johon pitäisi luottaa, sitä paitsi edes ole, jos se mököttäminen ON niin iso ongelma. En mäkään käsitä miksi pitäisi raivota, minusta sellainen on ihan älytöntä, ihminen käyttäytyy kuin mielipuoli ja se on sitten hyvä asia?

Ehkä ongelmana on ettei lapsi osaa/uskalla kertoa tädeille mikä harmittaa tai ahdistaa? En mäkään osannut lapsena sitä kun ei koskaan opetettu kertomaan omista ajatuksista...