Rakkaudessa ja sodassa kaikki on sallittua, vai onko?

Eli nyt olis neuvot enemmän kuin tarpeen. Ollaan siis seurusteltu mieheni kanssa noin 1,5 vuotta ja edelleen asutaan eri osoitteissa. Miehellä on toki avain mun luo ja eniten vietetään aikaa nimenomaan asunnossani, koska omani on isompi ja muutenkin paremmin varusteltu (sauna jne). Yhteisiä öitä viikossa on enemmän kuin erillä, mutta silti heti kun nostan kissan pöydälle, että joko hän muuttaisi kokonaan luokseni niin EI. Heti, kun pitäisi tehdä päätös johonki suuntaan mistä tahansa (vähän vakavemmasta)asiasta, niin ei, ei vaan pysty päättämään mitään ja silloin mieheni ennemin lähtee kamoineen luotani ja vietetään hiljaiseloa muutama viikko.



Oma biologinen kelloni alkaa kohta uhkaavasti tikittää, koska ikää minulla on jo kolmisenkymmentä, mieheni on minua melkein kymmenen vuotta vanhempi. Käsittääkseni olen hänen ensimmäinen oikea parisuhde. Ymmärrän, että tämä on hänelle vaikeaa, koska en ole ihmisenä helpoimmasta päästä. Moni ystäväni ihmettelee (minäkin!), mikä saa minut pysymään tässä suhteessa, vaikka tuntuu, että kaikkien lopullisten päätösten tekeminen on niiiiin vaikeaa. Olen kuitenkin nyt urhannut tälle meidän suhteelle jo niin paljon aikaa ja vaivaa, että näkisin luovuttamisena, jos nyt löisin hanskat tiskiin. Suhteessamme kaikki asiat sujuvat hyvin aina niin kauan kun puhe tulee jostain vakavasta, perheen perustamisesta jne. Uskon kuitenkin, että mieheni haluaa tulla isäksi joskus, ei hän sitä kielläkään, muttei myöskään myönnä.



Nyt olisi hyvät neuvot kalliit, että millä keinoilla saisin miehen muuttamaan (näin aluksi) luokseni tai hankkimaan yhteisen talon? Ketään ei voi pakottaa mihinkään, mutta ainahan voi vähän tuupata asioita eteenpäin, eikö?