Oletko asunut koskaan yksin?

opiskelut asuin soluissa josta 5 vuodesta asuin kaksi yksin omassa huoneessa muuten jaoin huoneen toisen kanssa. soiluissa asui minun lisäksi keskimäärin 3-5 opiskelijaa kanssani sekä poikia että tyttöjä

en ole koskaan asunut yksin. Ja nyt aloin miettimään, että se on sikäli hassua, että minulla on muistini mukaan ollut aina suuri tarve olla ihan itsekseen omien ajatusten kanssa.

Parikymppisenä opiskelijana olen kyllä bilettänyt ja sählännyt monenlaista, eli kyllä ne tarpeet on tyydytetty.

En ole osannut kaivata itsekseen asumista ja ikää 36 ja perheessä mies ja 2 lasta.

Tämä ei tainnut kuitenkaan olla TÄMÄN keskustelun aihe. Lapsi ja baarissalaukkominen on toivottavasti sinullekin kaksi TÄYSIN eriasiaa =)

Mutta sen verran täydyn vielä lisätä yksin asumiseen, että kaverini on vaihtanut miehen aina lennosta ja ei ole koskaan ollut varsinaisesti yksin. Sanoo ettei osaa ja ihmettelee sitten kun suhteet kerta toisensa jälkeen kariutuu. Vuosi on niin ihanaa, mutta kun arki astuu kuvioihin niin ongelmat alkaa ja sitten mietitäänkin jo eroa, mutta erotaan vasta kun on uusi mies löytynyt.

Miten voi kaivata mitään sellaista mitä ei ole kokenut??

omaa lasta?

Luin erää kehityspsykologin artikkelin, jonka mukaan yksineläminen on lähes välttämätöntä riittävän identiteetin muodostumiseen. Ja tämä pitäisi tapahtua siinä vaiheessa, kun muuttaa pois vanhempien luota.

Aivan, esimerkiksi ikänsä kotonaan asuneet peräkamaripojat ja suoraan kotoa miehen luo muuttaneet ovat aika epätoivoisia tapauksia.

Olen asunut yksin, ja se oli ihan kiva kokemus.

Viitisen vuotta on ollut ihan yksin asumista. Ja kyllä se mulle on ihan hyvää tehnyt, siinä tosiaan oppii itsestään.

Onkin tärkeää asua joskus yksin eikä vain heti kotoa muuttaa poikaystävän kanssa yhteen.

Oli opettavaista aikaa, kun joutui itse opettelemaan monia asioita, jotka nykyään annan miehen hoitaa. Esim. Polkupyörän kumien vaihto.



Tuli myös hankittua melkoinen määrä erilaisia työkaluja. :)

Nuorin lapsikin alle kouluikäinen. Säälikää vaan, kun ette pysty samaistumaan tai myötäelämään onneamme. Ei elämän tarkoitus ole kokea ja kehittyä mahdollisimman itsekkääksi. Minun elämäni tarkoitus on elää tasapainoisesti ja onnellisesti, mausteina elämän pikkuasiat. Käyn mielenkiitoisessa työssä, harrastan käsillä ja olen mukana yhdistystoiminnassa. Meillä on miehen kanssa paljon ystäviä matkustamme paljon (kaksin pari kertaa vuodessa ja lasten kanssa vuosittain). En ehkä ole saavuttanut sitä minä-ja vain minä-identiteettiä, mutta olen onnellinen ja se on tärkeintä.