Onko teillä muilla ekaluokkalainen tyttö lähes hirviö käytökseltään?
Meidän neidillä on ollut jo koulun alusta lähtien kamalan huono käytös.
Mikään pyyntö tai kehotus ei mene perille. Heittäytyy maahan huutamaan ja pyörimään..Irvistelee ja vääntelee naamaansa kuin vähämielinen, kun häntä " ojentaa" . Käyttäytyy hyvin ylimielisesti esim. rikottuaan jotain tai muuten, jos on tehnyt väärin, esim. kiusannut kaksoisveljeään. Sanoo vaan että: So? Tai ei liikuta mua.
Mulla on mennyt hermot jo ihan riekaleiksi. On vaan hiuskarvan päässä, etten anna remmiä, vaikka tiedän, ettei niin saa tehdä ja että se ei auttaisi mitään. Ollaan kokeiltu uhkailu ja kiristys, lahjonta on nyt vuorossa..Tuntuu vaan, että mikään ei auta.
Tytön käytös kiritää koko perheen ilmapiiriä, ja monet aamut ollaan itkien lähdetty kouluun, kun tytön käytös on pahoittanut mieleni, ja tyttö pahoittanut mielensä. Ja mulle tulee tosi paha mieli, kun ärjyn ja karjun lopulta, kun mikään ei auta, ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi.
Onko tämä jotain esimurrosikää vai mitä? Onko kohtalotovereita??
Kiitos vastauksista!
Kommentit (8)
Kiitos vastauksestasi.
Käytöksen kopiomisesta. Tyttöni paras kaveri antaa kyllä huonoja vaikutteita runsaasti. Aina, kun ovat olleet paljon yhdessä, tyttäreni käytös on kauhean huonoa, kiroilee ym. Olenkin yrittänyt rajoittaa tapaamisia tämän tytön kanssa.
Meillä on oikein hyvät ja läheiset välit silloin, kun tyttö on rauhallinen eikä riehu. Olemme toisin sanoen eräänlaisessa oravanpyörässä.
Silloin, kun kaikki menee hyvin ja asiat hoituvat, kehun kyllä ja kannustan. Luin erään artikkelinkin tästä aiheesta eli meillä vanhemmilla on taipumus unohtaa kehua lasta. Huomaamme heidät vasta, kun asiat menevät pieleen.. Tunnustan tuon itsessänikin, ja yritän aktiivisesti kehittää itseäni.
Uskoisin, että meidän tapauksessa kyse on tyttären ja äidin välisestä suhteesta, joka ei läheskään aina ole kauhean helppo. Poikani kanssa minulla ei ole minkäänlaisia ongelmia. Välillä vaan tuntuu epäoikeudenmukaiselta tytärtäni kohtaan, kun häntä oikaistaan ja torutaan usein, kun taas kaksoisveljeänsä ei juuri lainkaan.
No, eiköhän tämä tästä ajan myötä. Olen kyllä kuullut muiltakin vastaavanlaisita käytösongelmista nimenomaan tyttöjen kohdalla, ja se lohduttaa ja antaa voimia jaksaa tämän vaikean kehitysvaiheen yli.
Hyvää joulun odotusta kaikiille!
itse koulu? Ehkä hän ei halua jostain syystä mennä sinne? Kiusataanko? Onko luokka liian villi, hälyinen, onko opella aikaa? Ekaluokkalainen on kovin pieni vielä, ja moni asia koulussa vaatii aivan uusia taitoja - ei vähiten kanssakäyminen luokkakavereiden kanssa. Oppiminenkin käy kyllä työstä ja lapset saattavat olla uuvuksissa jo senkin takia... Voisit ehkä kysyä opelta, miten koulupäivät sujuvat..?
Sitten on tämä klassinen: lapsen kiukuttelu vain pahenee, jos vanhemmat eivät saa asetetuksi hänelle turvallisia rajoja, jos hän saa aina tahtonsa läpi. Lopulta hän tuntee itse itsensä hirviöksi ja on itse asiassa vihainen itsellee, kun ei osaa lopettaa. Silloin auttaa se, että aikuinen tuntuu vähän aikaa ikävältä, kun hän panee stopin esim. kiukuttelulle tai kiroilulle, sanoo rauhallisesti, että nyt riittää, minä en kuuntele tuota enää (jos ei lopu, meillä neiti menee eri huoneeseen hetkeksi miettimään, mikä olisi hyvää käytöstä; sitten puhumme asiasta ja selitän, miten toivoisin hänen käyttäytyvän).
Rankkoja aamuja oli meilläkin välillä. Joululomakin saattaa auttaa.
Olen usealta ekaluokkalaisen tytön äidiltä kuullut, että lapsen käytös on nyt koulun alettua muuttunut vastaavaan suuntaan. Ja jo vanhempien lasten äidit ovat kertoneet, että toiselle luokalle mentäessä tilanne rauhoittuu. Pienen ihmisen elämässä vain tapahtuu suurempi muutos koulun alettua, mieli myllertää, ja on ilmeisesti ihan tähän ikäänkin liittyvää tuollainen ärtyisämpi käytös. Voihan se toki olla, että asiassa piilee muutakin, mutta ainakin oman ekaluokkalaiseni kohdalla uskon, että uudenlainen kiukuttelu nyt vain kuuluu tähän myllerrykseen eikä se ole sen vakavampaa.
Myös meidän ekaluokkalainen tyttö käyttäytyy kotona kuin riivattu ja sitä on jatkunut jo ainakin kaksi vuotta. Ei tosin kiroile mutta jos osaisi niin haistattaisi ja kunnolla. Lähinnä käytös on nimenomaan minuun, äitiin kohdistuvaa (isän kanssa ollessaan hommailee rauhallisesti omia juttujaan) pompottelua ja juoksuttamista tyyliin: Äiti, kynä tippu, tuu nostamaan se mulle ja kun haluttu palvelu ei pelaa alkaa riehuminen, rääkyminen ja tavaroiden heittely. Vaatekaapissa ei koskaan ole mitään päälle pantavaa ( niinkuin ei äidinkään kaapissa :)) ja muutenkin kaikki kehoitukset saa toistaa miljoona kertaa kunnes viimein ollaan huutolinjalla. Ja kuitenkin illalla kun vihdoin sänkyyn päästään tämä pieni riiviö käpertyy kainaloon huokailemaan onnellisena kuinka ihana äiti on :D. Opettajan kanssa pidimme juuri palaverin ja opettaja kehui tytön käytöksen oikein mallikkaaksi, siis koulussa. Hänen mukaansa on kehittyneen lapsen ominaisuus että osaa erilaisia käyttäytymismalleja. Kotihan on juuri se paikka mistä ei pois potkita vaikka kuinka rajojaan koettelee. Ja opettajan omakohtaisen kokemuksen mukaan juuri sen/niiden lasten kanssa aikuisena on kaikista läheisimmät välit joiden kanssa lapsuusaika on koeteltu sitä pinnan venymistä. Eli yritetään vielä kaikki jaksaa 10-15 vuotta, ehkä sitten saamme kerätä hedelmää tästäkin " laatuajasta" ...:)
Koko syksy ollaan tapeltu. Ja kuulostaa niin tutulta tuo naaman vääntely ja nimittäminen.
Meillä vielä tehdään niin, että kun alan komentaa tyttöä laittaa sormet korviin ja sanoo et en kuuntele sua ja samalla vääntää naamaansa.Todella ärsyttävää..
Olen jostain lukenut, että kun aloittaa koulun, ja siellä tarvii osata käyttäytyä ja kun tullaan kotiin tarvii saada päivän kiukuttelut kiukuteltua kun on koko päivän koulussa käytäytynyt hyvin.
Kun meillä ollaan tosiaan viikonloput yleensä paremmalla tuulella. Maanantait on kaikista hirveimpiä päiviä.Tietää jo etukäteen, että kun tyttö tulee koulusta niin huuto alkaa.
Miten teillä läksyt tehdään? Meillä tapellaan myös niistä, mutta yleensä auttaa se kun sanon, että joko tehdään ne kotona tai koulun jälkeen koulussa.
Meillä kolme muuta lasta, tyttö esikoinen ja tuotaa kaikista eniten vaivaa vaikka on isoin sisaruksistaan.
Olenkin sanonut, että jos nyt jo on tämmöistä niin mitä se on murrosiässä. Muutan varmaan silloin pois kotoa.
Mutta koitetaan jaksaa, vaikka tosiaan mieli tekis vedellä välillä ympäri korvia.
Meillä oli myös tilanne, että ekaluokkalainen, joka oli ollut ihan rauhallinen tyyppi, alkoi käyttäytyä raivokkaasti koulun alettua. Se meni ohi kyllä aikanaan. Ilmeisesti koulun alku on niin stressaavaa reippaallekin lapselle, että se purkautuu kotona. Jos vaan jaksaisit olla huutamatta, vaikka vaikealta se tuntuu. Ekaluokkalaiset ovat niin kovin pieniä vielä. Toisaalta se, että yksi lapsi hallitsee kodin ilmapiiriä, on tosi rasittavaa ja on muita lapsia kohtaan epäreilua. Jotenkin tasapuolisuus per lapsi olisi hyvä saada tilanteessa aikaiseksi. Muistan, että itse otin raivopäälapsen syliin, vaikka tämä pani vastaan.
Kiitos vastauksistanne!! Oli tosi huojentavaa kuulla, että muillakin on vaikeaa armaitten tyttöjensä kanssa.
Joku kyseli, miten koulussa menee. Oikein kivasti nyt. Aluksi oli vaikeaa, mutta nyt sujuu kyllä.
Kaksosemmehan ovat eri kouluissa, ja se on ehkä yksi syy tähän " hirviö" -käytökseen. Tyttö on nimittäin aina ollut se johtajakaksonen, niinkuin kaksosista yleensä aina toinen on. Ja nyt kun heidät erotettiin, hänen roolinsa muuttui. Hän ei enää olekaan niin vahvoilla esim. erilaisessa osaamisessa, kun on muita häntä parempia. Aikaisemmin hän pääsi aina pätemään, kun oli veljeään parempi lähes kaikessa. Hänen on muutenkin tosi vaikeaa sietää pettymyksiä. Mutta nyt siis tilanne koulussa jo rauhoittunut.
Tytöllä on tosi hyvä ope, ja hänen kanssaan olen käynyt s-postitse kirjeenvaihtoa tytön koulunkäynnistä ja näistä muista ongelmista.
Viime viikko meni ihan hyvin, kun jostain sain voimia kestää ja ottaa vastaan tytön purkauksia. Ihan samalla tavalla hän ärjyi ja kiukkusi, repi tukkaansa, kuin ennenkin ja huusi kerrankin: mä haluan kuolla! , mutta en reagoinut siihen vastahuutamisella, vaan pysyin mielestäni aika rauhallisena ja napakkana. Ja tuohon kuolemisjuttuun sanoin, että ei meistä kukaan halua, että hän kuolee, koska rakastamme häntä ihan hirveästi. Ja kysin, miksi hän haluaisi kuolla. Siihen hän ei osannut sanoa mitään. Ja muutenkin olen hänelle sanonut, että vaikka hän tekisi mitä vaan ja riehuisi kuinka paljon, minä rakastan häntä silti. Viikonlopun aikana meinasi kyllä taas pinna palaa, mutta jotenkin vaan jaksoin aika hyvin. Ja tuntui itsestä tosi hyvältä, kun en sortunut huutamiseen.
Meillä myös tyttö taistelee selvästi enemmän mun kanssani, kuin isänsä. Hän on aina ollut isin tyttö. Isällensäkin yrittää samaa, kuin mulle, mutta mies kestää premmin hermostumatta; ehkä siksi, kun joutuu vähemmän ottamaan näitä " kohtauksia" vastaan.
Joo, toivon todellakin, että tämä on vain ohimenevää, mutta tyttö on koko ikänsä ollut aika vaativa ja haastava, joten yritän orientoitua myös siihen, että ei hän välttämättä kauheasti rauhoitu. Ja kyllä meillä oikein mukaviakin hetkiä on! Yritän ajatella niinkin, että ehkä hänen ylitseen ei ainakaan kukaan kävele aikuisena, kun hän on tuolainen sisupussi.. ;)
Tsemppiä tosissaan meille kaikille, joiden kotona asuu tuollainen " villikissa" !
oma poikani kopioi joskus käytöstä muilta lapsilta. Se loppuu yleensä aika pian kun sanon että hän voi olla ihan oma kiva itsensä eikä kukaan muu.
Tunnetko että sinulla on hyvä kontakti lapseesi vai huomioitko häntä vain silloin kun jokin mättää? Jotkut lapset tarvitsevat isonakin sanallista ohjausta miten tiettyjen asioiden kanssa tulee toimia ja valvoa että niin tehdään. Huutaminen osoittaa että aikuinen menettää otteensa ja se aiheuttaa turvattomuutta lapsessa. Miten voi turvata aikuiseen joka menettää kontrollinsa 7-vuotiaan töppäilyjen vuoksi? Koviskäytöksellä alpsi yrittää suojata itseään joltain. Mitä se voisi olla?
Jos pojalle sattuu todella paha päivä, vien hänet kävelylle vaikka puoliväkisin, jossa voidaan jutella mitä päivän aikana on tapahtunut ja selvittää mistä paha mieli tulee. Samalla saan kehuttua poikaa ja sanon joskus ihan suoraan miten toivoisin hänen käyttäytyvän tietyissä tilanteissa kiukuttelun ja raivoamisen sijaan. Löydän parhaiten kontaktin jo aika isoon lapseeni näin. Raitis ilma ja reippailu samalla parantavat mielialaa muutenkin, ja kun yhteisymmärrys löytyy kaiken kiukuttelun alta, se on hieno tunne.