Mistä tää suru ja luopumisen tuska nousee/tulee?

Tee vauva-ajasta valokuva-albumi, laita talteen muutama kiva lelu ja mikä tärkeintä: OTA VALOKUVA kaikesta mistä on vaikea luopua ja sitten luovu. Lapsesi eivät hyödy mitään siitä, että jumitat kiinni ikävaiheessa, jonka he ovat jo ohittaneet. Valokuvan ottamalla saat tavaraan liittyvän kuvan ja siitä mieleen tulevat muistot talteen, etkä joudu itse tavaraa säilömään iän kaiken. Mieti, että joku toinen lapsi saa tästä ja tuosta tavarasta iloa, mutta sinulla säilöttävinä ne ovat ihan turhia.



Mieti myös, että lapsesi kasvu tuo elämääsi uutta iloa. Lapset oppivat tosi paljon, saat tutustua heidän kavereihinsa, lapset opettavat sinulle kaikenlaista omasta elämänpiiristään ja odotas kuule sitä teini-iän lähestymistä: tyttö-/poikaystävämietteitä, suuria elämänkysymyksiä, pieniä murheita aina vääränvärisistä kengännauhoista alkaen. Sinua tarvitaan joka välissä.



Niin ja sitten kun esikoisesi alkaa lähestyä noin 16 vuoden ikää, iskee tajuntaan aika pahasti/hienosti se, että sitähän alkaa kohta olla potentiaalisesti mummoiässä. :D

Minulla ei ole eroa takana ja lapsia kolme ja samanlaiset fiilikset silti. Yritän ajatella niitä positiivisia puolia asiasta, oma aika lisääntyy jne. Mies hankkisi vielä mielellään yhden lapsen lisää, mutta minä en taida haluta vaikka se vauva suloinen olisikin. loppujen lopuksi se vain siirtäisi sitä luopumista, kaikki tulee ajallaan kuitenkin. Ehkä on paras keskittyä omaan elämään eikä ripustautua lapsiin.

ei kukaan sano ettet voisi saada vielä lasta, mutta mieti miksi.



Oletko kiitollinen siitä mit sinulla on nyt vai oletko jäänyt kiinni aiempaan suunnitelmaan?



Sanotaan, että saat sen mistä luovut. Jos luovut vauva-ajatuksesta, saatat juosta joku päivä pahki ihanaan mieheen joka haluaa perheen kanssasi. Niin voi käydä.

Esikoisen kanssa olin ihan hukassa, elämäntilanne sekava ja arki ei oikein lähtenyt rullaamaan. Kakkonen oli syntymästään asti niin kipeä, että eka vuosi meni huutoa kuunnellessa ja univajesumussa törmäillessä. Siksi olinkin molempien lasten kohdalla enemmän kuin riemuissani, kun joskus taaperoikäisenä tuli se hetki, jolloin tuntui siltä, että arki sujuu ja elämä lapsen kanssa on valtavan mahtavaa. En silti koe, että vauva-ajat olisi minulta riistetty, vaan että meillä nyt vain sattui olemaan tuollainen vauva-aika. Esikoisella on ollut ihan loistava kouluikä ja innolla (tai "innolla") odotan murrosikää. :) Kakkosen kanssa olen vain iloinen siitä, että on nyt terve, nukkuu ja on perustyytyväinen pikkulapsi.

Minulla ei ole eroa takana ja lapsia kolme ja samanlaiset fiilikset silti. Yritän ajatella niitä positiivisia puolia asiasta, oma aika lisääntyy jne. Mies hankkisi vielä mielellään yhden lapsen lisää, mutta minä en taida haluta vaikka se vauva suloinen olisikin. loppujen lopuksi se vain siirtäisi sitä luopumista, kaikki tulee ajallaan kuitenkin. Ehkä on paras keskittyä omaan elämään eikä ripustautua lapsiin.

on se SUURI ero ap:n tilanteeseen, että ollaan itse oltu valmiita siihen, ettei tule enää vauvoja. Ap olisi ex-miehensä kanssa (ja edelleen) halunnut vielä uudenkin pikkuisen.

hänen lapsensa olivat olleet vajaa 2 ja 3, kun olivat vaimon kanssa eronneet. Hän ei ole nähnyt lapsiaan kuin n 8 kertaa ja 1-2pv/kerralla per vuosi. Koko aikana. Nyt lapset ovat 10 ja 11. Hänen tuskansa on kamala, eikä sitä lievitä mikään.