Apua jaksamiseen esikoisen kanssa?

saako poika huomiota hyvällä käytöksellä kotona? Annatko hänelle aikaa, myös kahdenkeskistä ihan muuten vaan, vaikka pienen hetken joka päivä? Kyseletkö kuulumisia, oletko oikeasti läsnä? Ekaluokkalaiselle koulualoitus on rankka juttu. Hän ei ole vielä iso, vaan pieni, ja todennäköisesti myös väsynyt siitä että joutuu ponnistelemaan siellä koulussa. Toivottavasti kesäloma tuo helpotusta tilanteeseen. Kokeile rangaistuksen sijaan välillä palkkiota: sopikaa, miten hankalassa tilanteessa käyttäydytään (esim. kun kiukuttaa, menet omaan huoneeseen rauhoittumaan, et huuda) ja aina kun se onnistuu, saa tarran. Jostakin määrästä tarroja (5-8, ei mitään liian mieletöntä määrää) saa sitten palkkion, vaikkapa yhteisen reissun hampurilaiselle kahden kesken vanhemman kanssa.

Tsemppiä jaksamiseen, ei kuulosta helpolta tilanteelta! Jos tuntuu että voimat loppuvat, niin otahan ihmeessä yhteyttä vaikka perheneuvolaan, niin saat purkaa höyryjä ja myös saat vinkkejä siihen arjessa jaksamiseen ja tilanteen hallitsemiseen!

hyviä liikunnallisia harrastuksia-

ainakin 3 x viikossa



saa purkaa energiaa positiivisesti

Kotiäitinä aikaa jokaisen lapsen tarpeillekin kyllä on mielestäni ihan kohtuullisesti. En odota pojalta ison lapsen käytöstä, minusta lasten kuuluukin olla lapsia mahdollisimman pitkään.

Hyvästä käytöksestäkin on koitettu aina muistaa kiittää ja ollaan mielestäni aika hyvin siinä onnistuttukin. Poika on kyllä tosi mielissään kun saa hyvää palutetta, mutta siitä huolimatta hetken kuluttua on taas jokin tilanne päällä.

Omaan huoneeseen menoakin on koitettu rauhoittumismielessä, mutta poika ei siellä pysy, vaan alkaa riehumaan ihan hirveästi, saattaa hakata itseään päähän ja repii hiuksiansa, on oikeasti aika pelottavan näköistä välillä. Rauhoittuu kuitenkin jakkaralla istuessaan melkein heti, siksi ollaan sitä käytetty.

Minäkin toivoin, että kesäloma olisi pojalle rauhallisempaa aikaa, kun saisi olla , mutta tuntuu menevän vaan pahempaan suuntaan.



Poika ei ole kiinnostunut urheilusta, ollaan kyllä koitettu viedä, mutta ei tahdo mennä uudestaan, pakottamaan en ala.

Mitä tuolloin 4-vuotiaana tapahtui? Menikö päivähoitoon?

4-vuotiaana ei tapahtunut mielestäni mitään mullistavaa. Ajattelin että alkoi vain vihdoinkin joku uhmaikä, mutta onko tämä enää sitäkään?

Itsekin olin helppo lapsi 4-vuotiaaksi asti, kunnes alkoi joku ihme vaihe, meni kyllä ennen kouluikää ohi.

sitähän ei pidä siis mitenkään liittää esim sossuun tms, niinkuin jotkut tekee.



ainakin me saatiin perheneuvolasta tukea kun lapsella oli pahoja univaikeuksia ja hän sai ihan raivareita, repi tukkaansa ja huusi ja hakkasi itteään, ja musta tuntui välillä että oli ihan manaaja :)



ihana perheneuvolan täti näki meidän tilanteen ulkopuolisena selkeämmin, vaikka pikkusisarus oli syntynyt aikaa sitten lapsen oireilu johtui tästä muutoksesta ja meidän remonttiin liittyvästä stressistä ja hän antoi minulle neuvoja ja myös konkreettisesti aikaa olla enemmän tän oireilevan lapsen kanssa. ongelmat on nyt hoituneet, osaksi senkin takia että se henkinen tuki auttoi mua jaksamaan ja yrittämään vielä kovemmin.



teidänkin lapsen oireilu kuulostaa siltä että kyseessä on tosi temperamenttinen tapaus, kuten meidänkin esikoinen, ihan suoraan voin sanoa meidän esikoinen on vähän "erikoinen", älykäs ja ihana, yleensä hyvinkäyttäytyvä lapsi mutta todella kovaluontoinen ja osaa olla hyvin vaativa... joku kehitysvammaisia ym tutkiva lääkärihän sanoikin hyvin, että meissä kaikissa on esim asperger, autismi jne piirteitä, toisissa niitä on vaan niin paljon että annetaan diagnoosi... tarkoitan tällä sitä että meissä terveissäkin on piirteitä, että välillä tulee olo että tuo lapsi on ihan kamala :) hän vaatii sulta nyt erikoisjaksamista ja huomiota... koulun aloittaminen on iso juttu ja nyt kun kesäloma alkaa, elämä tavallaan muuttuu taas, ja sitten on vielä pikkusisarukset viemässä huomiota ja mahdollisesti jotain muitakin asioita..... teidän on löydettävä omat keinot parantaa hänen oloaan, aikakin tekee osan.

Oman laatuisensa lapsi, taivaanrannan maalari ja haaveilija.

Välillä mieti olisiko poikaa helpompi käsitellä jos olisi ollut aina vaativa lapsi.

Oli kuitenkin koko perheelle niin uusi tilanne kun melkein nappia painamalla aurinkoiseta ja iloisesta pojasta tuli todella haastava.

Joskus olen miehelle sanonut kun poika raivon vallassa, että tolla on kyllä joku manaaja, joten lohdullista kuulla että muilla samankaltaisia ajatuksia.

Toivottavasti selviämme tästä tilanteesta jotenkin voittajina koko perhe.

Välillä vaan tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi kun en tiedä miten saisin järkevän yhteyden poikaan.

kuvataide, musikki, askartelukerho, shakki, partio, poikakerhot srk, nuorisotalojen seikkailupedagogiikka, videontekokerhot



harrastus lapselle ehdottomasti ap!!!

vaikka lintupönttökerhoon luontoliitto---

me ei asuta. Täällä ainoat vaihtoehdot: sähly, jalkapallo ja liikuntakerho. Liikunta kerhokin tarkoitettu 6-12- vuotiaille, siellä käytiin kaksi kertaa, mutta poika ei sinne enää halunnut kun valtaosa oli noita isompia poikia.

sanon ihan oikeasti, meni noin vuosi että ajattelin että lapsi on jotenkin hullu, jotenkin riivattu, en voinut käsittää miten joku jaksaa niin raivota... miten voi olla niin vihainen, raivokas, kamala... tuntui tosi pahalta ja pelottavalta.



mulla on sitten kuitenkin se, että olen itsekin vaikea luonne ja tiedän sen.. joten sitä kautta pystyin lopulta ymmärtää lasta ja antaa hänelle sellaisia asioita mistä hän nauttii.. häntä on kyllä lääkärit ym nähneet, kun fyysistäkin terveysongelmaa on, joten miksikään sairaudeksi näitä ongelmia ei olla diagnosoitu, hän on vaan tiukka tyyppi, lääkärinkin mukaan näin.. hän tarvitsee hyvin selkeitä rajoja, sitä että asiat ei tule yllätyksenä vaan selitetään etukäteen, eikä liian jännittäviä juttuja, hän ei oikeen kestä sellasia tilanteita joissa hän ei tiedä mitä tapahtuu (olen itse vähän samanlainen)... ja sellasta turvaa ja tiukkaa päiväaikataulua/rutiinia toteutettiin meillä tarkasti sen pahimman uhmakauden yli.. nyt huomaan, että hän on jo joustavampi ja muutkin huomaa, että on nyt sosiaalinen ja iloinen eikä napsahda enää semmoiseen raivo-tilaan, vaan ehkä onnistuimme opettamaan hänelle sitä tyyntymistä ja turvan tunnetta, sillä kun seuraukset ja toiminnot aina raivotessa oli ihan samat. paljon PALJON läheisyyttä ja meillä toimii myös se, että hän käy aika usein lähellä olevassa mummolassa jossa saa olla ainut lapsi ja erityishuomiota vielä extraa.



eli koeta rutiineja, koeta rauhoittaa teidän elämä nyt sellaiseksi turvalliseksi, pieniin ympyröihin ja lapselle paljon omaa aikaa vanhemman kanssa. koeta selvittää millä tavalla hänen kanssaan olisi hyvä kommunikoida, opit ajallaan ennakoimaan tilanteita ja hänkin oppii niitä rauhoittumis/tyyntymiskeinoja.



näitä ongelmia on monilla muillakin, sen sain huomata, sillä hetkellä vaan tuntuu että sitä on ihan yksin ja lapsi on jotenkin sairas. lapsesi on luonteeltaan ehkä vähän normaalista kallellaan, mutta hänellä on varmasti omia upeita erityispiirteitään jotka sitten tulevat ajallaan esille, kuten meillä aivan valtava musikaalisuus :) ja nyt uhmakauden jälkeen kausi kun hän tahtoo olla lähellä, halailla, suukotella, kertoo että rakastaa hurjasti, tahtoo tehdä yhdessä palapelejä ja piirtää... teillekin tulee varmasti hyvä vaihe!!

meidän fyysiset ongelmat on siis allergioita ym, eli nää ei siis liity keskenään toisiinsa mitenkään :)

Ei ne harrastukset välttämättömiä ole, jos on muuten mielekästä tekemistä, esim. liikuntaa/urheilua perheen kesken. Ja mielestäni 3 harrastuskertaa viikossa on ehdottomasti liikaa ekaluokkalaiselle, joka tarvitsee vielä leikkiä ja perhettään.

välillä jopa hyviä päiviä.

Elämämme on aina ollut hyvin rauhallista ja rutiineista ollaan aina pidetty kiinni.

Poika on avoin ja sosiaalinen, eskarissa ja koulussa saanut kovasti kehuja.

Vaikea on tätä tilannetta varmaan muiden ymmärtää, koska poika on todella ihana muiden seurassa, mutta ihan vaan kotioloissa tilanteet räjähtää käsiin. Joskus kun olen koittanut parhaan ystäväni kanssa tästä keskustellut, niin ei selvästikään usko että pojan käytös olisi niin toisenlaista perheen kesken.

Tuntuu vaan kurjalta koko ajan odottaa että toinen kasvaisi isommaksi ja oppisi käsittelemään omia tunteitaan uusin keinoin.

Yleensähän uhmaikäise juuri oppivat niitä keinoja ja olenkin miettinyt että olisiko ollut parempi jos olisi tullut jonkinlainen uhma jo aiemmin.



Teidä tilanne kuulostaa kyllä monilta osin samankaltaiselta kuin meidän, meilläkin poika tuntee olonsa hiukan epämukavaksi uusissa tilanteissa tai lähinnä uusissa paikoissa.

Nauttii kyllä ihmisten kanssa olosta ja juttelee mielellään kaikille, saa helposti kavereita. Ottaa kontaktia ihan vieraisiinkin lapsiin, esim. huvipuistossa.



Monesti mietin, että saanko itse nämä tilanteet jotenkin aikaiseksi, provosoiko omassa käytöksessäni poikaa jokin.

Monesti tilanteet pystyy myös vältämään, jos poika laitetaan tarpeeksi ajoissa jäähylle, mutta tuntuu sekin välillä kurjalta, kun kuitenkin sisarussuhteisiinkin kuuluu myös villimmät leikit ja ristiriidat. Monesti homma sitten vaan riistäytyy käsistä.



AP, muistinpas, kerrankin.

mitä voisi tehdä tässä kotona?

Ei saa olla kovin vaativaa, koska pojalla hienomotoriikassa hiukan ongelmia. Pitäisi olla palkitsevaa, mutta kuitenkin hiukan haasteellistakin.

sillä tavalla helpompi ymmärtää kun olen itsekin sellainen ollut kuin lapseni.



en oikein sietänyt uusia tilanteita, ahdistuin lievästi kaikesta jännästä.



tavallaan tutustuin helposti ja kävin juttelemaan ihmisten kanssa, muut pitivät minua suorastaan sosiaalisena ja koulussakin sain aina kehuja käytöksestä, sosiaalisuudesta jne. se oli kuitenkin tavallaan pintaa koska silti koin sen sosiaalisuuden jollain tapaa pelottavana. olen aina tykännyt tehdä itsekseni asioita lukea, leikkiä legoilla, oli mulla kavereitakin, mutta hyviä vain muutamia.



yleisillä paikoilla käytökseni oli tosiaan ensiluokkaista, kotona meillä oli usein ristiriita tilanteita ja erityisesti murrosiässä räjähtelin pahasti. muistan joskus itsekin ajatelleeni tuleeko minusta koskaan normaalia. varsinin kun osasin olla aika ilkeä, olin sillä tavalla "fiksu", sitä nyt ei voi varsinaisesti fiksuudeksi sanoa, mutta ehkä tajuat mitä tarkoitan, osasin siis painaa oikeaa nappia.



tavallaan tarvitsin sen tosi vaikean vaiheen ja murrosiässä vahvan irtioton vanhemmistani ja kyllä minusta ihan kunnon kansalainen kasvoi, nykyään olen sosiaalisessa työssä, pärjään hyvin ihmisten kanssa ja itsenikin kanssa, mutta tunnenkin itseni ja "annan" itselleni sitä rauhaa ja tilaa mitä lapsenakin kaipasin. yhä edelleen raivostun herkästi, mutta osaan rauhoittaa itseni, tavallaan napsahtaa ulos raivosta, tyynnyttää itseni eri tavoin ja taas toimia ihan kuin ihminen :) oli aika rankkaa että omasta lapsesta tuli samanlainen, toisaalta hän on kasvattanut mua yhä edelleen, toisaalta osaan kasvattaa häntä.



minulla on nykyään aika erikoinen ammatti ja tarkoitus ei ole tässä mitenkään kehua itseäni vaan vain todeta että minulla on tiettyjä hyvin vahvoja vahvuuksia ja piirteitä jotka nyt vievät elämässä vain eteenpäin ja olen menestynyt useilla elämänaloilla. näen myös lapsessani sen, että hän on tietyillä aloilla hyvin luova ja erityislaatuinen. niistä heikkouksistani, eli railakkaasta temperamentistani ja siitä että tavallaan olen kuitenkin sisäänpäinkääntynyt vaikkakin "pakotetusti" sosiaalinen, olen onnistunut kääntämään vahvuuksia tai vähintäänkin tulen toimeen niiden asioiden kanssa.



toivotan sinulle paljon tsemppiä lapsesi kanssa. etsi ihmisiä joilla on samankaltaisia ongelmia ja huomaat ettei mitään ongelmaa olekaan, on vain tilanne jonka lopulta opit hoitamaan ja iloitsemaan siitä, että lapsesi ei ole ihan "standardi" ;D (eihän kukaan ole...)

mutta se ei auta minua ymmärtämään. Ihmettelen vain kuinka äitini on jaksanut yksinhuoltajana olla kanssani.

En sitä kehuskeluna ajatellutkaan, jokaisella meistä on vahvuuksia, täytyy vaan osta hyödyntää ne.

Jospa koitan vaan entistä paremmin olla kärsivällinen ja koittaa löytää uudestaan yhteys poikaan.

Tässä kun asioita samalla mietin, niin keksii itsekin asioita jotka saattaisivat helpottaa arkea, kun vaan jaksaisi itse tuskastumatta.

Pojasta olen kyllä ylpeä, tykkään siitä ettei ole mikään massamukula (ei saa loukkaantua), mutta arjen pyöritys on vaan välillä niin aika raastavaa.