Millainen ihmisen pitää olla, että saisi ystäviä elämäänsä?

hyvin usein ihmisten kaveripiiri muodostuu niistä ihmisistä, joita tavataan siellä ja täällä, ensin ollaan tuttavia ja sitten kavereita.



En tiedä elämäntilanteestasi, mut itse olen löytänyt kavereita esimerkiksi harrastusten parista, ja näin kotiäitinä perhekahvilasta. Pitää vaan muistaa asennoitua siten, että ekat puoli vuotta - vuosi on sellaista marginaali-aikaa, että siinä vaan tekee namaansa tutuksi ihmisille. Se voi olla vähän raskasta, jos on sellainen ihminen että kokee herkästi tulleensa torjutuksi ja mielellään vetäytyy tilanteista joissa kokee ettei ehkä ole toivottu. Sitten sitä onkin yhtäkkiä, hupsis vaan, itse siinä kaveirporukassa, ja voi ottaa reilusti ja kivasti vastaan ne uudet ja vähän ehkä ujot ja yksinäisetkin. Heistä sitten viimeistään saa kavereita. :)

että antaa ihmisten puhua itsestään. Se on useimpien mieliaihe.

ei ainakaan kannata olla tuollainen mielistelevä lammas.

ja teen lisäkysymyksiä, utelias kun olen. Olen kuitenkin myös hienotunteinen, joten en koskaan kysele mitään liian henk.koht. tai tunkeilevaa/epäasiallista.



Mutta minun kompastuskieni on taasen se, että en osaa jutella niitä näitä arkipäiväisyyksistä, tai ainakaan mielenkiintoisesti. Esimerkki, saatan pitkät pätkät kuunnella ja olla aidosti kiinnostnut toisen lomamatkasta, missä olivat, miten kauan, millaista oli, ja mitä mikinkin maksoi ja mitä lapset tykkäsivät, mitä retkiä tehtiin, missä käytiin jne jne, mutta sitten kun vastavuoroisesti alan kertoa oman perheeni lomamatkasta kanssakuulijat eivät jaksa olla siitä n. pari minuuttia enempää kiinnostuneita. Olen siis tylsä! Jään helposti kaveriporukan ulkopuolelle juuri silloin, kun lakkaan kuuntelemasta vain toisten juttuja, ja alan itse puhua (vaikkakin samasta aihepiiristä) omista vastaavista kokemuksista, mistä juuri puhuttiin. Ja yleensä kerron ne vastavuoroisesti samat asiat kuin muut, mutta kukaan ei vaan jaksa olla MINUSTA kiinnostunut.



Onhan se kiva kuulla muiden kuulumisia ja juttuja, mutta antakaa nyt vinkkejä, miten itse voisi olla tasavertainen juttukumppani???



Ja onko muilla samanlaisia kokemuksia sosiaalisissa suhteissa.



Hyvää läppää osaan kyllä heittää, siis sellaisia puolivitsikkäitä kommenttejä, mutta jaarittelun jalo taito puuttuu!!! Jelppiä!!

mielelläni olisin itsekseni.



Luulen, että minusta pidetään, koska olen todella ystävällinen, en koskaan naura kenellekään, lausun kohteliaisuuksia (huomaan jos kaverilla on uudet vaatteet/tukka/kengät/laukku), en IKINÄ sano mitään, mikä loukkaisi toista, olen kohtelias ja auttavainen, hymyilen paljon, en valita mistään, en kerro omista ongelmistani (ainakaan kovin pian, useimmille en kerro ollenkaan, ja jos kerronkin, kerron suht neutraalisti toteamalla asiasta kerran, en valita enkä märehdi asioita ääneen).



Katson ihmisiä ystävällisesti hymyillen suoraan silmiin, varsinkin, kun he puhuvat. Nyökkäilen ja hymähtelen samalla hyväksyvästi ja kannustavasti. Antanee kuvan, että kuuntelen, ja että mua kiinnostaa (vaikkei kiinnostais).



Mielipiteiltäni olen suht neutraali (ulospäin), sulaudun joukkoon, en ole mikään soraääni. Usein pidän mölyt mahassani, vaikka olisinkin eri mieltä, joskus, jos asia on tärkeä, sanon oman mielipiteeni mutta sekin on kauniisti aseteltu, sanon sen suht neutraalisti, enkä hauku sitä toisen mielipidettä/häntä ihmisenä.





Joskus kyllä väsyttää. Olen pienestä saakka oppinut/opetettu olemaan toisia kohtaan kiltti, arvostamaan toisia. Joskus tuntuu, että ihan liikaa, poljen omat tarpeeni, haluni ja mielipiteeni usein alas, jotten loukkaisi ketään. (enkä liene koskaan loukannutkaan, en ole sitten teini-iän KERTAAKAAN riidellyt kenenkään ei-perheeseeni kuuluvan kanssa, en ole joutunut edes väittelyyn).





Eli mä olen useimmiten se, joka kuuntelee kiinnostuneena, mutta mua ei sitten kuunnellakaan, ja joskus rasittaa tämä yksipuoleinen "ystävyys" niin paljon, etten haluaisi edes nähdä ketään ihmisiä, olla vaan itsekseni, silloin voin olla oma itseni.



Mun on tosi vaikea olla seurassa sitä mitä haluaisin, jos haluaisinkin välillä olla vaan totinen tai myrtsi. En ole sellainen koskaan, paitsi tietysti oman perheeni kanssa.



Mä olen myös se, joka kohteliaasti nauraa toisten tyhmillekin jutuille (jotka heitä itseään naurattavat), olen huomannut että ei suurin osa näin tee, he ovat vaan totisia tai korkeintaan hymähtävät. Mä en kehtaa olla olematta huvittunut, jos näen että se jutunkertoja haluaa/luulee selkeästi kertovansa hauskaa juttua.



Joo eli siis näin mulla, ainakin olis kavereita vaikka muille jakaa, eri asia sitten, onko tää kovinkaan hyvä juttu itseni kannalta. Useimmiten olen vain uupunut ihmisten seurasta ja heidän jutuistaan.

Ei se vika sussa ole. Ihmiset on tuommosia, ne haluaa puhua ittestään eikä kuunnella muita. Kun ne on jaarittanu ne lomamatkat, vaihda aihetta ja anna niiden seuraavaksi jaarittaa suunnitellut matkat. Sehän tässä on ongelmana että voit pian huomata ettet oikeasti niin kauheasti kaipaakkaan ihmisiä. Tuommosia ne nyt kumminki suurin osa on.

sellaisen ihmisen kanssa, joka halusi liikaa kontrolloida minun tekemisiäni, mielipiteitäni ja ihmisiä joita voin hyväksyä kavereikseni. Jopa lasteni ystävät hän halusi määrätä.



Tästä syystä ystävyytemme alkoi olla vaikeaa. Enhän voi määrätä välttämättä kenen kanssa oma lapseni haluaa olla. Voin ohjata, että tuo ja tuo on kiva tyttö/poika leiki sen kanssa, Ja kyllähän lapseni leikkiikin. Mutta tiettyyn pisteeseen asti vanhempi voi vaikuttaa, tietyn pisteen jälkeen se ei enää onnistu.

kuinka yksinäinen hän on ja on marisemassa itselleen lisää ystäviä. Olenhan minä kuitenkin hänen ystävänsä?



Ei ilmeisesti kelpaa tai riitä? Pitäisi saada enemmän ystäviä. Minusta vaan on soti epäkohteliasta itkeä, että ei ole kavereita, kun minä olisin ollut kuitenkin käytettävissä.

minullakin oli ennen noita "ystäviä" jotka kertoi kyllä omista jutuistaan mutta mun vuoro ei ikinä tullut.



Sitten ihan tietoisesti muutin tyylini niin, etten enää kuunnellut kenenkään pitkiä juttuja vaan aloin jo väliin kertoa omiani. Ryhdyin tahallani puheliaammaksi.



Toiset jäi mun ystäviksi toiset ei enää olleet kiinnostuneita, koska en ollutkaan "kuunteleva puhelin " enää.



Nykyiset ystävyyssuhteet on aika tasa-arvoisia, puhun vähintään yhtä paljon kuin muut.



Jos joku alkaa jaarittelemaan jossain porukassa oikein pitkäpiimäsitä juttua monine sivujuonteineen, menen vaikka vessaan mieluummin tai alan puuhaamaan muuta. En vaan jaksa sellaisia tyyppejä enää.

kuinka yksinäinen hän on ja on marisemassa itselleen lisää ystäviä. Olenhan minä kuitenkin hänen ystävänsä?

Ei ilmeisesti kelpaa tai riitä? Pitäisi saada enemmän ystäviä. Minusta vaan on soti epäkohteliasta itkeä, että ei ole kavereita, kun minä olisin ollut kuitenkin käytettävissä.

Juuri olin tullut kahvilta erään ystävän (?) luota ja tämä laittoi FB:hen viestiä kuinka yksinäinen on. Laittoi jopa "yksinäiset äidit" ryhmän pystyy Facebookkiin. :D Just.

ärsyttää tyypit, jotka latelee totuuksia ja haukkuu muiden äitien tapaa kasvattaa lapsiaan.

Jos sulla on paljon rahaa, niin ei ystävistä ole pulaa

Raha karkottaa ystäviä, koska kukaan ei halua leimautua siivellä eläjäksi. Etenkin pienissä kunnissa. Kateus teettää sen että kukaan ei kehtaa näyttäytyä rikkaan seurassa jos haluaa pitää myös entiset ystävänsä.

minulla on tunkua, mitä ystäviin tulee. Ennen avioeroa ei ollut montaakaan, sen jälkeen niitä on tullut ovista ja ikkunoista. Syynä on tietysti se, että olen yksin ja ihmiset uskaltavat soittaa minulle. Mutta kyse on myös sisäisestä prosessista, joka on ollut pakko käydä läpi eron myötä.



Eräs työkaveri halasi minut melkein hengiltä, kun tulin lomalta. Hän sanoi, että ihanaa, kun inhimillinen ihminen tuli töihin.

Eli jonkinlainen aitous näyttää olevan valttia.



Eron prosessoinnissa tuli tutustuttua omiin huonoihin puoliin pohjamutia myöten. Minulla ei ole vara tuomita ketään ihmistä.

Luulen, että minusta huokuu toisen ihmisen hyväksyminen. En kritisoi enkä arvioi toista edes ajatusten tasolla.



Samoin kuin yllä neuvottiin, minä annan sen toisen ihmisen puhua. Keskityn kuuntelemaan, kiinnosti asia tai ei. Kysyn aina lisäkysymyksiä tarinasta. Annan aina jonkun kommentin siitä, mistä olen ollut samaa mieltä .

Itse EN jaksa kuunnella rutinaa ja ruikutusta ja että koko ajan on jotain valittamista, tällaiset ovat jääneet kaveripiiristä pois kun en vaan jaksa. Toki jos on joskus jotain josta haluaa purkaa sydäntään niin asia on eri, mutta sellainen joka kivestä käniseminen ottaa hermoon.

Jos sulla on paljon rahaa, niin ei ystävistä ole pulaa

Ihmiset haluaa puhua ittestään. Jos oot kiinnostunut niiden asioista, niin niiden mielestä se on tosi mukavaa. Itse olen huomannut että tämä on se oma kompastuskiveni. En ole kovin utelias luonne, varmaan minäkin puhuisin mielelläni vain itsestäni. :D Mutta siis tämä on aika varma keino, jos nyt ei ihan yli ammu ja utele heti kauhean henkilökohtaisia asioita. Itsestäkin pitää toki jotain kertoa, mutta tärkeintä on kuunnella.