Saako äiti suuttua ja miten? Millainen vihan/suuttumuksen ilmaus on äidiltä fiksuinta?
Jos nyt otetaan lähtökohdaksi, että kaikki suuttuvat tai tuntevat joskus vihaa ainakin sisimmässään.
Mikä tapa on lasten kannalta vähiten haitallinen:
a) äiti ärähtää aina kun vähänkin suututtaa ja antaa myös huudon kaikua (onko tämä jatkuvaa pelossa kasvattamista?)
b) äiti säilyttää aina malttinsa, vaikka sisällä kiehuu (onko tämä tunteiden tukahduttamista ja sinänsä haitallinen malli?)
c) äiti säilyttää kärsivällisyytensä usein, mutta toisinaan napsahtaa ja suuttuu? (onko tämä epävakaata kasvatusta?)
Kommentit (14)
Olen esim. ärähtänyt tai korottanut ääntä. Sitten käydään läpi, mikä äitiä suututti ja pyydän anteeksi esim. äänen korotusta. Suuttumista ei tarvitse pyydellä anteeksi.
Mun mielestä tuo c on paras tapa ja sillä meillä nykyään mennäänkin. Aikanaan, kun olin väsynyt, mentiin valitettavasti usein jopa lähes a-linjalla, mutta sitä en suosittele.
pääasia kai on, että lapsi ei tunne oloaan uhatuksi ja turvattomaksi kun äiti on suuttunut.
Minulla on kausia, että mikään ei hermostuta ja itsekin ihmettelen, mistä tällaiset lehmänhermot olen perinyt. Ja sitten taas on kausia, että kaikki hermostuttaa. Silloin korotan ääntä, huudan ja kiroilen. Jos olen jotenkin tehnyt väärin lasta kohtaan (esimerkiksi hermostunut turhasta) pyydä aina anteeksi.
Oishan se ihanaa olla pyhimys, joka ei koskaan suutu, mut kun sellainen en ole, niin näillä mennään. :)
Olen A tyyppiä.
Ainakin johdonmukainen ja se joka kiukkua pidättää kuolee syöpään.
c on paras tapa ja sitä olen myös itse toteuttanut miehen lasten kanssa. Usein suututtaa, mutta ei sitä voi joka kerta alle kouluikäisille lapsille näyttää, etenkin jos esim. tilanne on mennyt jo ohi. Kyllähän minua suututtaa myös, jos lapsi vaikka pissaa sohvalle, mutta ei siitä aleta pottatreenaajalle raivota.
Aiheesta kyllä sanon tiukasti, jos ei muuten tunnu menevän perille niin ärähdän. En muista ikinä huutaneeni lapsille, ei kuulu tyyliini muutenkaan.
Luonnostani rauhallinen ja haluan korostaakin sitä, että huutaminen ja räjähtely ei auta mihinkään. Suutun kyllä ja sanonkin sen, mutta en menetä malttiani. Mielestäni se on oikein.
valinta, se reaktio tulee nopeammin kuin ajatus. Mutta jos se on kohtuuton, niin pyydän kyllä anteeksi. Uskon, että huutamiseni on joskus haitallista, mutta uskon myös, että kykyni nähdä omat vikani ja pyytää anteeksi voi olla toisaalta lapselle myös vahvuus.
Olen tyyni, rauhallinen, neuvotteleva, keskusteleva aina. En huuda, rääy, en kiroile. Puhun normaalilla äänellä asioista, joiden toivon muuttuvan. Perustelen päätökseni.
Pyydän anteeksi ääneen, jos olen ollut väärässä. Pystyn muuttamaan päätöksiä lapsen tahdon mukaan.
Olin nuorempana räjähtävä, karjuva ja menetin pinnani helpommin, mutta opettelin siitä pois.
ei lapset sitä enää pelkää vaan ovat tottuneet siihen.
ei lapset sitä enää pelkää vaan ovat tottuneet siihen.
on siis menettänyt merkityksensä.
sitä hallitse itse pirukaan vaikka seisois päällää huuto kuuluu.
erilaisia tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Vanhempien pitää näyttää omia tunteitaan ja puhua niistä lapselle hänen kehitystasonsa mukaan. Tunteiden tukahduttaminen on mielestäni kaikkein haitallisin asia, se johtaa vaikka minkälaisiin mielenterveysongelmiin yms. Tuo c-vaihtoehto noista on itseäni kaikkein lähimpänä. Kun suutun kunnolla, korotan ääntäni huomattavasti. Pyydän lapselta anteeksi, mikäli olen sanonut hänelle rumasti ja selitän miksi olin vihainen. Lapsi on 3v ja osaa itsekin pyytää anteeksi. Omalla esimerkillä kasvatetaan kaikkein tehokkkaimmin, niin hyvässä kuin pahassa tietenkin...
ihanko vakavissasi kyselet tällaista
En ole ap, mutta kyllä minusta tällaisesta on hyvä keskustella av:llakin. Jotkut ihmiset luulevat ihan tosissaan, että paras mahdollinen kasvuympäristö lapselle on sellainen, jossa ei koskaan risahdakaan. Kokemukseni mukaan nämä ihmiset eivät ole sinuja oman tunne-elämänsä kanssa, ja ovat vanhempinakin monin tavoin aika kyseenalaisia. Ihan jo sekin, että ihannoi fanaattisesti viilipyttymäsitä käytöstä aina ja kaikissa tilanteissa, antaa lapsille huonot valmiudet oikeaan elämään ja väärän käsityksen maailmasta. Tämä vain ei ole se ainoa ongelma, vaan jos vanhempi on noin solmussa tunteidensa kanssa, se näkyy kyllä muissakin asioissa.
Ei tietenkään jatkuva ärjähtely ja suuttumus normaalia ole mutta minusta on ihan tervettä, että lapsi näkee äidin joskus suuttuvan. Eihän suuttuminen ole mikään kielletty tunne edes äidillä.
Omalla kohdalla tuo c on lähimpänä omaa käyttäytymistä. Tosin tarpeeksi jos on univelkaa niin tuo kohta a:kin on joskus tässä perheessä läsnä.