Miten tämän suhteen saisi vielä toimimaan?

Vai onko kyse vain jostain suhteeseen kuuluvasta "vaiheesta" ja parempaa olisi vielä tulossa..?



Ollaan oltu yhdessä 4 vuotta, esikoisemme vauvavuosi on muutaman viikon päästä selvitty hengissä loppuun asti. Olen nyt pysähtynyt jo kuukauden ajan miettimään melkein päivittäin että miksi olemme yhdessä? Vastaus joka tulee ensimmäisenä mieleen on että vauvan takia. Koska vauva ansaitsee ehjän perheen ja en halua että joutuu kasvamaan ilman isää tai äitä ison osan ajastaan:(

Minä en tiedä rakastanko miestäni? Enemmänkin olen ärsyyntynyt, kaikki ne pienet tavat saa mut suurinpiirtein raivon partaalle. Huono hygienia (ei paljoa tee mieli pussailla jos hampaat on vaikka viikon pesemättä jos en päivittäin itse huolehdi että mies ne pesee), pakko katsoa urheilua ja pelata tietokoneella joka ilta + yö johonkin 2 asti yöllä, kun taas mulle olis TODELLA tärkeetä mennä edes joskus yhtäaikaa nukkumaan ja hellimään. Seksi ei kiinnosta, kun päivisin ei vauvan kanssa paljon vapaa-aika ole ja iltaisin ei innosta kun toista ei saa kirveelläkään samaan aikaan sänkyyn, ja sitten tulee joskus kahden aikaan yöllä tökkimään kovalla munalla ja ajattelee että oon heti jalat levällään ilman mitään esilämmittelyjä kun herään kesken unien. Ehdotan että tehtäis jotain kivaa, no aina sieltä telkusta tulee jotain urheilua joka on pakko nähdä, ei pysty nyt (ikinä) lähtemään mihinkään vaikka viikonloppuisin. Olishan noita lisääkin. En edes tiedä missä vaiheessa suhde muuttui tälläiseksi, jossain vaiheessa vauvavuotta, koska raskausaikana ei ollut tälläistä.



Kauhukseni huomaan että alan lähestyä pistettä jossa mua ei enää kiinnosta mitä mies tekee, jos mietin vaikka että mies pettäisi mua, ei se herätä enää oikein mitään tunteita, ei vihaa eikä mitään. Lähinnä ehkä pientä pettymystä, ehkä ei sitäkään. Isänä mies on hyvä, siinä ei ole valittamista ja sen olen hänelle monesti sanonut.



Kaipaan sitä että joku oikeasti tekisi selväksi että mä oon arvokas, haluttava ja rakastettava. Meillä ei ole mitään hellyydenosoituksia.

Olen tästä yrittänyt puhua viime kuukausien aikana nyt varmaan tuhat kertaa miehelle, ja olen yrittänyt aloittaa keskustelun vaikka millä tyyleillä. Aina tuloksena on se että mies ei halua keskustella ja suuttuu ja alkaa kiukutella että "eli sä et rakasta mua, sä haluat erota" ja sen jälkeen kieltäytyy puhumasta enää mitään. Olen sanonut rakastavani, olen sanonut että en haluaisi erota, mutta joskus tuntuu siltä että pelkkä rakkaus ei riitä. Mutta kun miehen kanssa ei oikeasti voi puhua, AINA se vaan suuttuu heti alusta alkaen jos edes aloitan "pitäskö meiän miettiä mitä halutaan tulevaisuudessa meidän suhteelta".



Olen vasta 25v ja en haluaisi hukata omaa elämääni, mutta en halua että lapseni joutuu kasvamaa rikkinäisessä perheessä koska varsinaisia ongelmia ei ole (väkivaltaa yms). En tiedä mitä teen:( Kituutan ja haaveilen paremmasta siihen asti että lapsi on 18?