Lue keskustelun säännöt.
Onko paikalla muita uuden rakastumisen vuoksi miehestään eronneita?
03.08.2012 |
Kun täällä nyt niin monissa keskusteluissa puidaan miehen pettämistä ja rakastumista toiseen naiseen, haluaisin kuulla niitä "jättäjien" kokemuksia? Kuinka elämä on järjestynyt eron jälkeen? Onko se uusi rakkauden huuma kestänyt?
Oma "onnellinen" avioliittoni päättyi kolmisen vuotta sitten siihen, kun mielipuolisesti rakastuin erääseen mieheen. En ollut osannut odottaa mitään sellaista ja tunne yllätti minut täysin rajuudellaan. En osannut uneksiakaan eroavani, mutta parissa kuukaudessa tilanne kulkeutui siihen pisteeseen, että eropaperit laitettiin vetämään ja jäin yksin lasten kanssa.
Fyysisesti en miestäni pettänyt (johtuen ennen kaikkea siitä, ettei ollut tilaisuutta - en ole pyhimys siinäkään suhteessa) mutta kerroin hänelle avoimesti rakastuneeni ja asiaa pyöriteltyömme hän sanoia haluavansa erota, jos en kerran pysty valitsemaan. Enkä pystynyt! Olisin halunnut valita avioliittoni ja perheeni mutta en vain kerta kaikkiaan olisi voinut rehellisesti tehdä sellaista valintaa. Olisin aina jäänyt jossittelemaan...
Olen nyt naimisissa tämän toisen miehen kanssa ja suhteemme on hyvä, vaikkakin meillä on ollut ongelmamme ja tulee varmasti olemaankin. Erosta on jo aikaa mutta en ole vieläkään toipunut. Eron tuoma tuska tuli pienellä viiveellä, varmaan senkin takia, että jouduin jotenkin kylmettämään itseni siinä erovaiheessa. En olisi muuten pysynyt järjissäni. Jälkikäteen tuntuu siltä, että se oli joku toinen ihminen, en minä. Tiesin jo silloin, että tulisin vielä katumaan mutta halusin olla rehellinen (mitä se sitten loppujen lopuksi tarkoittaakaan).
Kadunko? Kadun. Tekisinkö toisin? En tiedä. En rehellisesti osaa vastata. Kadun ennen kaikkea tuskaa, jota aiheutin miehelleni ja lapsilleni. Syyllisyys seuraa minua koko ajan joka paikkaan. Sairastuin muutama kuukausi eron jälkeen vakavaan masennukseen ja myös somaattisesti. Joudun syömään sydänlääkkeitä loppuelämäni. Ja jokin on muuttunut, pysyvästi. Minä olen rikki, perheeni on rikki ja kaikki se on minun syytäni.
Halusin vain kertoa tästä, jos vaikka joku rakkauden pauloissa tuskailee, mitä tehdä. Että luultavasti ihminen seuraa rakkauttaan ja maksaa siitä kovan hinnan. Tai sitten järki voittaa, mutta kyllä sekin jonkinlaisen hinnan vaatii.
Ikävöin sitä aikaa, kun kaikki vielä oli mustavalkoista.
Kommentit (14)
Likaisesti ja TODELLA huonosti eron hoitaen. Sitä olen katunut, että lupasin exän kanssa vielä yrittää ja kävin pariterapiassa, vaikka sisimmässäni tiesin, ettei mitään toivoa ole. Ja petin, petin ja petin.
Mutta sitä, että uuteen suhteeseen ryhdyin ja vanhasta lähdin pois, en ole katunut sekuntiakaan. Nyt olen todella oikeasti onnellinen. Ja toivon exänikin olevan, vaikka pitkään hän olikin katkera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kertaakaan en ole katunut. Erokin meni multa liki olankohautuksella, meillä tosin lapsi pisti miettimään asioita, mutta en ole koskaan harmitellut enkä katunut.
Nykyisen kanssa 15v ja onnellisesti.
Täällä toinen.
Aloitimme ex-mieheni kanssa seurustelun ollessamme 16-vuotiaita. Kasvoimme yhdessä, opiskelimme ja työskentelimme kovasti saadaksemme haluamme elämän. 25-vuotiaana naimisiin, 26-vuotiaana ensimmäinen lapsi. Teimme vielä toisen lapsen, ja kun lopetin äityisloman tapasin tämän uuden miehen.
Rakastuin, pohdin asioita, ja ymmärsin haluavani eron. Kerroin miehelleni tilanteen ja muutin pois. Lapset jäivät aluksi miehelle, ja lapsellisesti vietin koko sen ajan uuden miehen kanssa. Vuokrasin asunnon, ja muutimme miehen kanssa yhteen. Lapset kulkevit viikko-viikko systeemillä.
Menin vuoden seurustelun jälkeen naimisiin uuden mieheni kanssa.
Nyt lapset alkavat olla teini-iässä, ja näen tekojeni seuraukset. Minuakin kaduttaa, vaikka miestäni rakastan. Olen näin jälkeenpäin ymmärtänyt, että rakastan ex-miestäni enemmän. Mutta en voi palata vanhaan. Rikoin perheeni.
Ja olen alkanut miettiä eroa.
Minä jäin vanhaan suhteeseen ja kadun sitäkin. En ole onnellinen. Tiedä sitten olisiko toisin jos olisin tehnyt sen toisen valinnan.
Tuo kuulostaa tosi omituiselta. Jos suhteesi on noin vaikea, miksi et ala rakentaa siitä parempaa tai miksi et eroa reilusti? Vai odotteletko seuraavaa miestä, johon voit ripustautua kun et kykene elämään ilman?
Minä jäin vanhaan suhteeseen ja kadun sitäkin. En ole onnellinen. Tiedä sitten olisiko toisin jos olisin tehnyt sen toisen valinnan.
Tuo kuulostaa tosi omituiselta. Jos suhteesi on noin vaikea, miksi et ala rakentaa siitä parempaa tai miksi et eroa reilusti? Vai odotteletko seuraavaa miestä, johon voit ripustautua kun et kykene elämään ilman?
Ja minusta kyllä lasten takia kannattaa jäädä ns. pakkopullasuhteeseen. Eri asia jos on väkivaltaa tai päihdeongelmia yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olimme exäni kanssa naimisissa, mutta lapsia ei ollut. Sitten yhtäkkiä vastoin kaikkia omia periaatteitani menin ja rakastuin toiseen mieheen. Eniten kaikessa kaduttaa tuo hetken jatkunut suhde, vieläkin fyysisesti oksettaa kun ajattelenkin asiaa, että petin rakasta miestä kylmästi toisen kanssa.
Suhde paljastui, mutta emme eronneet heti. Luottamus kuitenkin oli pilalla ja lopulta päädyimme avioeroon. Tästä on nyt n. 2v aikaa ja vaikka tavallaan olenkin ihan onnellinen niin ikävöin kipeästi takaisin aikaan ennen kaikkea tätä. Suhteessamme oli isoja kompastuskiviä, mutta ikinä, ikinä ei olisi pitänyt toimia näin.
Tämän toisen miehen kanssa emme koskaan aloittaneet seurustelemaan enkä ikävöi häntä tippaakaan. Ex-miestäni ikävöin välillä todella paljon. Nytkin itken kun kirjoitan tätä.
Elämä ei todellakaan ole mustavalkoista.
Ja minusta kyllä lasten takia kannattaa jäädä ns. pakkopullasuhteeseen. Eri asia jos on väkivaltaa tai päihdeongelmia yms.
No parempaa syytä suhteelle ei minustakaan ole kuin yhteiset lapset. Mutta avioliiton onnellisuudelle voi tehdä paljon asioita.
Ja jos joka tapauksessa haluaa erota, niin enemmän ne lapset kärsii, jos ero on suurtaa "draamaa ja saippuaoopperaa", sillä se on ulkopuolisille aikuisillekkin noloa seurattavaa.
Kai sen eron voi hoitaa ilman ulkopuolisia ja suuria tunteita rakentavasti niin, että arki ja yhteinen vanhemmuus säilyy, ehkä ystävyyskin, kun ei rikota sydämiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuosi sitten tapasin toisen miehen. Miehen joka tuntui olevan heti samalla aaltopituudella, meillä oli pelottavan paljon yhteistä, tiesimme toisesta ajatukset sanomatta niitä ääneen, elämäkin oli kuljettanut molempia samalla tavalla.
Tuskallisesti erosin silloisesta avopuolisostani ja menimme kiireesti yhteen tämän uuden kanssa, hetkeäkään asiaa pidemmälle miettimättä. Puoli vuotta myöhemmin tuli ero uudesta ja eron tuska entisestä vyöryi päälle. Koko yhdessäolomme ajan olin tosin kaivannut entistä ja surrut, en voinut(enkä edelleenkään voi) ymmärtää, että miten saatoin satuttaa häntä niin pahoin. Minä, joka en koskaan ollut voinut ymmärtää ihmisiä jotka lähtevät kävelemään pitkästä suhteesta toisen ihmisen vuoksi.
Olen eksän kanssa kaveri, tunteet on molemmilla edelleen tallessa mutta paluuta entiseen ei ole. Sen uuden miehen kanssa emme ole enää missään väleissä, en halua edes nähdä häntä.
Jos voisin, siirtäisin kelloa vuodella taaksepäin ja valitsisin toisin. Olen rikki, mutta onneksi entinen mieheni on päässyt asiasta yli, siitä olen onnellinen ja toivon hänelle pelkkää hyvää.
Elän hyvässä avioliitossa ja meillä on suloiset lapset. Rakastan miestäni ja hän rakastaa ja ihailee minua. Emme ole ihan sielunkumppaneita, mutta esim. seksi toimii meillä loistavasti.
Silti rakastuin tänä keväänä silmittömästi ja minulla oli lyhyt suhde (emme rakastelleet, sillä sitä ei moraalini kestänyt, mutta muuten kaikkea kyllä), vaikka olen aina, aina, aina tuominut tuollaisen. Elämä vaan ei ollut mustavalkoista.
Lopetin suhteen ja nyt olen koko kesän ajan tehnyt asian suhteen surutyötä ja jossittelut ja jossitellut...
En pysty eroamaan miehestäni enkä satuttamaan lapsiani, mutta mietin, milloin tämä kipu toisesta luopumisesta menee ohi.
Kiitos kun kerroit, ettei se toinenkaan ratkaisu olisi ollut välttämättä se oikea. Todennäköisesti minun luonteellani täysin väärä.
Tsemppiä ja halauksia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinullehan tuli avioero vain sen takia, että olit rehellinen ja kerroit rakastumisesta miehellesi. Et ollut edes pettänyt. Miehesi ei kestänyt tilannetta, vaan otti eron.
Oletko katunut, että kerroit? Jos et olisi kertonut, ihastumisesi olisi todennäköisesti mennyt ajan mittaan itsestään ohi ja avioliittosi olisi säilynyt.
Aloitus ei varsinaisesti koskenut tätä tapausta, mutta itse ihastuin aikanaan avioeron harkinta-aikana, eli sen pelon aikana että jää yksin. :-)
Olihan se tavallaan laastarisuhde, mutta vaikeuksien jälkeen meistä tuli kuitenkin pari -tai mistä sitä vielä tietää kun aikaa on kulunut vasta 6 vuotta...
Mutta sen haluan sanoa, että rakastaminen on oikeastaan rakastumisvaiheen jälkeen ihan sama, kumppanista huolimatta. Arkipäiväisyyden vitutus on ihan sama. Tarkoitan että ongelmat eivät ole samoja mutta vitutuksen tunne on sama. Olen päätellyt itsekseni että rakastamisen kyky on ehkä loppujen lopuksi ihmisestä lähtöinen, eikä niinkään kumppanista. Eli lopputulos +-0, sama se kenen kanssa sitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta sen haluan sanoa, että rakastaminen on oikeastaan rakastumisvaiheen jälkeen ihan sama, kumppanista huolimatta. Arkipäiväisyyden vitutus on ihan sama. Tarkoitan että ongelmat eivät ole samoja mutta vitutuksen tunne on sama. Olen päätellyt itsekseni että rakastamisen kyky on ehkä loppujen lopuksi ihmisestä lähtöinen, eikä niinkään kumppanista. Eli lopputulos +-0, sama se kenen kanssa sitä on.
t. se 15v suhteessa ollut, suhteilla on eroa kuin yöllä ja päivällä
Tarinasi on hyvin samanlainen kuin minun ja minullakin on ollut vaikeuksia toipua, hyväksyn tapahtuneen mutta olen pohjattoman surullinen. En kuitenkaan ehkä ole masentunut, vaikka viime talvi menikin itkiessä.
Rakastan sielunkumppaniani mutta suren kiinteän perheen menetystä. En minäkään pettänyt ja yritin kaikkeni jotta olisin saanut pääni kääntymään - sain kuitenkin tästä ratkaisusta voimakkaita rytmihäiriöitä, paniikkikohtauksia ym. Kun annoin periksi ja irrotin vanhasta, oireet katosivat.
Ihan valtavasti ratkaisusta on tullut murhetta eikä mikään ole koskaan enää ehjää. Silti tein oikein, en muuta voinut, sillä en olisi päässyt rakkaudestani yli emmekä exän kanssa olisi saaneet asiaa selvitettyä, puhuminen kun ei ollut koskaan suhteemme vahva alue. Olen myös maksanut melko kovan hinnan: välit ex-appivanhempiin katkesivat, äidin kanssa välit eivät ole entisellään, sosiaaliset verkostot pienenivät, talous niukkeni ja arki kolmen alle kouluikäisen kanssa vaillinaisten tukiverkostojen kanssa oli yhdelle tarmokkaallekin naiselle lähes liikaa. Tiiviistä ydinperheestä siirryin palavasti rakastuneena etäsuhteeseen, mikä sekin vaati totuttelua.
Voimia sinulle. Yritä päästä pienin askelin eteenpäin. Minulla se on onnistunut antamalla surun tulla. Ehkä elämä ei olekaan rikkonaisempaa, vain erilaista kuin luultiin. Meillä lapset ovat aika tasapainossa ja onnellisia. Ex löysi hyvin pian uuden lähipiiristä ja vaikuttaa onnelliselta. Minä olen vaihtelevasti todella onnellinen tai todella surullinen, pääosin hirveän väsynyt kaikkeen. Uskallan silti ajatella selvinneeni isosta pamauksesta.
Minä jäin vanhaan suhteeseen ja kadun sitäkin. En ole onnellinen. Tiedä sitten olisiko toisin jos olisin tehnyt sen toisen valinnan.