Lue keskustelun säännöt.
Oliko sinulla psyykkisiä ongelmia lapsena? Millaisia?
31.07.2012 |
Oletko löytänyt syyn niille? Paranitko? Miten voit nyt aikuisena? Olen ollut yllättynyt siitä, miten vähän ihmisillä on ollut LAPSENA psyykkisiä ongelmia, jos nyt käytöshäiriöitä ei lasketa, nehän ovat suht yleisiä. Yleensähän psyykkinen selkeä oireilu alkaa aikaisintaan teini-iässä. Miksiköhän?
Itselläni oli äärimmäisen vaikea ocd=pakko-oireinen häiriö ja pahoja pelkoja (mm uskontoon, seksuaalisuuteen, sairauksiin ja puhtauteen liittyviä), rajattomuutta, estottomuutta, outoa käytöstä jne. En osaa sanoa olinko psykoottinen, niillä rajoilla ainakin mentiin. Alkoi n. 10-vuotiaana. Pakkotoimintoja oli pakko tehdä myös toisten nähden, ei voinut mitään... joten näytin ulospäinkin hullulta.
Taustalla ehkä vaikuttaneet ongelmat: äidin kyvyttömyys pitää kuria ja ajoittainen emotionaalinen välinpitämättömyys, vanhempien etäinen suhde, lopulta ero, äidin lähteminen, koulukiusaaminen. Muuten keskiluokkainen ok perhe, ei graaveja ulkonaisia ongelmia. Vanhemmat kohteli mua noin muuten ihan hyvin. Eli siis ongelmia oli, mutta eivät niin pahoja, että olisivat selittäneet vaikean sairastumisen. Suvussa vain pari muuta mt-potilasta.
Samantyyppiset ongelmat seurasivat pitkälle aikuisuuteen. Nyt olen ollut melko oireeton viitisen vuotta. Apua olen saanut mm. lääkkeistä, ammatti-ihmisiten kanssa keskusteluista, (varsinainen terapia ei ole koskaan toteutunut kunnolla) ystäviltä, kristinuskosta, ystäviltä ja seurakunnan jäseniltä (keskustelu, esirukous). Paljon on joutunut ajatustyötä tekemään, suostumaan katsomaan peiliin (tällä viittaan käytösongelmiini, en psyykkisiin häiriöihini) ja harjoittelemaan vaihtoehtoisia toimintamalleja.
Nykyään minulla on sisäisesti ihan hyvä olla ja ulkonaisestikin minulla menee ns. hyvin. Mutta lääkkeittä en uskaltaisi jättää pois.
Kommentit (9)
elänyt alkoholistin perheessä, juossut pakoon kirveellä uhkaavaa isää, etsinyt nitroja sydänkohtauksen saaneelle isälle, soittanut ambulanssia jne.
Mulla taas on poikapuoli jonka elämä on ollut tasaista, vanhemmat ovat toki eronneet ja lapsi jäänyt isälleen, mutta kotiolot ovat olleet rauhalliset. Silti tämä nuorimies on käynyt terapiassa juttelemassa itsetuhoisista ajatuksista, masennuksesta jne. Nyt onneksi jo helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun olin 6:lla luokalla. Ollaanko silloin n. 12-vuotiaita? Olen aivan varma, että nämä muillakin esipuberteetissa alkaneet ongelmat liittyvät jotenkin siihen murrosiän hormoni- ja muuhun aivoaineenvaihdunnan melskeeseen, joka tulee kaikille mutta menee ohi murrosiän jälkeen. Joillakin se sotku ei oikene ja sitten oireilee loppuikänsä. Tarkoitan, että en usko ulkoisiin syihin, ns. onnettomiin olosuhteisiin vaan tosiaan tuollaiseen sisäiseen syyhyn.
Mä en ole saanut terapiasta apua, en myöskään lääkkeistä. Mulla masennusoireet helpottaneet iän myötä, sen sijaan muita oireita tullut selvemmin esiin.
Mullakaan ei ihan pienenä lapsena ollut mitään, olin mielestäni normaali, joskin ujo kunnes tuo ensimmäinen masennus iski. Nyt kun tuli lapsuus mieleen, niin voi että kaipaan sitä "normaali" oloa, kun ei tarvinnut miettiä tuntemuksiaan koko ajan. Oli ja eli vaan, vaikka sitten vähän ujona. Saisipa sen vapaan olon takaisin.
lamaavia pelkoja, hallitsevaa ja takertuvaa käytöstä, syömisongelmia, tahallista kastelua.
Sanoinkin aikuisena äidilleni, että minut olisi pitänyt viedä hoitoon. Sain itseni kuntoon vasta nelikymppisenä, siihen asti vaan yritin pärjätä itse. Sain kokea olevani vaikea ja kaikin puolin hankala, eikä siinä kovin kummoista itsetuntoa päässyt kehittymään.
Olivathan vanhemmat minusta huolissaan, mutta ei kuulemma halunneet tehdä asiasta niin isoa numeroa?!?
pakko-oireilua - pakkoajatuksia ja tapoja. Ahdistuneisuutta ja itsemurha-ajatuksia, äärimmäisen arvottomuuden tunnetta, kuoleman- ja helvetinpelkoa. Epäilen että vanhempani olivat masentuneita kun olin pieni. Isälläni on mielialojen vaihtelua ja hän saattoi haukkua perhettään aika karkeasti. Lapsuuteni muistan jotenkin synkkänä ja ilottomana, sellaisena tunteena, etten koskaan kelpaa, että minussa on jotain vikaa.
Aikuisena olen käsitellyt asioitani psykoterapiassa ja lääkityskin oli päällä kolmisen vuotta, että selvisin pahimman yli lasten kanssa. Ahdistuneisuus ja masennus on mussa taipumuksena, joka tulee esiin kun elämässä on paineita ja isoja muutoksia. Sitä taipumusta yritän opetella suitsimaan.
Aikanaan minullekin usko ja siihen liittyvä fundamentalistinen ajattelu oli yksi tapa yrittää ratkaista ongelmiani, mutta se johti vain pahempiin ongelmiin. Usko on jäljellä, mutta se ei ole enää niin ehdotonta ja yritän löytää armollisen Jumalan, johon uskominen tukisi mielenterveyttäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
alakouluikäisenä psykosomaattista oireilua, ilmeni mahakipuna ja johtui koulukiusaamisesta. Loppui, kun kiusaaja muutti pois. Muistan myös jonkinlaista alakuloa ja ahdistuneisuutta. En huolestuttanut ketään, olin kiltti, pärjäävä tyttö ja sosiaalinenkin, nk. hymytyttö.
Nyt on vaikea kuvitella tuttujen sen ikäisten olevan niin onnettomia. Minä olin, olin kotona ja koulussa kiusattu lapsiparka, joka oli hurjan yksinäinen ja koki itsensä erilaiseksi ja muiden silmissä vastenmieliseksi. Tuntui, että kukaan ei rakasta, ei edes omat vanhemmat tai sisarukset.
Olin siis masentunut jo sen ikäisenä.
Perusluonteeltani olen optimistinen ja iloinen. Optimismini murskattiin pian kouluun mentyäni, viimeistään kolmosluokalla tiesin olevani muiden silmissä ällöttävä, ärsyttävä ja ruma ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on vaikea kuvitella tuttujen sen ikäisten olevan niin onnettomia. Minä olin, olin kotona ja koulussa kiusattu lapsiparka, joka oli hurjan yksinäinen ja koki itsensä erilaiseksi ja muiden silmissä vastenmieliseksi. Tuntui, että kukaan ei rakasta, ei edes omat vanhemmat tai sisarukset.
Olin siis masentunut jo sen ikäisenä.
Perusluonteeltani olen optimistinen ja iloinen. Optimismini murskattiin pian kouluun mentyäni, viimeistään kolmosluokalla tiesin olevani muiden silmissä ällöttävä, ärsyttävä ja ruma ihminen.
Täytyy vielä jatkaa viestiäni:
nyt olen 26-vuotias, kaksi vakavampaa masennusta 16-25-vuotiaana kokenut aikuinen. Minulla on lapsi ja mies, ja olen enimmäkseen onnellinen, mutta elämänhallintani ei ole paras mahdollinen. Olen tietyllä tavalla epäsuorasti itsetuhoinen ja minun on erittäin vaikeaa ottaa vastuuta, johtuen ilmeisesti siitä että sain sitä lapsena liikaakin.
Käyn terapiassa.
Ja ilmeisesti myös masennusta. Mun kohdalla se johtui koulukiusaamissesta. Kotona oli hyvät oltavat.
Oieilu alkoi mullakin siinä 9-10 ikäisenä ja jatkoi noin kolmekymppiseksi. Yliopistoaikoina kävin psykologilla säännöllisesti noin vuoden, mutta ei siitä ollut juuri hyötyä. Mä paranin kuitenkin melkein täysin lähinnä oman päättäväisyyden ja itskerin ansiosita siinä vaiheessa kun lapsi siirtyi päiväkotiin. Oli pakko, koska osa mun ocd:sta liittyi vahvasti ruokaan ja lapsi ei voinut päiväkodissa saada enää mun ortorektisten oireiden mukaista sapuskaa, joten en voinut sallia sitä enää itsellenikään. Samalla karistin sitten muutkin oireet. Ihan harjoittelemalla harjoittelin eroon niistä. Se oli yhtä tuskaa, mutta en koskaan käyttänyt mitään lääkkkeitä enkä vastaavia. Kylmlä niitä oireita vieläkin joskus tulee, mutta tätänykyä tunnista sen pakko-oireeseen johtavan ajatusten kierteen jo sen alkaessa, ja pystyn pysäyttämään sen alkuvaihheessa, ennen kuin olen ihan pulassa.