Odotan toista lastamme viimeisilläni, nyt mies ilmoitti haluavansa erota

ei mitään "pehmeää laskua" eli sinulle kidutusta ja miehelle omantunnonpuhdistusta. Muka osallistuu synnytykseen ja vauvanhoitoon, hah, hakee vain itselleen parempaa mieltä.



Esikoisen kanssa teet tapaamissopimuksen, jossa lapsi on mahdollisimman paljon isänsä hoidossa. Näinä aikoina sinulla on vain yksi vauva hoidettavanasi. Haet esikoiselle myös osa-aikaista hoitopaikkaa. Kyllä sinä selviät, kun haluat.



Olen myös aika varma, että miehelläsi on tyttöystävä odottelemassa. Ajattelee ottavansa rusinat molemmista pullista. "Auttelevansa" sinua ja viettävänsä samalla poikamieselämää. Älä lähde tuohon.



Itse en voisi ottaa tuollaista miestä mukaan synnytykseen. Mihin siinä muka luottaisi?

Onko sulla kuin läheiset välit miehesi vanhempiin, sisaruksiin, onko heitä missään? Soittaisin heille ja kertoisin tilanteen ja pytäisin apua. Jospa heistä joku tietäisi että mikä miestä "vaivaa", ehkä pystyisivät puhua järkeä miehen päähän? Pyydä heiltä apua!

Vaikka elämä pienten lasten kanssa on vaativaa, lapset kuitenkin kasvavat ja itsenäistyvät ja elämä helpottuu. Omien (ja miksei naapurinkin) lasten kasvun, kehityksen ja aikuistumisen seuraaminen on suuri rikkaus elämässä, samoin oman paikkansa löytäminen sukupolvien ketjussa.

Perheensä hylkäävä tulee kokemaan syvää syyllisyyttä, ei ehkä juuri tilanteen ollessa päällä, mutta vuosien saatossa syyllisyys tulee kalvamaan, etenkin jos välit lapsiin ovat etäiset.

Tsemppiä, ap, ota kaikki apu vastaan! Värvää sukulaisia auttamaan, vaikka luoksesi asumaan.

... tutkimusten mukaan yksinäinen mies myös syrjäytyy helpommin kuin nainen. Jos tällä miehellä ei ole uutta naista katsottuna (tod. näk. on), niin riski että elämänlaatu vain laskee, on suuri.

mitä neuvoja täällä annetaan! Vaikka ajoitus ei todellakaan ole paras mahdollinen, ei ihmisten tarvitse väkisin olla yhdessä. Miehellä on oikeus erota, oli syynä mikä tahansa. Jätetylle tilanne on aina kamala, mutta usko pois, elämä jatkuu, vaikka nyt ei siltä tunnukaan. Mihinkään kostotoimenpiteisiin tai muihin tunnekuohuisiin hurjuuksiin ei todellakaan kannata ryhtyä. Pahimmassa tapauksessa tappelette lapsista käräjillä ja silloin av-mammojen mahtiehdotukset saattavat kääntyä sinua itseäsi vastaan. Parasta olisi yrittää pitää arki ennallaan jo lasten (jo olemassaolevan ja tulevan) ja oman pään parhaaksi eli rutiinit takaisin. Nuku, yritä syödä jotain, pidä perustarpeista huolta. Puhuminen on tuossa tilanteessa turhaa, järkevää keskustelua tuskin saadaan aikaiseksi. Itse olin samassa tilanteessa vajaa vuosi sitten ja tuo sielunkumppaniteksti olisi voinut olla omalta näppikseltäni. Alkujärkytyksessä todella luulin koko elämäni romahtavan ja loppuvan siihen paikkaan ja elämän olevan täysin merkityksetöntä ilman miestä. No näin ei ollut ja elän nyt onnellisempaa ja tasapainoisempaa elämää, vaikka sitä en olisi ikinä kyennyt silloin kuvittelemaan. Halaus!

eivät tule tälle palstalla niitä kysymään vaan pysyvät viisaasti poissa.



Ap:lle halaukset ja voimia jatkoon. Tulet kyllä pärjäämään vaikka nyt ei siltä näytä.

puhelinnumero (valtakunnallinen) on

01019 5202

ja se on auki hyvin, eli



ma– pe 9.00– 06.00

la 15.00– 06.00

su 15.00– 22.00



Esimerkiksi sinne voi soittaa, jos tarvitset akuutisti keskusteluapua. Toivottavasti sait sinne neuvolaan ajan!



Oman elämänkokemuksen perusteella voisi olla hyvä heittää mies pihalle ja sopia tapaamisista nyt heti, pyytää vaikka oma äiti auttamaan vauvan kanssa tai muuttaa äidin luo joksikin aikaa. Sinulle on todennäköisesti raskaampaa se, jos mies auttaa, koska tunteesi ovat niin pinnassa.



Kaikkea hyvää!

"mitä neuvoja täällä annetaan! Vaikka ajoitus ei todellakaan ole paras mahdollinen, ei ihmisten tarvitse väkisin olla yhdessä. Miehellä on oikeus erota, oli syynä mikä tahansa."



Tietenkään kenenkään ei ole pakko olla kenenkään kanssa, mutta huomio huomio! Jos ihminen ei ole aivan täysin itsekäs paskakasa, ero olisi tässäkin ajoitettu tapahtumaan noin yhdeksän kuukautta sitten. Tai mahdollisesti n. 12 kk tästä eteenpäin, mikä sekään ei kovin hääviä kuvaa anna herrasta. Aikuinen ihminen pystyy vähän miettimään miten tällaiset asiat laittaa tapahtumaan.



Jos jo kuukausia on mies kärsinyt tästä kammoittavasta yhteiselosta, niin mitä helevettiä se lapsi on pitäny laittaa tilaukseen?



Kyllä tämä ei ole mies eikä mikään. Mato paremminkin. Tilanne on uskomattoman kurja koko muulle perheelle juuri nyt. Sillä on todellakin väliä milloin tällaiset jymy-yllätykset päättää toteuttaa.

"mitä neuvoja täällä annetaan! Vaikka ajoitus ei todellakaan ole paras mahdollinen, ei ihmisten tarvitse väkisin olla yhdessä. Miehellä on oikeus erota, oli syynä mikä tahansa."

Tietenkään kenenkään ei ole pakko olla kenenkään kanssa, mutta huomio huomio! Jos ihminen ei ole aivan täysin itsekäs paskakasa, ero olisi tässäkin ajoitettu tapahtumaan noin yhdeksän kuukautta sitten. Tai mahdollisesti n. 12 kk tästä eteenpäin, mikä sekään ei kovin hääviä kuvaa anna herrasta. Aikuinen ihminen pystyy vähän miettimään miten tällaiset asiat laittaa tapahtumaan.

Jos jo kuukausia on mies kärsinyt tästä kammoittavasta yhteiselosta, niin mitä helevettiä se lapsi on pitäny laittaa tilaukseen?

Kyllä tämä ei ole mies eikä mikään. Mato paremminkin. Tilanne on uskomattoman kurja koko muulle perheelle juuri nyt. Sillä on todellakin väliä milloin tällaiset jymy-yllätykset päättää toteuttaa.

lähtijän puolustelijoilta kysyisin, ettekö lainkaan tunne sanaa vastuu?

Eihän kotieläintäkään voi ottaa sillä ajatuksella, että oho, emmä halunnutkaan. Paheksuntaa sekin herättää, mutta jotenkin vauvan hankkinut mies on eri asia ja on täysin ymmärrettävää häippästä?

Kun lapsi on tulossa, niin ei sitä palauteta ja jatketa elämää. Tai jos, niin mihin nainen saa halutessaan palauttaa vauvan?

Kun lapsi on tulossa, miehen on otettava vastuu omista teoistaan ja oltava mukana. Erota voi tosiaan sen puoli vuotta -vuosi myöhemminkin.

Voimia sinulle AP! Tilanne on todella ikävä, mutta koita keskittyä lapsiin. Ensin raskaus, synnytys, toipuminen synnytyksestä. Miehesi ei ollut sitä mitä luulit, mutta sinä pystyt siihen ilman häntäkin.

Näytä miehelle missä on ovi ja keskity nyt elämään päivä kerrallaan. Turvaudu ystäviisi ja sukulaisiisi, tai sitten ammattiauttajiin. Parempi olla yksin kuin huonossa seurassa.



Miehesi menettää tässä enemmän kuin sinä.

noilla raskausviikoilla ja toisen lapsen ollessa pieni, nainen jätetään vain kuolemalla. Sellainen selkäranka mulla on.

terv. 3 lapsen isä

Kunnollisiakin miehiä siis löytyy, toivottavasti ap löytää myös elämäänsä sellaisen. Minunkin kohdalleni sattui se "kasvoimme erillemme ja ansaitset paremman kuin minä" -tyyppi jolla oli kymmenen vuotta nuorempi tyttöystävä katsottuna minun ollessani äitiyslomalla.

Meillä "parisuhteessa menee huonosti" ja mies "on ollut onneton jo pitkään", jos jostain syystä minä olen väsynyt, sairastan, töissä on rankkaa jne. Tai jos miehellä on töissä rankkaa ja minä en pysty sataprosenttisesti tukemaan häntä, kuuntelemaan ja antamaan ehdotuksia, vastaamaan sähköposteihin kesken työpäivän ja keskittymään miehen ongelmiin.



Kun odotin toista lasta, yritin leikillään vetää miestä ja esikoista pulkassa. Sanoinkin silloin miehelle, että tältä tämä tuntuu henkisesti.

Miten ihmeessä selviän tästä hengissä?? Tuntuu aivan kuin joku veivaisi puukkoa sisuskaluuissani ja seinät kaatuisivat päälleni. Mies haluaa erota ja on kuulemmma oikea ratkaisu, minäkin tulen jonain päivänä olemaan onnellisempi jonkun toisen kanssa. Meillä on siis 2 vuotias ja aivan näillä hetkillä syntyy toinen lapsemme. Olen totaalisessa shokissa enkä pysty lopettaa itkemistä. Mies on yrittänyt lohduttaa ja vannoo olevansa edelleen lapsille läsnä ja ettei minun tarvitse murehtia raha-asioista jne jne.

Ei kuulemma uskaltanut sanoa mitään aikaisemmin, mutta nyt tuli vaan sellainen olo, että oli pakko sanoa, että on päättänyt lähteä. Vaikeaahan meillä on ollut, taapero on valvottanut todella paljon, olen ollut kuolemanväsynyt, perhepiirissä on tapahtunut kuolemantapaus ja sairauksia, on siis ollut vaikeita aikoja ylipäänsä. Mutta en ikimaailmassa olisi uskonut, että mies jättäisi perheensä, pienen lapsen ja viimeisillään olevan vaimonsa.

Olen kuin hakattu, en pysty toimimaan ollenkaan, yritän jotenkin pitää taaperosta huolta. Hän ihmettelee, kun itken koko ajan ja kävelen ympäri kämppää. On kuin olisin jossain painajaisunessa ja rukoilen herääväni kohta. Rakastan miestä, hän on elämäni rakkaus, sielunkumppanini. Miten helvetissä selviän tästä hengissä? Voisinko joku auttaa.. Olen aivan hukassa, niin hukassa ja paniikissa, sattuu ihan fyysisesti joka paikkaan. Mies ei näyttänyt olevan surullinen ollenkaan, vaikka itkin aivan hysteerisenä ja lohduttomana (lähti siis äsken töihin). Ei edes halannut minua, ihan kuin häneltä olisi pudonnut kivi sydämeltä ja voi nyt olla onnellinen, viis minusta.

Herra isä sentään, miten ihmeessä pääsen tästä ylös? Pitäisi vauvakin synnyttää ja jaksaa hoitaa kahta pikkulasta.

Kun lapsi on tulossa, miehen on otettava vastuu omista teoistaan ja oltava mukana. Erota voi tosiaan sen puoli vuotta -vuosi myöhemminkin.

Toinen nainen on joko myös raskaana tai vain pistänyt kovan kovaa vasten ja ilmoittanut että jos et nyt eroa niin hän kertoo kaiken. Tai sitten syy on joku pelivelka tms.

noilla raskausviikoilla ja toisen lapsen ollessa pieni, nainen jätetään vain kuolemalla. Sellainen selkäranka mulla on.

terv. 3 lapsen isä

Onneksi on olemassa näköjään miehiä, joilta selkäranka löytyy. Olin aina sitä mieltä, että minunkin miehelläni sellainen on ja vankkaa tekoa. Olen aina, ihan aina, voinut luottaa häneen että huolehtii perheestään, lapsestaan ja minusta. Että meillä ei ole koskaan hätäpäivää.

Nyt hän on muuttanut lähtösyitään siten, että vetoaa joskus lähettämiini viesteihin, joissa vihjaan olevani kyllästynyt tähän elämään ja siihen, ettei hän paljon osallistu arjen pyörittämiseen, harrastaa paljon jne jne. Ja että minä joudun tekemään suurimman osan kotitöistä ym. Elikä että minäkin olen ollut jo pitkään yhtä onneton kuin hän ja olen pohjimmiltani halunnut erota. Nuo viestit olen hänelle lähettänyt totaalisen väsymyksen vallassa, valvottujen öiden ja taaperon uhmaraivokohtausten lomasta. Yrittää nyt laittaa minun suuhuni sanoja ja todistella, että minähän myös haluan erota?!?

No kuten aikaisemmin jo kerroin, onhan meillä omat kivikkomme ollut parisuhteessa ja pikkulapsiarki on ollut yllättävän rankkaa ja raastavaa. Mutta että pitäisi nyt tässä hektisimmässä elämänvaiheessa, kun toinen vauva on syntymässä, tehdä näin valtava päätös, joka vaikuttaa vuosienkin päähän vielä ja lasten elämään toodella pitkän ajan päähän. Ei vain mene mun jakeluuni. Elämässä otetaan vastaan asia kerrallaan ja nyt olisi ollut aika keskittyä odottamaan toisen lapsen syntymää, keskittyä tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja sopeuttaa esikoista sisarukseen. Eihän tällaisessa elämäntilanteessa voi alkaa vakavasti pohtia eroa, sen aika olisi ollut myöhemmin.

Niin ja en ole mikään 130 kiloinen sotanorsu. Ihan olen itsestäni hyvää huolta pitänyt. Ja tämä ei myöskään ole mikään provo, meikäläisen aito todellinen painajainen valitettavasti. Niin, enkä ole Martina Aitolehti enkä se nainen, joka ajoi vauvan kanssa kotiin yöllä jostain joskus.. Vai miten se nyt meni.

Olemme olleet yhdessä 15 vuotta ja ollaan koettu yhdessä uskomattoman paljon hyvää kuin myös rankkojakin juttuja (kuolemaa, sairautta, olemme käyneet läpi myös vuosien rankat lapsettomuushoidot esikoisen kohdalla, tämä toinen tuli luomuna). Niin ja ihan molemmat olemme nämä lapset halunneet ja molemmat halusimme naimisiin ym ym. Meillä on ollut molemmilla yhteisen elämämme lisäksi omatkin elämät. Eli harrastuksia, omaa-aikaa jne. Koskaan en ole miestä kieltänyt harrastamasta tai näkemästä kavereitaan. Siksi meillä onkin ollut hyvä suhde kaiken kaikkiaan. Kumpikaan ei ole kahlinnut toista kotiin.

Edelleenkään en ymmärrä, mikä mieheen on tullut. Mitä sellaista tapahtui, että ihan tietoisesti (täytyihän hänen tietää mitä tällainen mulle tekee) valitsi ilmoittaa mulle tällaisen pommin vain kuukausi ennen vauvan syntymää. Ei vaan voi olla mahdollista, että syynä on pelkästään se, että ahdistaa kun on jo pitkään ajatellut, ettei rakasta mua enää samalla tavalla, kuin ennen. Vaikka kuinka ei rakastaisikaan, kyllähän nyt jollain tasolla täytyy jotain empatiaa löytyä omien lastensa äitiä kohtaan ja ajatella, että ajoittaa edes tällaisen pommin jollekin muulle hetkelle, kuin näin lähelle synnytystä. Johan tollainen vaarantaa synnytyksen ja sekin on mahdollista, että tässä mulla käynnistyy pian tämä synnytys ennen aikoijaan, kun keho on kamalassa shokkitilassa aamusta iltaan.

Kiitos vielä kaikille tuesta ja kommenteista. En suostu uskomaan, että mies olisi mikään totaalinen sika, koska ei ole sellainen ollut ennenkään koskaan. Jotain on tapahtunut nyt, jotain josta en ota selvää. Mutta eiköhän se selviä ennemmin tai myöhemmin.

Ap

Miten ihmeessä selviän tästä hengissä?? Tuntuu aivan kuin joku veivaisi puukkoa sisuskaluuissani ja seinät kaatuisivat päälleni. Mies haluaa erota ja on kuulemmma oikea ratkaisu, minäkin tulen jonain päivänä olemaan onnellisempi jonkun toisen kanssa. Meillä on siis 2 vuotias ja aivan näillä hetkillä syntyy toinen lapsemme. Olen totaalisessa shokissa enkä pysty lopettaa itkemistä. Mies on yrittänyt lohduttaa ja vannoo olevansa edelleen lapsille läsnä ja ettei minun tarvitse murehtia raha-asioista jne jne.

Ei kuulemma uskaltanut sanoa mitään aikaisemmin, mutta nyt tuli vaan sellainen olo, että oli pakko sanoa, että on päättänyt lähteä. Vaikeaahan meillä on ollut, taapero on valvottanut todella paljon, olen ollut kuolemanväsynyt, perhepiirissä on tapahtunut kuolemantapaus ja sairauksia, on siis ollut vaikeita aikoja ylipäänsä. Mutta en ikimaailmassa olisi uskonut, että mies jättäisi perheensä, pienen lapsen ja viimeisillään olevan vaimonsa.

Olen kuin hakattu, en pysty toimimaan ollenkaan, yritän jotenkin pitää taaperosta huolta. Hän ihmettelee, kun itken koko ajan ja kävelen ympäri kämppää. On kuin olisin jossain painajaisunessa ja rukoilen herääväni kohta. Rakastan miestä, hän on elämäni rakkaus, sielunkumppanini. Miten helvetissä selviän tästä hengissä? Voisinko joku auttaa.. Olen aivan hukassa, niin hukassa ja paniikissa, sattuu ihan fyysisesti joka paikkaan. Mies ei näyttänyt olevan surullinen ollenkaan, vaikka itkin aivan hysteerisenä ja lohduttomana (lähti siis äsken töihin). Ei edes halannut minua, ihan kuin häneltä olisi pudonnut kivi sydämeltä ja voi nyt olla onnellinen, viis minusta.

Herra isä sentään, miten ihmeessä pääsen tästä ylös? Pitäisi vauvakin synnyttää ja jaksaa hoitaa kahta pikkulasta.

Me molemmat halusimme toisen lapsen, sisaruksen esikoiselle. Tiedostimme, että esikoisen uniongelmat ovat ohimenevää sorttia jne. Lisäksi olemme tosiaan käyneet läpi lapsettomuushoitojen rankat vuodet ja ajattelimme, että jos toinen lapsi saa alkunsa luomuna, kuten sai, se on uskomaton ihme ja niin on tarkoitettu. Mitään eron merkkejä ei todellakaan ollut ilmassa silloin, kun toinen lapsi sai alkunsa.

Ap

mutta olisiko parempi aika ollut juuri raskaaksi tulon jälkeen? Heti lapsen syntymän jälkeen? Mies olisi näytellyt vielä kaksi vuotta auvoista perhe-elämää ja ap ei olisi osannut epäillä mitään? Olisiko pommi silloin räjähtänyt pehmeämmin? Jättämiselle ei ole koskaan hyvää aikaa jätetyn mielestä (ja av-mammat haukkuisivat miehen oli hetki mikä tahansa).



Emme tiedä vaikka mies olisi niin ahdistunut, että pelkää tekevänsä itselleen/perheelleen/lapsilleen jotain ja lähteminen onkin ainoa järkevä asia (tietenkin aika äärimmäinen skenaario).



Joten on parempi olla heittämättä ensimmäistä kiveä, mies lienee vähintään yhtä sekaisin kuin aloittajakin, ja keskittyä niihin rakentaviin asioihin, joille oikeasti voi jotakin.

Kysy vaikka siltä! Sano että olet luotettavasta lähteestä kuullut, että sillä on toinen ja on turha väittää vastaan jne. Tällä tavalla mun sisko sai totuuden omalla kohdallaan puristetuksi miehestä ulos. Muuten miehellä ihan samat hurskaat selitykset...

onkin lapset. Lapset muuttavat parisuhdetta yllättävästi ja molemmissa sukupuolissa on ihmisiä, joille lapset, varsinkaan pienet, "eivät sovi". Vaikka niitä ensin kovasti haluaakin, niin todellisuus yllättää. Aina myöskään miehet eivät oikeasti halua lapsia, mutta kun vaimo niin kovasti haluaa ja on muutakin sosiaalista painostusta, niin sitten niitä hankitaan. Näistäkin moni rupeaa tykkäämään niistä lapsista sitten kun ovat isoja.

ja yrittää sysätä sulle sitä, että sä oon halunnut kans eroa, on aika hyytävää luettavaa. En sano sitä n-sanaa, koska normaali ihminenkin on joskus manipuoloiva. Jotenkin edelleen haiskahtaa, että sillä on toinen nainen. Juuri niissä tilanteissa mies putsaa omatuntoaan sillä, että toinen osapuolikin on halunnut eroa.

mutta olisiko parempi aika ollut juuri raskaaksi tulon jälkeen? Heti lapsen syntymän jälkeen? Mies olisi näytellyt vielä kaksi vuotta auvoista perhe-elämää ja ap ei olisi osannut epäillä mitään? Olisiko pommi silloin räjähtänyt pehmeämmin? Jättämiselle ei ole koskaan hyvää aikaa jätetyn mielestä (ja av-mammat haukkuisivat miehen oli hetki mikä tahansa).

Emme tiedä vaikka mies olisi niin ahdistunut, että pelkää tekevänsä itselleen/perheelleen/lapsilleen jotain ja lähteminen onkin ainoa järkevä asia (tietenkin aika äärimmäinen skenaario).

Joten on parempi olla heittämättä ensimmäistä kiveä, mies lienee vähintään yhtä sekaisin kuin aloittajakin, ja keskittyä niihin rakentaviin asioihin, joille oikeasti voi jotakin.

Onhan se noinkin, mistäpä sitä tietää. Yleensä ottaen ajattelisin jotenkin niin, että olisi parempi että kertoisi etukäteen, että nyt tuntuu todella huonolta ja jos ei tilanne parane niin erokin tulee kysymykseen. Ei niin että itse käsittelee omassa päässään valmiiksi sen eropäätöksen ja sitten tipauttaa sen toisen syliin pommina, ilman että siihen voi enää mitenkään vaikuttaa tai toinen voi koittaa edes vähän henkisesti valmistautua siihen, että jos tilanne pysyy huonona niin ero tulee.

On aika itsekästä valmistella itsensä siihen eroon, ilman että antaa toiselle edes vihjettä siitä, että tällaista pyörittelee päässään.