Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuu, etten tule koskaan pärjäämään.
27.07.2012 |
Eväät elämään ovat olleet ihan hyvät. Ehkä perhe, koulunkäynti aina helppoa ja arvosanat hyviä, ei huolta huomisesta ja kunnianhimoiset suunnitelmat tulevaisuuden varalle. Pitkään jaksoin uskoa että pärjään kyllä ja ovet ovat auki ihan minne vaan.
Lukion jälkeen lähdin tavoittelemaankin näitä kunnianhimoisia suunnitelmia ulkomaille. Nyt olen kuitenkin taas Suomessa enkä ole saanut opintoja kasaa ja 30 vuoden rajapyykkikin häämöttää. Tuntuu, että kun kerran tipahtaa rattailta, ei takaisin enää pääse. Kaikki "isot" suunnitemat ovat menneet. Halusin olla itsenäinen, reissata maailmaa ja työskennellä vaativassa, vrt. miniteriötason hommissa vaikkapa asiantuntijana. Kaikki tuo on lipunut sormie lävitse vuosien mittaan. Ei valmista korkeakoulututkintoa, mies ja miehen työ sitovat maalaiskuntaan, jossa minun tavalla suuntautuneelle ihmiselle ei vain ole töitä.
Halusin olla jotakin aivan muuta kuin olen mutta tuntuu että olen jo myöhässä. Tyydynkö nyt tähän, pyöräytän pari mukulaa ja teen hanttihommia lopun ikäni?
Kommentit (16)
aika samansuuntaisia fiiliksiä. Olen 25, pienen lapsen äiti ja opinnot on ihan kesken (yliopisto). En ole edes kandiksi valmistunut, ja tunnen itseni luuseriksi sen takia.
No, yritän keksiä tilanteelle jonkun ratkaisun, kun en kerran noita yliopisto-opintojakaan saa pakettiin. Hain opiskelemaan ihan eri alaa, matalammalle tasolle. Ala on sellainen, josta jo pikkutyttönä haaveilin, mutta en tavallaan "tajunnut" sen voivan olla ihan oikea ammatti.
Minäkin olin kerran se lahjakas tyttö, joka pärjäsi luonnostaan hyvin koulussa, ei tarvinnut tehdä paljon. Jolla oli suuria unelmia. Joka halusi myös ulkomaille, ja sinnekin pääsi useaan otteeseen asumaan (tästä olen tosi tyytyväinen nyt!).
Ja sitten tuli kuvioihin mies ja lapsi. Ja kyllä mulla ongelmia opinnoissa oli ennen miestäkin, mutta sen jälkeen ne pahenivat. Kai mä jostain syystä olisin halunnut vaan keskittyä pesäntekopuuhiin ja perhejuttuihin enkä opiskella. No, oli tässä kuviossa mielenterveysongelmiakin, tai siis masennusta. Juuri sen "olen luuseri"-fiiliksen takia ehkä masennuinkin.
Nyt masennus on ohi, mutta opiskeluongelmat jatkuvat ja mun on pakko tehdä aika vaikeita ratkaisuja. Vaikka KAIKKI ovat sitä mieltä, että tää mun ala on fiksu ja järkevä ja paperilla se sopiikin mulle ihan loistavasti, mä en näe itseäni siinä työssä, eikä mulla ole tarpeeksi motivaatiota jatkaa sitä loppuun saakka (etenkin kun se on ollut niin hidasta tähänkin asti). Mä ajattelen usein liikaa sitä, mitä muut ajattelevat, mutta onneksi mieheni kannustaa minua ylipäätään tekemään jonkun ratkaisun tässä tilanteessa. Hän näkee, etten ole onnellinen kituuttaessani alalla, joka todennäköisesti ei ole minulle oikea.
Toivottavasti sullekin löytyy tilanteeseen järkevä ratkaisu.
Me naiset liian helposti unohdamme itsemme.
Ja kyllä mäkin sanoisin, että suorita opinnot ainakin hyvään vaiheeseen ennen lapsia. Lasten kanssa se ei todellakaan ole helppoa. Ja tuntuu sydäntäsärkevältä jättää lapset liian pieninä hoitoon. Sitten niitä välivuosia voi tulla jo liikaa ja itseluottamus murenee entistäkin enemmän, kun luulee ettei osaa olla muuta kuin äiti.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyöräytä ne lapset ennen kuin on liian myöhäistä.
Olet kuitenkin heistä onnellismpi kuin urasta vanhempana, trust me.
ei kaikki pääse sellaisiin hommiin vaikka miten paloa löytyisi. Niissä hommissa ovat nyt ne jotka saivat tutkinnon suoritetuksi. Nuoruuteen kuuluukin osittainen suuruusharha, se suojaa kun pettymyksiä alkaa ajan myötä ropista.
Jospa tavallinen elämä on kuitenkin antoisampaa ja onnellisempaa kuin kaikenvievä työ.
Itse tahdon ajatella, etää asiat järjestyvät itsestään niinkuin niiden on tarkoitus, liika ohjailuyritys voi vaan viedä harhaan.
MLL ja muut on keksitty. Ei lastenvahtiongelmista mene kukn hiukset harmaiksi. Jos lähdet keskustasta 15 - 20 km johonkin suuntaan, olet ihsn korvessa.
Suomessa tällä hetkellä koulutus on tärkeintä.
Mun parikin mapsuudenystävää jätti yliopiston kesken, jäivät kotiin masten kanssa. 15 v avioliitto kesti. Toisella on osatyö Anttilassa, toisesss muistaakseen Seppälässä. Oli pakko mennä töihin mun vaimo muuttui todellakin kotirouvaksi.
Älä jätä koulua kesken ! Pk seutu ei ole pelkkää betonia. Täällä on muös esim lehmiä.
niin silloin ei tietenkään kannata jättää koulua kesken.
Mun mielestä sun pitäisi keskustella miehesi kanssa avoimesti siitä, mitä sä haluat elämältä ja kumman pitää joustaa suunnitelmissa toisen onnellisuuden takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmekymmentä pamahtaa lasiin ihan kohta. Mutta työelämää on vielä ainakin se kolmekymmentä jäljellä. Ja elämää on eläkkeelläkin. Unohdan tuon itsekin helposti.
voi tehdä niitä opintoja loppuun NYT? Jos se ei miehen paikkakunnalla onnistu, niin miksi ihmeessä et muuta sinne, missä se onnistuu? On etäsuhdekin suhde, ja on ihan oma valintasi, jos miehen takia jätät kaikki haaveesi toteuttamatta. Sitten on turha syyttää muita kuin itseään. Jos se suhde ei kestä eri paikkakunnilla oloa muutamaa vuotta, niin ei se olisi kestänyt muutenkaan. Ihan hyvin ehdit vielä toteuttaa suunnitelmasi, kun nyt vaan viitsit irrottautua sieltä miehen kainalosta. Se voi vaikka jättää sinut viiden vuoden päästä ja mitä sulla sitten on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no mun mielestä korkeakoulututkinnon suorittaminen tai sen jälkeen työskentely jossain ministeriössä asiantuntijatason tehtävissä ei ole mitenkään erityisen korkealentoinen suunnitelma, jos on jo valmiiksi siellä yliopistossa. Se on varmaan ihan tavanomaisin etenemispolku esim valtsikasta valmistuneelle.
Mikä sua mättää siinä opiskelussa? Etkö saa gradua kasaan? Mun mielestä opintoihin ei kannata suhtautua niin, että niiden pitäisi nyt olla maailman kiinnostavimpia, vaan riittää että saat suoritukset tehtyä. Valitse ministeriö, jossa haluat työskennellä. Teet gradusi jostain hallinnonalaa liippaavasta aiheesta. Usein proffilta saa vinkkejä hyvistä ministeröiden työntekijöistä, jotka voisivat olla mukana kommentoimassa/ohjaamassa gradua. Se on ihan perusjuttua, mä olen yksityissektorilla, mutta olen aika montaa gradua/lopputyötä kommentoinut.
Miehesi kanssa teidän pitää yhdessä miettiä missä haluatte asua. Jos ette löydä kompromissiä, niin oletteko sitten toisillenne sopivat? Kompromisseja voi olla monenlaisia. Asutte viikot erillään, toinen reissaa kaukaa työpaikalleen, asutte puolivälissä, teette vaikka 5 v sun uraa ja asutte Helsingissä ja sen jälkeen 5 v miehen uraa tms.
Tärkeintä on, että otat itse vastuun haaveistasi ja pyrit niitä toteuttamaan. Ei ole oikein reilua miestäsi kohtaan, että ensin haaveilet vaikka mistä, mutta et toteuta niitä ja katkeroidut, koska miehesi haluaa asua eri paikassa. Kyllä teidän on kyettävä yhdessä ratkaisemaan niitä. Tärkeintä on kuitenkin, että otat itse vastuun omasta menestyksestäsi ja onnestasi.
Ja mä olen vahvasti sitä mieltä, että jos haaveilet tosissaan, niin hoidat ne opinnot ainakin alta pois ennen lapsia.
Jos nyt teet lapsia ja muutat opintojen ollessa kesken maakuntaan, niin sieltä on viiden vuoden hoitovapaan ja kesken jääneiden opintojen kanssa todella vaikea ponnistaa eteenpäin.
Tämä oli ehkä paras ja konkreettisin teksti, josta oli paljon apua vaikka se sanoi juuri ne asiat, jotka jo tiesinkin.
Opinnoissa hankalinta on motivaation löytäminen juuri tämän pattitilanteen takia. Opiskelemalla saisin peruspaprut unelmaduuniini, johon en kuitenkaan edes voi yrittää hakea/päästä jos valitsen miehen ja jään tänne asumaan. Tällä hetkellä tämä pitkänpuoleinen parisuhde on kuitenkin se ykkösjuttu, uskon eläväni tuon miehen kanssa lopunelämääni. Siksi tuntuu typerältä laittaa joku ura edelle. Toisaalta taas eroja tulee ja tyhmähän sitä olisi jos ei loisi omaa elämää ja varasuunnitelmaa asuinpaikasta riippumatta.
Ongelma tosiaan on, että mies ei halua Helsinkiin. Enkä liiemmin itsekään halua pk-seudulla päin asua. Miehen duuni on sellainen, että voisi periaatteessa tehdä sitä missä päin vain, on vain kovin kiintynyt nykyisiin ympyröihin ja paikkakuntaan, jossa on kaikki sosiaaliset verkostot. On monta järkisyytä, jotka puhuvat muuttoa vastaan. Jos perheenlisäystäkin tulisi, olisi hankalaa asua jossain missä kummallakaan ei ole mitään tukiverkostoja (lähisukulaisia). Elämän laadun kannaltakaan en usko pk-seudun olevan meille se paras vaihtoehto. Eli tuohon tuntuu tyssäävän omat haaveet uran ja perheen yhdistämisestä.
ap
Sun ongelma kiteytyy mielestäni otsikon toteamukseen. Jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta noin sä kuitenkin kuvittelet. Sä haluat ministeriön erityisavustajaksi tai yk:n hommiin ja jos et sitä saa, sä et muutakaan keksi.
Paitsi että ethän sä edes enää kuulosta siltä, että haluaisit ministeriön erityisavustajaksi. Siis sä et halua Helsinkiin, etkä edes ulkomaille. Silti et halua kotiäidiksi maallekaan. Ja se on ihan ok. Molemmat on ihan ok, ihmisen suunnitelmien kuuluukin muuuttua sitä mukaa kun se kasvaa.
Mut nyt sun pitää miettiä, että no mitä sä sit tässä vaihfeessa haluat. Toiset opinnot, toinen ala, toinen ura -ti ehkä toinen suuntautuminen näillä opinnoilla, kunhan ne saa valmmiiksi.. Klmikymppinen ei siinä mielessä ole liian vanha. Mä olen yliopistolla töissä ja näen näitä joka päivä. Ei oo väliä sillä, minä päivämääränä säoot syntynyt, vaan sillä, tiedätkö sä, mitä sä haluat. Mieti nyt sitä hetki, äläkä vaan sääli itseäsi, että nuoruus meni ja lapsuudenuneömat jäi. Niin kuuluukin käydä. Kyse on siitä, mitä sä sitten teet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei sulla kertomasi perusteella muitakaan vaihtoehtoja ole
Maalle jääminen ja suurperheen äidiksi ryhtyminen, miehen rahoilla elellen tietenkin? :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan ihmisiä jotka eivät lannistu. Nousevat aina ylös ja yrittävät uudestaan kunnes onnistuvat. Mene nyt hyvä ihminen tekemään sitä mitä haluat. Mikään pakko ei ole tuhlata elämäänsä sellaiseen mitä et halua.
ota nyt lomaa niistä haaveistasi.
Joo, sulla oli suunnitelmat, mutta se etteivät ne vielä ole toteutuneet ei tee sinusta mitään luuseria.
Tee ne lapset, jos kerran olisi hyvä aika. Äitiys kasvattaa myös aikuista. Ja yks kymmenen vuotta sinne tänne, säästät kunnon kriisin nelikymppisiis, survot tohtorinväitöskirjan ja ehdit olla vielä vuosikymmeniä työelämässä.
Mieti, onko ne nuoruuden haaveet yhä todellisia. Haluatko sinä niitä edes.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sä tavallaan ole mitenkään epäonnistunut. Sulle kävi vaan niinkuin äärimmäisen monelle lupaavalle tytölle ketä olen tuntenut. Tuli rakastuminen. Muutto pojan opiskelupaikkakunnalle, omien haaveiden hylkääminen, kun omaa unelma-alaa ei pystynytkään sielläpäin opiskelemaan. Tai muutto miehen haluamalle paikkakunnalle, josta itselle ei löytynyt motivoivaa työtä. Välttämättä mitään muutakaan, kuin mies. Ehkä hiekkalaatikolta jotain mammakavereita. Siinä elämä.
Yhtäkään lahjakasta poikaa, jonka suunnitelmat olisivat jääneet rakastumisen vuoksi toteutumatta, en valitettavasti tiedä. Jotenkin aina ne ovat naiset, jotka muuttavat ja luopuvat suhteen vuoksi.
Eikö miehesi saa muualta töitä? Onnistuisiko niin (jos lapsia oikeasti edes haluat), että nyt elätte hänen ehdoillaan jokusen vuoden, hoidat lapsia kotona. Sitten on sinun vuorosi ja miehen vuoro joustaa omista ammatillisista unelmistaan. Vaihtaa vaikka huonompaan, että sinä saat tehdä unelmiesi työtä. Lasten kanssa muuttaminen ei ole niin iso asia, kun he ovat vielä alle kouluikäisiä.
no mun mielestä korkeakoulututkinnon suorittaminen tai sen jälkeen työskentely jossain ministeriössä asiantuntijatason tehtävissä ei ole mitenkään erityisen korkealentoinen suunnitelma, jos on jo valmiiksi siellä yliopistossa. Se on varmaan ihan tavanomaisin etenemispolku esim valtsikasta valmistuneelle.
Mikä sua mättää siinä opiskelussa? Etkö saa gradua kasaan? Mun mielestä opintoihin ei kannata suhtautua niin, että niiden pitäisi nyt olla maailman kiinnostavimpia, vaan riittää että saat suoritukset tehtyä. Valitse ministeriö, jossa haluat työskennellä. Teet gradusi jostain hallinnonalaa liippaavasta aiheesta. Usein proffilta saa vinkkejä hyvistä ministeröiden työntekijöistä, jotka voisivat olla mukana kommentoimassa/ohjaamassa gradua. Se on ihan perusjuttua, mä olen yksityissektorilla, mutta olen aika montaa gradua/lopputyötä kommentoinut.
Miehesi kanssa teidän pitää yhdessä miettiä missä haluatte asua. Jos ette löydä kompromissiä, niin oletteko sitten toisillenne sopivat? Kompromisseja voi olla monenlaisia. Asutte viikot erillään, toinen reissaa kaukaa työpaikalleen, asutte puolivälissä, teette vaikka 5 v sun uraa ja asutte Helsingissä ja sen jälkeen 5 v miehen uraa tms.
Tärkeintä on, että otat itse vastuun haaveistasi ja pyrit niitä toteuttamaan. Ei ole oikein reilua miestäsi kohtaan, että ensin haaveilet vaikka mistä, mutta et toteuta niitä ja katkeroidut, koska miehesi haluaa asua eri paikassa. Kyllä teidän on kyettävä yhdessä ratkaisemaan niitä. Tärkeintä on kuitenkin, että otat itse vastuun omasta menestyksestäsi ja onnestasi.
Ja mä olen vahvasti sitä mieltä, että jos haaveilet tosissaan, niin hoidat ne opinnot ainakin alta pois ennen lapsia.
Jos nyt teet lapsia ja muutat opintojen ollessa kesken maakuntaan, niin sieltä on viiden vuoden hoitovapaan ja kesken jääneiden opintojen kanssa todella vaikea ponnistaa eteenpäin.
Alue: Aihe vapaa
Kai se on niin että on myös osattava luopua "entisen minän" suunnitelmista ja haaveista. Nautin kyllä asuessani ulkomailla, mutta tiedän etten voi sitä enää tämän miehen kanssa toteuttaa, enkä suoraan sanottuna tiedä haluanko lomamatkoja pidemmäksi aikaa enää pois Suomesta. Vanhaksi tulossa?
Opintojeni ongelma on niiden spefisisyys. Kaippa sitä yhteiskuntatieteilijänä voi tehdä muutakin kuin olla asiantuntija valtion puljussa, mutta toivottomalta näyttää. Palo alaa kohtaan on hiipunut ajan mittaan. Ehkä se sitten johtuu siitä että lukioikäisenä ei ollut sama henkilö kuin tänään enkä onnistunut opintoja saamaan purkkiin silloin kun se draivi oli vielä päällä (ennen mieheni tapaamista?).
Tiedän kyllä että ikä on vain numero ja whatnot, mutta elämän päämäärättömyys nakertaa. Meinaahan se usko loppua kun ajatus on lähinnä että kuka palkkaisi "haahuilijan", joka ei voi selittää etsikkovuosiaan edes lasten hankinnalla tms.