Te, joillla on jo aikuisia, työssäkäyviä lapsia

Olen aina ihmetellyt sitä, että lapsilla olisi omat kotinsa ja perheensä ja elämänsä ja kuitenkin avaimet lapsuudenkotiin tulla ja mennä. Ihan kuin ei olisi kasvanut aikuiseksi.

Tämä koti, missä asun, ei ole aikuisten lasteni lapsuuskoti.

Olen muuttanut monta kertaa lasteni kanssa ja senkin jälkeen kun muuttivat kotoa pois.



Minulla on siis kaksi aikuista ja itsenäisesti asuvaa lasta, he opiskelevat + käyvät töissä ja asuvat omillaan, avaimia minun kotiin heillä ei ole koskaan ollutkaan.

Kun olimme reissussa, annoin avaimen ja nuorempi lapsista kävi hakemassa postin ja tarvittaessa kastelemassa marjapensaat + amppelin. ja kysyi, annoin kuvan, kävi saunassa. Olisi saanut olla tuollon yötäkin, mutta ei halunnut, oma koti on aika lähellä.



joskus kun tulevat kylään, etenkin esikoinen tyttö 27 v, kysyy ruokaa ja menee sitten jääkaapille hakemaan mitä haluaa.

Poika 24 v ei ihan näin nälkäinen ole meille tullessaan.



En usko, että tämä heille mikään koti olisi, kun koti on vaihtunut niin monta kertaa. Tämä on minun koti ja heillä omansa.



Jos maailma kolhii, mamin luo saa aina tulla, pari kertaa on näin käynyt, mutta eivät he minun luo takaisin asumaan tule, kun ei ole edes tilaa ja heillä on huonekalut yms. j aminä asun kahden iltatähden kanssa tavallisessa rivarikämpässä.

siihen asti kun minä saatoin käydä kämpissään omilla avaimilla koska tahansa (mitä tahpahtui harvoin, opiskelivat yli 200 km päässä), oli lapsilla avain lapsuudenkotiin. Mutta kun alkoi vakavammat seurustelut ja tyttö/poikaystävät eivät enää hyväksyneet äidin yllätysvierailuja, menivät myös lapsuudenkodin ovet "lukkoon" eli tuli meidän koti ja teidän koti. Samalla myös päättyi lasten taloudellinen avustaminen, koska en halunnut olla se, joka maksoi tuntemattoman tytön ulkomaanreissuja. Lapset ovat tervetulleita meille, mutta eivät enää kuin kotiinsa vaan vieraina. Kaapista ei ruokaa oteta, autoa ei noin vain lainata ja television kanavat valisen minä.

ja kivalta äidiltä.

siksi minusta on väärin, että työssäkäyvä ja omillaan asuva nuori pitää lapsuudenkotia jonkinlaisena hotellina, jonne voi tulla ottamaan vastaan kaikki lapsuuden ja nuoruuden hyvät puolet vailla velvollisuuksia.

Koteja voi olla vain yksi, ja jos ei lapsi osaa sitä omaansa valita, kannattaa äidin hieman antaa osviittaa siitä, mihin pitää mennä. Elämässä ei pidä jähmettyä paikalleen vaan lasten lähdettyä kotoa alkaa uudenlainen elämä, jossa lapset ovat mukana, mutta eivät enää samalla jääkaapilla.

Meillä lapsuudenkodista pois muuttaneella on edelleen avain tänne ja on aina tervetullut, avaimilla tai ilman. Ei tarvitse ilmoitella etukäteen. Avustamme taloudellisesti ja muutenkin. Kotoa saa aina lähteissään ruokakassin mukaansa. Pesee pyykkinsä itse, hoitaa laskunsa ja oman kotinsa itse, mutta tykkään hemmotella kun käy täällä tai käyn lapsen luona. Eikä haittaa vaikka samalla tulisi hemmoteltua lapsen kavareitakin. Vaatekaapit on saaneet olla aina rauhassa, olemme samaa sukupuolta, mutta eri kokoa.

Ja sisarukset myös (veli opiskelija, sisko työskäyvä jo).



Saadaan ilman muuta mennä käymään milloin ikinä huvittaa heillä. Omat avaimet on. Tosin mulla ei, hukkasin sen :P Joten nyt en pääse heille noin vaan.



Isosiskolla ja isoveljellä on vielä omat huoneetkin! Mun huoneet on jotenki päätyny varastokäyttöön. Mut vanhemmilla on kolmekerroksinen okt, eli tilaa on pitää "ylimääräsiä" huoneita.

Veli muutenkin vain opiskelee, toisel puolen suomee ja tulee vielä välillä tähän kaupunkiin kesällä yms käymään eli pakko sillä se oma huone onkin olla. SIskolla samasta syystä ollu pitkään oma huone vaikkei vuosii siel oo virallisesti asunu. Nyt ei ois kyl enää tarve sille mut kun tilaa on ni mikäs siinä :D

Vierashuonekin löytyy, siel nukun minä ne harvat kerrat ku pari kertaa vuodes meen yöksi. Asun niin lähellä et mielummin nukun kotona.



Vanhemmat myös tukee todella paljon - auttaa raha-asioissa tarvittassa, aina saa soittaa jos on joku ongelma (itsenäistyessä on välillä ite kyl kummasti joskus tullu "äitiä ikävä").



Käyn itse vanhemmillani säännöllisesti n. kerran viikossa syömässä. Soitellaan lisäksi välillä kerta pari viikossa.



Mutta nii. Aina saa mennä käymään ja välil teenki ton viikottaisen käynnin lisäksi yllärikäyntei siel :) ja näin.

siihen asti kun minä saatoin käydä kämpissään omilla avaimilla koska tahansa (mitä tahpahtui harvoin, opiskelivat yli 200 km päässä), oli lapsilla avain lapsuudenkotiin. Mutta kun alkoi vakavammat seurustelut ja tyttö/poikaystävät eivät enää hyväksyneet äidin yllätysvierailuja, menivät myös lapsuudenkodin ovet "lukkoon" eli tuli meidän koti ja teidän koti. Samalla myös päättyi lasten taloudellinen avustaminen, koska en halunnut olla se, joka maksoi tuntemattoman tytön ulkomaanreissuja. Lapset ovat tervetulleita meille, mutta eivät enää kuin kotiinsa vaan vieraina. Kaapista ei ruokaa oteta, autoa ei noin vain lainata ja television kanavat valisen minä.

ja kivalta äidiltä.

siksi minusta on väärin, että työssäkäyvä ja omillaan asuva nuori pitää lapsuudenkotia jonkinlaisena hotellina, jonne voi tulla ottamaan vastaan kaikki lapsuuden ja nuoruuden hyvät puolet vailla velvollisuuksia. Koteja voi olla vain yksi, ja jos ei lapsi osaa sitä omaansa valita, kannattaa äidin hieman antaa osviittaa siitä, mihin pitää mennä. Elämässä ei pidä jähmettyä paikalleen vaan lasten lähdettyä kotoa alkaa uudenlainen elämä, jossa lapset ovat mukana, mutta eivät enää samalla jääkaapilla.

Meillä lapsuudenkodista pois muuttaneella on edelleen avain tänne ja on aina tervetullut, avaimilla tai ilman. Ei tarvitse ilmoitella etukäteen. Avustamme taloudellisesti ja muutenkin. Kotoa saa aina lähteissään ruokakassin mukaansa. Pesee pyykkinsä itse, hoitaa laskunsa ja oman kotinsa itse, mutta tykkään hemmotella kun käy täällä tai käyn lapsen luona. Eikä haittaa vaikka samalla tulisi hemmoteltua lapsen kavareitakin. Vaatekaapit on saaneet olla aina rauhassa, olemme samaa sukupuolta, mutta eri kokoa.

Ja mitä laitat ruokakassiin?

Kyllä minusta on outoa, miten pitkään äidit roikkuvat lapsissaan eivätkä anna näille omaa elämää.

Tosin olen asunut sieltä poissa jo 26 vuotta. Edelleen menen omilla avaimilla vanhempieni luokse eikä vanhempani ole koskaan pyytäneet avainta pois. pikemminkin jo soitan ovikelloa he kysyvät huolestuneina, missä sun avain on? En aio omilat lapsiltanikaan ottaa avainta pois, kun muuttavat kotoa.

siihen asti kun minä saatoin käydä kämpissään omilla avaimilla koska tahansa (mitä tahpahtui harvoin, opiskelivat yli 200 km päässä), oli lapsilla avain lapsuudenkotiin. Mutta kun alkoi vakavammat seurustelut ja tyttö/poikaystävät eivät enää hyväksyneet äidin yllätysvierailuja, menivät myös lapsuudenkodin ovet "lukkoon" eli tuli meidän koti ja teidän koti. Samalla myös päättyi lasten taloudellinen avustaminen, koska en halunnut olla se, joka maksoi tuntemattoman tytön ulkomaanreissuja. Lapset ovat tervetulleita meille, mutta eivät enää kuin kotiinsa vaan vieraina. Kaapista ei ruokaa oteta, autoa ei noin vain lainata ja television kanavat valisen minä.

ja kivalta äidiltä.

siksi minusta on väärin, että työssäkäyvä ja omillaan asuva nuori pitää lapsuudenkotia jonkinlaisena hotellina, jonne voi tulla ottamaan vastaan kaikki lapsuuden ja nuoruuden hyvät puolet vailla velvollisuuksia. Koteja voi olla vain yksi, ja jos ei lapsi osaa sitä omaansa valita, kannattaa äidin hieman antaa osviittaa siitä, mihin pitää mennä. Elämässä ei pidä jähmettyä paikalleen vaan lasten lähdettyä kotoa alkaa uudenlainen elämä, jossa lapset ovat mukana, mutta eivät enää samalla jääkaapilla.

Meillä lapsuudenkodista pois muuttaneella on edelleen avain tänne ja on aina tervetullut, avaimilla tai ilman. Ei tarvitse ilmoitella etukäteen. Avustamme taloudellisesti ja muutenkin. Kotoa saa aina lähteissään ruokakassin mukaansa. Pesee pyykkinsä itse, hoitaa laskunsa ja oman kotinsa itse, mutta tykkään hemmotella kun käy täällä tai käyn lapsen luona. Eikä haittaa vaikka samalla tulisi hemmoteltua lapsen kavareitakin. Vaatekaapit on saaneet olla aina rauhassa, olemme samaa sukupuolta, mutta eri kokoa.

Ja mitä laitat ruokakassiin?

Kyllä minusta on outoa, miten pitkään äidit roikkuvat lapsissaan eivätkä anna näille omaa elämää.

Ruokakassissa on itse kalastettua kalaa, sieniä omasta metsästä, ruisleipää omasta levinuunista, pullaa, marjoja, porkkanaa ja perunaa omasta kasvimaasta. On hlloa, nyt kasvihuoneesta tomaattia ja kurkkua. En roiku lapsissani, kysyn aina otatko ruokaa mukaan, aina yleensä ottaa. Ja kuten sanoin, huolehtii omasta elämästään itse, minä hoidan hemmottelupuolta. En pese pyykkejään enkä siivoa kotiaan. Huonetta tytöllä ei enää ole meillä, mutta on aina tervetullut lapsuudenkotiinsa.

voi yksiselitteisesti muotoseikoista päätellä. Siis avaimen omistaminen tai ruokakassi ei vielä kerro mitään.



Oma äitini on juuri tälläinen tyttäressään roikkuja, mutta osaan kuvitella lapsi-vanhempi suhteen jossa itsenäistyminen ei ole ruokakassista kiinni.

joista 22 v asuu kotoa pois ja työskentelee muualla. Hänellä ei ole enää avaimia taloomme, mutta saa kyllä tulla käymään ja syödä jääkaapista - tosin ei ihan mitä haluaa, ei sitä muutkaan saa tehdä, asuivat kotona tai eivät. Äidin vaatekaapilla käyminen sitä ei ole koskaan kiinnostanut, miespuolinen kun on...

Eikä se hirveän usein oikeastaan edes käy, vaan pidämme yhteyttä puhelimitse ja facebookin kautta.

Kaikilla avaimet meille. Saavat käydä jääkaapilla mutta eivät käy.Syömme aina sunnuntai lounaan yhdessä. Saisivat myös yöpyä mutta eivät yövy.Lainaavat joskus porakonetta tai pihagrilliä tai jotain muuta.

Olemme joskus matkoilla ja on kiva kun on joku joka käy tyhjässä talossa.Nuorin lapsista, iltatähti, on 10-vuotias ja asuu tietysti vielä kotona.

Tähän taloon tulee ilman avaimia ihan kuka tahansa, miksi ei siis omat lapsemme? Jääkaapillekin voi mennä kuka tahansa, mutta sen suhteen on joku kontrolli, että jotain pitää tehdä ruokansa eteen. Jos ei muuta niin ainakin haukkua vieraat, niin kuin talon koirat.



Aika vaikea kuvitella, että minun lapseni hakisi vaatekaapistani muuta kuin ehkä sukat.



Mutta arvaa vaan, kuinka paljon ne kantavat tänne pyykkiä. Minä olen luullut niitä jo useamman kerran muuttokuormaksi, kun on tulossa takaisin kotiin.

siihen asti kun minä saatoin käydä kämpissään omilla avaimilla koska tahansa (mitä tahpahtui harvoin, opiskelivat yli 200 km päässä), oli lapsilla avain lapsuudenkotiin. Mutta kun alkoi vakavammat seurustelut ja tyttö/poikaystävät eivät enää hyväksyneet äidin yllätysvierailuja, menivät myös lapsuudenkodin ovet "lukkoon" eli tuli meidän koti ja teidän koti. Samalla myös päättyi lasten taloudellinen avustaminen, koska en halunnut olla se, joka maksoi tuntemattoman tytön ulkomaanreissuja.



Lapset ovat tervetulleita meille, mutta eivät enää kuin kotiinsa vaan vieraina. Kaapista ei ruokaa oteta, autoa ei noin vain lainata ja television kanavat valisen minä.

vaan opiskelee, vastaan silti, kun elelee aika omillaan.



saa tulla kotiin ja olla kuin kotonaan, mun vaatekaapilla käymisestä en kuitenkaan tykkää, eikä ilman lupaa käykään.

siihen asti kun minä saatoin käydä kämpissään omilla avaimilla koska tahansa (mitä tahpahtui harvoin, opiskelivat yli 200 km päässä), oli lapsilla avain lapsuudenkotiin. Mutta kun alkoi vakavammat seurustelut ja tyttö/poikaystävät eivät enää hyväksyneet äidin yllätysvierailuja, menivät myös lapsuudenkodin ovet "lukkoon" eli tuli meidän koti ja teidän koti. Samalla myös päättyi lasten taloudellinen avustaminen, koska en halunnut olla se, joka maksoi tuntemattoman tytön ulkomaanreissuja.

Lapset ovat tervetulleita meille, mutta eivät enää kuin kotiinsa vaan vieraina. Kaapista ei ruokaa oteta, autoa ei noin vain lainata ja television kanavat valisen minä.

ja kivalta äidiltä.

Ja yksi teini-ikäinen vielä kotona.



Vanhemmat lapset asuvat toisella paikkakunnalla, käyvät viikonloppukylässä noin kerran kuussa. Molemmilla on avaimet tänne ja saavat kulkea miten haluavat, ovat aina tervetulleita. Käyvät jääkaapilla ja syövät kun on nälkä mitä kaapista löytyy. Ovat siis kuin kotonaan, ja ajattelenkin että tämä on edelleen heidänkin koti, vaikka heillä on myös omat kodit.



Tekevät kaikille ruokaa ja käyvät kaupassakin välillä, mutta pääasiassa me kustannamme viikonlopun ruoat enkä koskaan pyydä menemään kauppaan ostoslistan kanssa. Eivät tuo pyykkiä, mutta täällä ollessaan kertyvät pyykit kyllä heittävät pyykikoriin.



Heidän ei enää tarvitse osallistua kotitöihin, niinkuin täällä asuessaan ja kuten teini-ikäisellä on vielä omat sovitut hommat, mutta osallistuvat kyllä satunnaisesti ihan oma-aloitteisesti esim pesemällä pyykkiä tai leikkaamalla nurmikon.



Toisten vaatekaapeilla ei ole ikinä ollut tapana meillä käydä, niin eri kokoisia ja tyylisiä olemme kaikki.



Kyllä luulen että ovat kuin kotonaan vieläkin täällä, vaikkeivat enää täällä asu. Kutsuvat myös paikakunnalla asuvia ystäviään kylään kysymättä meiltä lupaa, kuten saivat tehdä jo teini-iässä. Tosin ero on nykyään verrattuna aikaisimpiin vuosiin on se, ettei kavereiden kanssa mennä omaan huoneeseen istumaan, vaan lapset ja heidän ystävänsä istuvat keittiössä tai olohuoneessa meidänkin seuranamme, mikä on mielestäni erittäin mukavaa.

siihen asti kun minä saatoin käydä kämpissään omilla avaimilla koska tahansa (mitä tahpahtui harvoin, opiskelivat yli 200 km päässä), oli lapsilla avain lapsuudenkotiin. Mutta kun alkoi vakavammat seurustelut ja tyttö/poikaystävät eivät enää hyväksyneet äidin yllätysvierailuja, menivät myös lapsuudenkodin ovet "lukkoon" eli tuli meidän koti ja teidän koti. Samalla myös päättyi lasten taloudellinen avustaminen, koska en halunnut olla se, joka maksoi tuntemattoman tytön ulkomaanreissuja. Lapset ovat tervetulleita meille, mutta eivät enää kuin kotiinsa vaan vieraina. Kaapista ei ruokaa oteta, autoa ei noin vain lainata ja television kanavat valisen minä.

ja kivalta äidiltä.

siksi minusta on väärin, että työssäkäyvä ja omillaan asuva nuori pitää lapsuudenkotia jonkinlaisena hotellina, jonne voi tulla ottamaan vastaan kaikki lapsuuden ja nuoruuden hyvät puolet vailla velvollisuuksia.

Koteja voi olla vain yksi, ja jos ei lapsi osaa sitä omaansa valita, kannattaa äidin hieman antaa osviittaa siitä, mihin pitää mennä. Elämässä ei pidä jähmettyä paikalleen vaan lasten lähdettyä kotoa alkaa uudenlainen elämä, jossa lapset ovat mukana, mutta eivät enää samalla jääkaapilla.

tietysti olla kuin kotonaan, mutta eniten pitävät siitä kun "äiti" laittaa ruokaa tai voileipiä, vain"vierailijalle" ja saa täyden huomion, meillä on paljon lapsia. Autan miten voin, annan seteleitä, ostan bussikortteja, kuuntelen huolia, ostan lahjoja, useimmiten tilaan kirjoja tai ostan konserttilippuja. Ikävöin lapsia aika paljon, vaikka soitellaan lähes päivittäin. Soittelen myös oman äitini kanssa vähintään kerran päivässä. En tunne itseäni aikuiseksi, vaikka olen yli 50v. Pelkkä ajatus siitä että kotona ei asuisi enää yhtään lasta, eikä ehkä tulisi koskaan mummiksi tuntuu ahdistavalta. Pidän siitä että on paljon ihmisiä ja ääntä siellä missä olen.