Miksi en kelpaa kenellekään..:(

Tuli paha mieli kun luin tuon. Listaa omat hyvät puolesi. Kuten teitkin:

- Ihana lapsi

- Taloudelliset asiat kunnossa

- Olet ilmeisesti terve, ulkoilet

- Akateeminen eli suhteellisen älykäskin olet :)

- Ystäviä on joitakin :)



Ala aktiivisesti nyt toimimaan:



Ota yhteys siskoosi ja sukulaisiisi. Varaa aika terapiaan pikimmiten ja ala käsittelemään tätä siellä. Ota useammin yhteyttä näihin ystäviisi: mikään ystävyys ei säily hoitamatta, soita yms. vaikka tuntuisi vaikealta. Ala harrastamaan jotain, yksin tai lapsesi kanssa. Niin että sinulla on itsellä nämä asiat kunnossa, voit vasta löytää tasavertaisen kumppanin. Muista, että röyhkeillä naisilla on usein kivat miehet, joten reipastu! Sulla on vaan tää yksi elämä :)

Et selvästikään kunnioita ja pidä itseäsi kunnollisen miehen arvoisena. Annat varattujen miesten käyttää sinua panopuuna samasta syystä.



Huono itsetuntosi ja itsearvostuksen puute näkyy ulos, ja tekee sinusta liian helpon kohteen tietynlaisille miehille.



Ala siis rakastaa itseäsi. Lakkaa olemasta halvalla pantava kynnysmatto.

Älä todellakaan ole liian helposti alistuva vaan miellyttääksesi, siitä ei seuraa kuin paha mieli. Kerro miltä susta tuntuu ja mitä haluat, älä häpeile. Varatut miehet ja miehet jotka vain hyväksikäyttävät suljet heti ulos elämästäsi. Ilman heitä olosi on parempi. Arvosta itseäsi niin muutkin alakvat tehdä niin. VAlitettavasti arkuus ja miellyttäminen ei ole hyve. Liika kiltteys tekee sinusta vain kynnysmaton.



Nimim. samantyyppistä kokenut ja tilanteesta yli päässyt (ainakin osin).

mä olen tosi kade sulle kun olet akateeminen, itse en ole, ja sekös harmittaa ja syö itsetuntoa. Lisänä köyhyys ja yksinhuoltajuus. Että sulla sentään on rahaa ja vaan yksi lapsi. Pääset suht helpolla. Vaikka onhan yksinäisyys ihan syvältä.

Terve.. ihmeellistä, elämäsi on tietysti omasi mutta muistuttaa kovasti sitä mitä olen kokenut ja millä tavoin kuvailisin itseäni paitsi että en ole akateeminen (takana koulukiusaamista, ei työpaikka). Miesten suhteen meillä on jopa erittäin paljon saman kaltaisia kokemuksia. Minulla ikää on n. 3 vuotta vähemmän ja joo.. jos haluat kirjoitella, niin olen käytettävissä. Sagittar12@hotmail.com

kun on töitä, ei velkaa, lapsi saa kaiken minkä tarvitsee... Mutta ! tässä vuosien saatossa itsetunto on rapissut pahasti, jollain tasolla häpeän sitä että olen yksinhuoltaja. Joulut vietetään lapsen kanssa kaksistaan kaupungissa ja yritän saada joulumieltä, samoin juhannukset kaksistaan mökillä grillaten. Itketti taas tänäkin vuonna kuunnella vastarannan iloista puheensorinaa ja naurua. Monena vuonna olen pyytäänyt jotakin tuttua (perheineen) mökille käymään mutta kellekään ei ole koskaan sopinut kun on menoa jonkun toisen pariskunnan luo. Varmaan yhtenä syynä on sekin etten juo enkä polta. Toki voin yhden siiderin ottaa ja lipittää sitä koko illan... Mutta viineistä esim en tiedä mitään.

Yksin ei ole edes kiva mennä minnekään. Lenkillä sentään kehtaa yksinkin käydä. Tiedostan kyllä että osaksi tämä alakuloisuuteni ja yksinäisyyteni johtuu täysin itsestäni. Mutta jos kysyn jotakuta vaikka torikahville eikä henkilölle sovi, mulle tulee heti sellainen olo, että "eihän mun kanssa kukaan halua minnekään tulle...". Tuntuu, että mulle soitetaan silloin vain kun halutaan neuvoa ja apua(työasioihin liittyvissä ja muissa talouspuolen jutuissa).

Tunnen suurta häpeää myös siitä että mun kaikki kolme "miessuhdetta" on olleet sellaisia ettei niistä todellakaan voi edes kenellekään puhua. Kuka haluaisi kertoa, että eka suhde oli alkoholistinarsistiin, toinen varattuun ja kolmaskin varattuun joka selvästi tulee luokseni vain kun ei ole muitakaan tarjolla ja kieltää edes tuntevansa. Kyllä sitä masentuu vähemmästäkin. Lisäksi olen alkanut miettiä millaisen mallin ystävyyssuhteista ja parisuhteesta sekä perheestä lapsi saa. Isovanhempiaan tapaa 1-3 krt/v vaikka asuvat 100 km päässä vain.

Olen vankasti tullut siihen tulokseen, että olen joko masentunut tai sitten terapian tarpeessa... OLisi varaa mennä yksityiselle puolelle, mutta mitä joku terapeutti tilanteelleni voi... itken sitten vaan siellä vastaanotolla ja sen jälkeen häpeän sitäkin käyntiä...Huoh ja voih.

missä päin asut?

Täällä myös 24 vuotias yh, jolla on välillä yksinäistä :)

Mä keksin susta jo monta hyvää puolta:

-sulla on koulutus

-sulla on töitä

-sulla on ihana lapsi

-talous on ok

-sulla on kroppa, jota muut maailmassa havittelee

-et "joudu" elämään puutteessa!



Sitten kerron muutaman faktan lisää:

-sosiaalisia tilanteita voi harjoitella ja juuri menemällä erilaisiin tilanteisiin voit kohdata pelkosi ja siten saat lisää itsevarmuutta.



Kannattaa mennä puhumaan pomolle tosta kiusauksesta. Oletko koskaan miettinyt, että hakeutuisit keskusteluterapiaan? Kuulostat nimittäin oikeasti masentuneelta ja saattaisit hyötyä terapiasta.



Haluaisitko parantaa välejä sisareesi? Jos haluat niin ota rohkeasti yhteyttä sisareesi ja ole rehellinen tunteistasi. Okei, kuulostaa helpolta eikä se sitä varmastikaan ole, mutta luulisin, että hänkin haluaisi rakentaa suhdettanne uudestaan.

kun on töitä, ei velkaa, lapsi saa kaiken minkä tarvitsee... Mutta ! tässä vuosien saatossa itsetunto on rapissut pahasti, jollain tasolla häpeän sitä että olen yksinhuoltaja. Joulut vietetään lapsen kanssa kaksistaan kaupungissa ja yritän saada joulumieltä, samoin juhannukset kaksistaan mökillä grillaten. Itketti taas tänäkin vuonna kuunnella vastarannan iloista puheensorinaa ja naurua. Monena vuonna olen pyytäänyt jotakin tuttua (perheineen) mökille käymään mutta kellekään ei ole koskaan sopinut kun on menoa jonkun toisen pariskunnan luo. Varmaan yhtenä syynä on sekin etten juo enkä polta. Toki voin yhden siiderin ottaa ja lipittää sitä koko illan... Mutta viineistä esim en tiedä mitään.

Yksin ei ole edes kiva mennä minnekään. Lenkillä sentään kehtaa yksinkin käydä. Tiedostan kyllä että osaksi tämä alakuloisuuteni ja yksinäisyyteni johtuu täysin itsestäni. Mutta jos kysyn jotakuta vaikka torikahville eikä henkilölle sovi, mulle tulee heti sellainen olo, että "eihän mun kanssa kukaan halua minnekään tulle...". Tuntuu, että mulle soitetaan silloin vain kun halutaan neuvoa ja apua(työasioihin liittyvissä ja muissa talouspuolen jutuissa).

Tunnen suurta häpeää myös siitä että mun kaikki kolme "miessuhdetta" on olleet sellaisia ettei niistä todellakaan voi edes kenellekään puhua. Kuka haluaisi kertoa, että eka suhde oli alkoholistinarsistiin, toinen varattuun ja kolmaskin varattuun joka selvästi tulee luokseni vain kun ei ole muitakaan tarjolla ja kieltää edes tuntevansa. Kyllä sitä masentuu vähemmästäkin. Lisäksi olen alkanut miettiä millaisen mallin ystävyyssuhteista ja parisuhteesta sekä perheestä lapsi saa. Isovanhempiaan tapaa 1-3 krt/v vaikka asuvat 100 km päässä vain.

Olen vankasti tullut siihen tulokseen, että olen joko masentunut tai sitten terapian tarpeessa... OLisi varaa mennä yksityiselle puolelle, mutta mitä joku terapeutti tilanteelleni voi... itken sitten vaan siellä vastaanotolla ja sen jälkeen häpeän sitäkin käyntiä...Huoh ja voih.

Suosittelen terapaiaa ja itsensä tutkiskelua positiivisessa mielessä. Meditaatio/jooga omien rajojen ylittämistä. Olet menettänyt elämästäsi tarkoituksen vaikka aineellisesti kaikki on hyvin. Itseä ruoskimalla ja mitätöimällä sinusta tulee juuri sitä mitä itsestäsi ajattelet "näkymätön" surkimus. Olet autettavissa oleva ihminen. Lapsi selviää jos hänellä on esim. hyvä harrastus jossa voi tavata muita aikuisia ja lapsia. Tämä on väliaikaista maailma on täynnä ihmisiä jotka pitävät sinusta jos vain itse sitä haluat. Ongelmasi onkin, että ajattelet mitä muut sinusta ajattelevat. Ensin on opittava rakastamaan itseään vasta silloin kaikki negatiiviset enakkopäätelmät häviävät.

Terapaiaan siellä iteketään ja nauretaan kaikelle mahdottomalle ja mahdolliselle.

Nähdään pian jossain :)

Ansaitsetko sä parempaa? Jos ansaitset, niin näytä se itsellesi. Ihan ekaksi, kun kerran rahasta ei ole kiinni, etsi hyvä yksityinen terapeutti. Tai jos terapiaan menoon on liian iso kynnys, tee niin kuin mä: Hankin itselleni business coachin (pystyin kertoon ihmisille, että "palkkasin sitten itselleni coachin", ei hävettäny yhtään. Varmistin että coachillani oli terapeuttitausta (oli koulutettu psykoterapeutti) etten joutunut jollekin hörhölle vaan sain todella ammattiapua. Mun 10 kertaa maksoi mulle 1800 euroa (!!!!!), mutta ajattelin, että sillä maksulla kerroin itselleni olevani arvokas ihminen. En ollut ikinä laittanut itseeni rahaa, ja tänäkin päivänä olen sitä mieltä että jokainen euro oli sen arvoinen. Iso kustannus myös takasi mulle sen, että olin motivoitunut tekemään työtä paremman elämän puolesta.



Ei siis ole niin väliä oletko masentunut vai et, hyvä coach/terapeutti osaa kyllä auttaa sinua saavuttamaan omat tavoitteesi - ja jos sulla ei vielä edes ole tavoitteita, niin auttaa sua asettamaan niitä. Elämänmuutokseen tarvitaan toisten tukea, mulle tällainen ulkopuolinen oli aivan välttämätön - ja uskalsin vähitellen kertoa itsestäni kaiken sen, mitä en muuten olisi uskaltanut kohdata.



En ehkä alottaisi työpaikkakiusaukseen puuttumisesta ennen kuin olisin varmistanut itselleni tuen terapian/coachingin kautta. Vaatii valtavaa energiaa ja rohkeutta alkaa pitää puoliaan ja nostaa kissa pöydälle, ja jos työpaikalta tulee jotain pahempaa (sekin on aina mahdollista noissa tilanteissa) on hyvä jos on tukea saatavissa...

Ansaitsetko sä parempaa? Jos ansaitset, niin näytä se itsellesi. Ihan ekaksi, kun kerran rahasta ei ole kiinni, etsi hyvä yksityinen terapeutti. Tai jos terapiaan menoon on liian iso kynnys, tee niin kuin mä: Hankin itselleni business coachin (pystyin kertoon ihmisille, että "palkkasin sitten itselleni coachin", ei hävettäny yhtään. Varmistin että coachillani oli terapeuttitausta (oli koulutettu psykoterapeutti) etten joutunut jollekin hörhölle vaan sain todella ammattiapua. Mun 10 kertaa maksoi mulle 1800 euroa (!!!!!), mutta ajattelin, että sillä maksulla kerroin itselleni olevani arvokas ihminen. En ollut ikinä laittanut itseeni rahaa, ja tänäkin päivänä olen sitä mieltä että jokainen euro oli sen arvoinen. Iso kustannus myös takasi mulle sen, että olin motivoitunut tekemään työtä paremman elämän puolesta.



Ei siis ole niin väliä oletko masentunut vai et, hyvä coach/terapeutti osaa kyllä auttaa sinua saavuttamaan omat tavoitteesi - ja jos sulla ei vielä edes ole tavoitteita, niin auttaa sua asettamaan niitä. Elämänmuutokseen tarvitaan toisten tukea, mulle tällainen ulkopuolinen oli aivan välttämätön - ja uskalsin vähitellen kertoa itsestäni kaiken sen, mitä en muuten olisi uskaltanut kohdata.



En ehkä alottaisi työpaikkakiusaukseen puuttumisesta ennen kuin olisin varmistanut itselleni tuen terapian/coachingin kautta. Vaatii valtavaa energiaa ja rohkeutta alkaa pitää puoliaan ja nostaa kissa pöydälle, ja jos työpaikalta tulee jotain pahempaa (sekin on aina mahdollista noissa tilanteissa) on hyvä jos on tukea saatavissa...

Mulla asiat vielä ilmeisesti huonommin:

- olen alalla jota vihaan ja töissä joka ahdistaa joka päivä

- akateemiset opinnot jäivät kesken, tosin teen silti alan työtä

- olen ruma ja ylipainoinen

- olen lapseton 37 v vasten tahtoani sinkku jota kukaan mies ei huoli

- olen ujo, sulkeutunut ja tylsä tyyppi

- minulla ei ole koskaan ollut yhtään ystävää

- miesystäviä ollut vain 2, toinen vakavasti mielenterveysongelmainen alkoholisti ja toinen isäni ikäinen tummaihoinen muslimi joka pahoinpiteli minua, ja nyt 11 vuoteen ei ketään



Hassua kyllä, olen silti varsin onnellinen ihminen. Olen jotenkin löytänyt itsestäni elämänilon ja rakkauden, niin ettei minua kauheasti haittaa jos en kelpaa muille. Kelpaan itselleni ja se riittää.



Jos joku asia ahdistaa niin en ajattele sitä vaan keskityn tähän hetkeen niiden tunkkaisten ajatusten sijaan, ja kaikki on taas hyvin. Voisin esim. nyt saada oloni hyvinkin ahdistuneeksi jos alkaisin ajatella tyyliin "minua raukkaa kun olen niin yksinäinen" tai "huomenna joudun taas sinne työpaikkahelvettiin eikä toivoa paremmasta ole" - mutta minä en tee niin, miksi kiusaisin itseäni? Minä keskityn tuntemaan vain terassilta tulevan viileän tuulen, sen miltä sormet näppäimillä tuntuvat, ja muuta mitä nykyhetkessä konkreettisesti on.

Olipas mukava huomata tämän ketjun kommenttien laatu. Toistaiseksi ei yhtään mautonta ja ala-arvoista kommenttia.



Lisäisin edellisten istaan vieä sen, että olet sentään päässyt eroon siitä narsistisesta alkoholistista! Se on jotain mihin kaikki eivät kykene.

Hanki itsellesi apua tuohon masennukseen/itsesi aliarvioimiseen. Kuulostat ihmiselta jolla on perusasiat kunnossa ja olet varmasti mainio kumppani ihan tavalliselle miehelle. Hyva ystavani masentui eronsa jalkeen ja oli todella vaikeaa katsoa sita hanen itsensa vahattelya ja ainaista epaluuloa, etta hanessa olisi jotain perustavaa laatua olevaa vikaa.. Ihana on ollut sitten seurata kun han hyvan harrastuksensa kautta on saanut lisaa itsetuntoa ja aurinko on alkanut paistaa..



Eikun tsemppia vaan niin kylla se siita :)

M39

Tunnen suurta häpeää myös siitä että mun kaikki kolme "miessuhdetta" on olleet sellaisia ettei niistä todellakaan voi edes kenellekään puhua. Kuka haluaisi kertoa, että eka suhde oli alkoholistinarsistiin, toinen varattuun ja kolmaskin varattuun joka selvästi tulee luokseni vain kun ei ole muitakaan tarjolla ja kieltää edes tuntevansa.

Kuka haluaisi kertoa näistä muille? Vaikkapa sellainen ihminen, joka ymmärtää ettei noista itseään kannata syyllistää, ja että muille kertominen helpottaa ja vapauttaa; ihmisen psykologinen rakenne nyt vain on sellainen.

Itsellenikin on elämässä sattunut yhtä sun toista ja olen masennukseen taipuvainen. Asiat ovat alkaneet helpottaa vasta sitten, kun olen opetellut hyväksymään ne. Kärsin eräästä poikkeavuudesta, minkä vuoksi olen siinä määrin erilainen käytökseltäni, että muutkin sen huomaavat. Olen opiskellut huiman kauan ja kun viimein valmistuin, kesti vielä vuosia että sain alettua uran rakentamisen (yrittäjänä, töitä ei löytynyt). Uusimpana takapakkina olen kokenut elinkelvottoman sikiön vuoksi raskaudenkeskeytyksen, josta olen nyt toipumassa. Masennus kurkkii koko ajan nurkan takaa.

Mutta sen olen tajunnut, että mitä enemmän ja suoremmin näistä asioista ihmisille puhun, sitä paremmin voin. Jos en puhu, alitajuntani alkaa uskoa, että minussa ja elämässäni on jotakin häpeällistä, mitä ei voi muille paljastaa. Jos taas puhun, saan aivan odottamattomia määriä myötätuntoa, hyväksyntää ja ymmärrystä osakseni. Ja vaikka en aina saisikaan, niin tärkein vaikutus on juuri sillä, että itse uskalsin asiasta puhua! Se kun merkitsee sitä, että olen aivan yhtä arvokas ihminen kuin muutkin ja kokemukseni sellaisia, joita tapahtuu muillekin. Normaaleja.

Toki oman toiminnan vaikutukset esim. miessuhteisiin kannattaa tiedostaa; muuten kuviota ei voi lähteä muuttamaan. Mutta samalla on muistettava, että meillä jokaisella on sellaisia luonteenpiirteitä, jotka edesauttavat ongelmien syntymistä elämässämme. Eli sekään ei ole häpeällistä tai tuomittavaa, vaan normaalia.

Aiemmin yritin piilottaa epätäydellisyyteni ja epäonnistumiseni muilta. Nyt kun olen kääntänyt kelkkani, ymmärrän että aiemmin minua pidettiin kylmänä ja ylimielisenä ihmisenä juuri siksi, että minulla oli tarve esittää täydellistä. Nykyään minusta pidetään ja saan kutsuja illanviettoihin, vaikka minäkään en juo alkoholia. Toisaalta olen myös karsinut elämästäni liian vaikeat ihmissuhteet, esim. juuri alkoholistit joiden koko elämä pyörii viinan ympärillä, ja hankkinut tilalle sellaisia ihmisiä, joihin samastun helpommin. Heidän kanssaan minun on helpompi tulla toimeenkin.

Usko minua; kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Itse olen päässyt pitkälle ilman terapiaa. Onneksi, koska minulla ei olisi ollut siihen varaa! Mutta sinullapa on, joten miksi et ottaisi avuksesi terapeuttia, jonka kanssa voitte suunnitella miten laitat elämäsi uusiksi? Etenkin, jos tunnet asiassa suurta ja ahdistavaa neuvottomuutta etkä tiedä miten lähteä tekemään muutosta, kannattaa ehdottomasti hankkiutua terapiaan. Jos parin kerran jälkeen homma ei ala toimia, vaihda terapeuttia niin kauan että suhteenne toimii. Sekin on kuulemma hyvin paljon kemioista kiinni.

Kanssasi yhteensopiva terapeutti saattaa voida tehdä tilanteellesi paljonkin; hän voi mm. tarjota sellaista itsesi ulkopuolelta tulevaa myönteisyyttä ja kannustusta, jota kenties tarvitset polttoaineeksi siksi ajaksi, kun sinulle ei vielä ole kehittynyt riittävästi normaaleja ihmissuhteita. Lisäksi hän voi toimia peilinä, jonka avulla näet itsesi muiden ihmisten silmin. Voi olla, että yllätyt näkemästäsi useammalla kuin yhdellä tavalla.

Rohkeasti eteenpäin vain!

olet sentään päässyt eroon siitä narsistisesta alkoholistista! Se on jotain mihin kaikki eivät kykene.

On paljon, paljon naisia, joiden omanarvontunto ei riitä alistavasta suhteesta lähtemiseen. Sellainen suhde kurjistaa alistettua osapuolta niin kauan kuin suhde jatkuu. Olet siis ap todella onnekkaassa tilanteessa; pahin ja vaikein vaihe on jo takana päin. Nyt sinulla on täysi vapaus lähteä tästä eteenpäin kohti parempaa itsearvostusta ja täydempää elämää.

Ihmiselle monesti tietyssä elämänvaiheessa tulee tuo turhautuneisuuden ja arvottomuuden tunne ja siitä tulee päästä yli. Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Mutta; sulla on taloudelliesti asiat hyvin ja se on jo todella paljon se.Sulla ei myöskään ole raastavaa parisuhdetta (heivaa se yks tyyppi joka käy panemassa/masentamassa sua ulos elämästäsi). Hymyile ja ajattele että aurinko paistaa, niin fiilis paranee. Ja jollei heti parane, niin entä sitten ? Sulla on käynyt tosi huono flaksi miesten kanssa mutta; sua ei ole hakattu eikä raiskattu sentään vaikka henkinen väkivalta voikin monesti olla kuitenkin raastavampaa. Nyt, askel kerrallaan, koitat nostaa ittes tuosta suosta. Kuten joku aiemmin kirjoitti, sulla on varaa hankkia terapeutti tai coach ja jos ei tunnu synkkaavaan niin vaihdat kunnes synkkaa !! Niiden työ on auttaa ja saada asiakas ymmärtämään oma arvonsa :).

TSemppiä ap! Sulla on elämä edessä :))

koska olet jaksanut aika yksin päästä taloudelliseen vaurauteen, kasvattaa iloisen ja reippaan lapsen, vaikka samanaikaisesti kärsit työpaikkakiusaamisesta, vaikka ei ole ketään kenelle puhua, vaikka tunnet miesten hyväksikäyttävän sinua.



Ihmetyttää että kukaan ei mökille tule, yleensä ihmiset valittavat että vieraita tulee liikaa...



Aika jännä juttu tämä elämä. Aloittaja on monella tapaa todella ihailtava ihminen. Hoikka, akateeminen koulutus, tajunnut jättää lapsenteon vähemmälle (jotkut tekevät niitä ison lauman koska eivät muuta osaa mutta loppupeleissä katkeroituvat siitäkin, kun joku toinen pääsee vähemmällä).



Ja silti aloittajan itsetunto on surkea samoin itsearvostus.



Kun taas tietämilläni tyypeillä hyvä itsetunto, vaikka ovat mielestäni halveksittavaa pohjasakkaa: käytöksensä takia. juoruilevia, ilkeitä, toisia kyttääviä kiusaavia - ja sattumalta (tämähän ei tee ihmisestä huonoa, mutta nämä ovat sattumalta) matalasti koulutettuja, rumiakin ihmisiä, myös ulkoisesti. Mieskin on kunnollinen näistä toisella.

saman ikäinen yhden lapsen yh, myös akateeminen. Erona on, että olen ollut yksin vuosia, ei suhteita edes varattuihin miehinn. Itsetunto nollassa. Onneksi minula on ihania sukulaisai, joiden kanssa viettää joulut jne. Ystävyyssuhteet hiipuneet.

Ymmärrän, että kaipuu hyvään ja välittävään parisuhteeseen on kova. Älä silti etsimällä etsi ja tyrkytä itseäsi. Yritä keskittyä itseesi, omaan onnellisuuteesi ja hyvään oloosi ihan yksinäsi. Ja tietysti lapseesi. Kun sinulla on oma hyvä elämä, siihen voi tulla ja löytyä se kumppanikin. Ei niin, että odotat sen kumppanin avaavan oven elämään, jota sinulla ei ole koskaan ollut.