Miten edetä parisuhteessa?

Olemme olleet kahdeksan vuotta yhdessä, josta saman katon alla neljä vuotta. Tässä neljän vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään edistymistä mielestäni. Minulla olisi kova hinku saada oma koti, joko ostaa tai rakennuttaa. Olen raahannut miestä puoliväkisin näytöissä katselemassa asuntoja ja esitellyt eri talovalmistajien esitteitä ja nettisivuja silloin tällöin. Välillä väsähdän itsekin koko talon etsimiseen ja asian eteenpäin viemiseen, mutta toisinaan siitä muodostuu elämää hallitseva tilanne, joka syö onnenllisuuden kaikin tavoin. Olen jotenkin tosi katkera, kun vuodesta toiseen joudumme asumaan ahtaasti vuokralla. Miestä tilanne ei tunnu rassaavan, koska hän näyttää olevan tyytyväinen elämäänsä ihan näissä vallitsevissa puitteissa.



Itsestäni tuntuu siltä, että olen vankilassa tässä nykyisessä pienessä vuokrakämpässä. En pysty tekemään mitään mistä olen haaveillut ja tuntuu että elämäni on pysähtynyt näille samoille raiteille. Elämä on sitä herätys-töihin-kauppaan-kotiin-kotitöitä-nukkumaan rataa päivästä toiseen ja tunnen itseni aika alakuloiseksi monesti.



Olen yrittänyt keskustella taloasiasta miehen kanssa hyvällä ja pahalla, mutta hän ei ota asiaa tosissaan. Monesti jopa jotenkin loukkaantuu ja suutahtaa, kun yritän ottaa asiaa esille :( Olen aivan lopen kyllästynyt tilanteeseen. Lisäksi miehen suvun puolelta alkaa jo kuulua painostusta ja vihjailua lasten hankinnasta, mutta olen päättänyt että tänne vuokrakämppään ei tehdä yhtään lasta. Mies haluaa lapsia, mutta ei ole ilmoittanut milloin, itse olen ajatellut että sitten on hyvä aika, kunhan saadaan se oma koti. Mies tuntuu vähän vertaavan tilannetta kaveripariskuntiemme tilanteeseen, että kun ovat samanikäisiä ja heillä on jo pikkulapsia, että meidänkin pitäisi alkaa lapsia tekemään. MUTTA näillä kaikilla kaveripariskunnillamme, jotka kovasti jo kotia leikkivät ja vauvoja kyhäävät, on se omakotitalo ja muutenkin elämä vakaammalla pohjalla.



Tämä on ihan pattitilanne ja vie ilon mun elämästä. Nyt kesälomalla asia ei taas tunnu yhtä merkittävältä, mutta kunhan työt jälleen alkavat niin tiedän, että etsin päivittäin meile omaa asuntoa ja suren koko ajan kauemmas katoavia unelmiani. En osaa enää edes iloita muiden onnistumisista, vaan olen alkanut katkeroituman :( Mitä tekisistte tilanteessani?