Onko minun sukuni jotenkin poikkeuksellisen erikoinen

Aika kultaa muistot. On liian raskasta alkaa keski-ikäisenä enää miettiä sitä, millainen se oma lapsuus ja lapsuuden koti, vanhemmat, olivat oikeasti. Muistellaan niitä hyviä hetkiä ja muistoissa ne ovat sitten koko lapsuus ja koko sen ajan maailma, vaikka kyseessä olisi vain yksittäinen tai yksittäisiä tapahtumia.



Tai sitten tehdään valelapsuus, joka on kehitelty jo lapsuudessa jotta selviäisi täysipäisenä, koska todellisuus on ollut liian rankka. esim. äkkipikainen, arvaamaton isä on saatettu kehitellä omassa päässään mukavaksi ja huumorintajuiseksi joka pitää sylissä ja halaa, leikki ym., vaikka todellisuudessa isä on ryypännyt ja hakannut ja lapsuus on ollut pelkoa ja ahdistusta.



Minun siskoni muistaa lapsuuden sellaisena kultareunaisena onnelana, jossa oli lempeä, rakastava äiti.

Minä taas muista huudon, riidat, selkäsaunat. Ero on siinä, että siskoa ei hakattua, minua kyllä. Toinen sisko ei muista lainkaan sitä, miten on kiusannut ja pilkannut minua koko lapsuuden.



Jos meidän perhe eläisi tätä päivää, meille olisi soitettu poliisit ja lastensuojelu jo aika päivää sitten. En tosin tiedä, olisinko uskaltanut kertoa totuutta jos olisin tänä päivänä lapsi siinä perheessä missä olin lapsena; haluan muuttaa pois tästä perheestä, haluan toisen perheen.



Ilmeisesti siihen aikaan se, että äiti raivoaa ja huutaa kaiken aikaa, ja isä tulee kännissä kotiin ja hakkaa vaimonsa, oli niin normaalia ettei siihen kukaan puuttunut.

Mun isoisän vei poliisit pakkohoitoon n. vuonna -69 kun oli taas kerran hakanut isoäitini.

Se on varmaan se juttu, mitä entisissä ajoissa muistellaan. Miehethän kyllä ryyppäsi, sekä töissä että työn ulkopuolella.

keskustelimme samasta asiasta. Suvussa ei ole alkoholiongelmia, vaimoja ei ole hakattu ainakaan sairaalakuntoon, lapset ovat saaneet kasvaa vailla pelkoa väkivallasta jne. Ja isoisämme olivat kaikki sodassa ( siis sekä minun ja siskoni että serkun).



Olemme suku, jossa edelleen tehdään "oikein" eli opiskellaan ammatti, mennään töihin, hankitaan asunto ja vasta sitten kun asiat ovat ns, kunnossa, perustetaan perhe. Tylsää monen mielestä, mutta myös turvallista.

Kotona vedettiin hiukkaa. Eräs sukulaistätini ajeli kännissä jo 30-luvulla ja päätyi vankilaankin.

Ennen ei naiset ryypänneetSe on varmaan se juttu, mitä entisissä ajoissa muistellaan. Miehethän kyllä ryyppäsi, sekä töissä että työn ulkopuolella.

Tuo oli kaunis kirjoitus, mutta myös suloisen viaton. Se, että on ammatti ja omakotitalo, ei millään tavalla liity väkivaltaiseen käytökseen eikä siihen paljonko viinaa kuluu. Hyvin usein raakojakin asioita tehneet ihmiset on menestyneet ulkoisesti hyvin elämässään.

Tuo oli kaunis kirjoitus, mutta myös suloisen viaton. Se, että on ammatti ja omakotitalo, ei millään tavalla liity väkivaltaiseen käytökseen eikä siihen paljonko viinaa kuluu. Hyvin usein raakojakin asioita tehneet ihmiset on menestyneet ulkoisesti hyvin elämässään.

siis eikö nyt kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä nykyään ole ammatti, työ (tai ainakin hakee työtä ahkerasti) ja jonkinsortin asunto? En tiedä kuvitteleeko kirjoittaja, että viinaa juodaan ja perhettä hakataan vain jos ollaan pienestä pitäen syrjäytyneitä alkoholisteja, jos näin olisi niin kaikki väkivaltatilastot olisi paljon paremmalla tolalla. Eihän semmoisella syrjätyneellä edes ole mitään perhettä mitä laiminlyödä, toisin kuin ulkoisesti menestyvällä tyypillä.

Sukuni oli täysin arvaamaton ja kokoajan piti olla varuillaan. Varuillaanolo jatkuu vieläkin. Äitini sai järjettömiä raivareita, jotka perusteli sillä, että on sota-ajan lapsi ja hänellä on ollut paljon vaikeampaa kuin minulla. Ulkoisesti ovat selviytyneet hyvin ja hyvissä ammateissa, mutta sisäisesti kaikki riekaleina. Kaikki ovat vieläpä aina olleet raivoraittiita.

ryypätty ja rellestetty eikä pieksetty vaimoja ja lapsia. Ainakaan en ole nähnyt enkä juttuja kuullut.



Meillä on iso suku, sekä isän että äidin puolelta ja yhden tapauksen tiedän että on hakannut ainakin vaimoaan. Kuolemansa jälkeen vaimo kertoi totuuden avioliitostaan.

Joka suvussa niitä on, mutta harvempi kehtaa tunnustaa.

Erään sukulaiseni hautajaisissa oli aika vaivautunutta kun serkkunsa alkoi puhua vainajasta ystävällisenä, kilttinä, lähimmäisiä rakastavana. Lähimmät kyllä tiesivät että mies oli oikeasti ihan kaikkea muuta, suorastaan sadistinen. Ei ollut totuus paljastunut muille vuosikymmentenkään aikana.

ainakin viidesosalla suomalaisista. Kun olin lapsi 70-luvulla, monikin naapuri pieksi vaimoansa kännipäissään ja mielestäni tämä on vuosien varrella vähentynyt, ainakin asenteet ovat muuttuneet ja paljon.

Sen sijaan on valtavasti tarinoita solidaarisuudesta, kun adoptoidaan äkillisesti poismenneen veljen lapsikatras omien rinnalle ynnä muita tällaisia.

Tuo ei ole normaalia, toivottavasti osaat katkaista kierteen.

ihan keskiverto suku olette.

"perhesalaisuuksista" vaietaan todella tehokkaasti.



Ja monilla on valemuistot omasta lapsuudestaan, aivot toimii niin, ne pyrkii ns. terveillä ihmisillä unohtamaan suurimmat pahat ja traumat, koska sellaisia ois liian raskasta kantaa ja ne vois viedä toimintakyvyn, kun kelais vaan päivästä toiseen taakkojaan