Muita itsemurhan tehneiden läheisiä?
Sain pari päivää sitten tietää, että nelikymppinen veljeni on löytynyt kotoaan kuolleena. Poliisi pitää on varma siitä, että se on lääkkeillä tehty itsemurha, sillä veljelläni oli takana muutama yritystä.
Tällaisessa tapauksessa tehdään kuitenkin aina ruumiinavaus, ja kun vanhempani kuulivat siitä he ' päättivät' että kyseessä on sydänkohtaus (vaikka veljelläni ei tiettävästi ollut sydänvikaa tms). Yritän nyt tukea heitä kaikin voimin (he ovat eronneet eikä heistä ole tukea toisilleen), mutta omalle surulleni ei jää tilaa, varsinkaan kun en saa piuhua itsemurhan aiheuttamista tunteista. Joudun ilmeisesti myös järjestämään pesän ja hautajaiset itse, vaikken ole sellaista ennen tehnyt.
Sattuu joka paikkaan: käsiin, jalkoihin, sydänalaan. On vaikea nukkua ja syödä. Ajattelen, että on varmaan hyvä että ruumiini suree jo?
4 kk vanha esikoisvauvamme on minulle suuri lohtu: katson häntä ja ajattelen että siinä sukumme elämä jatkuu. Veljelläni ei ollut perhettä.
Haluaisin niin kuulla muiden kokemuksista, en tunne ketään jonka läheinen olisi tehnyt itsemurhan!
Mirkka
Kommentit (28)
" Mutta jos sinua yhtään lohduttaa, veljesi helvetti on nyt ohi ja hän toivottavasti on paremmassa paikassa ja lepää - tuota lepoa itsekin niin kaipaisin"
Kuollut ei lepää. Hän on kuollut. Häntä ei enää ole.
25-vuotias veljeni tappoi itsensä noin 4,5 vuotta sitten. Hän oli ensin kateissa reilun kuukauden ennen kun hänet sitten löydettiin. Sen ajan kun häntä etsittiin (olisi voinut tulla kyseeseen sekin että on vaan jäänyt viihteelle kun lomalla oli, tai tätä toivetta pidettiin yllä) niin kaikki halusivat uskoa että hän vielä palaa. Eipä palannut, yksi " kaunis" päivä ulkoministeriöstä soitettiin että hänet on löydetty. Oli roikkunut puussa reilun kuukauden etelän lämmössä, voitte vaan kuvitella mitä hänestä oli jäljellä. Kun veli tuotiin suomeen niin ketään ei päästety häntä näkemään. Äiti uskoi viimeiseen asti että veljeni se ei ole, siinä meni itseasiassa pitemmän aikaa vaikka dna testein se vahvistettiin. Veljeäni jäivät kaipaamaan mm hänen nykyään 9 vuotias poikansa, vaimonsa, sisarukset, vanhemmat, ystävät yms. Poikansa käveli arkun perässä haudalle, ennen hautajaisia kysyi äidiltään että miks mun iskä kuoli. Meillä ei veljen kanssa ollut läheiset välit , mutta jäin silti kaipaamaan. Pitkin matkaa olen aina välillä miettinyt että miksi. No hän omalla tavallaan jätti rakkailleen jäähyväiset ennen matkalle lähtöään, mutta kukaan ei sitä siinä vaiheessa ymmärtänyt jäähyväisiksi. Hänellä oli huumeiden käyttöä taustalla. Viimeiset aikansa eli yrittäen eroon aineista ja aineiden mukana tulleista ystävistä. Kaikki uskovat että hänen kuolemansa johtuu siitä ettei hän päässyt näistä piireistä eroon ja väsyi yrittämään. Uskon myös että kukaan ei olisi voinut tätä estää tapahtumasta.
Edellinen taisi tässä ketjussa kirjoittaa että kuollutta ei enää ole. Sallit kai että jotkut uskovat toisin? Minä ainakin uskon että veljeni on paremmassa paikassa. Eikä kuollut lakkaa olemasta, ovathan jäljellä kaikki muistot. Mutta tästäkin jokainen saa ajatella niinkuin haluaa.
kuinka pääsit asian kanssa sinuiksi, osaisitko kertoa? Tiedän, että minull on pitkä tie edessä. Haluaisin jotenkin ymmärtää sitä paremmin.
Toisessa ketjussa joku sanoi että surusta pääsee vain suremalla. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä mitä tuo usein kuulemani lause oikeasti tarkoittaa, kun nyt koko ajan sattuu?
Isäni teki itsemurhan helmikuussa-01 reilu kuuskymppisenä.
Hänet löydettiin kotoaan(vanhempani olivat olleet asumuserossa jo vuosia) 5pv.päästä.Heti arvattiin että on tehnyt itsemurhan(ja olihan tyhjiä lääkepurkkeja keittiönpöydällä).Hän oli yrittänyt itsemurhaa kun olin lapsi mutta ei onnistunut.Ennen tuota onnistumistaan hän oli äidilleni monta krt.uhkaillut itsemurhalla mutta äiti vaan ei ottanut todesta.Ja tuskin oltaisiin estämäänkään pystytty.
Odotin silloin 3.lastani ja olin juuri tullut ultrasta kun sain tietää isäni itsemurhasta.N.viikko meni niin että en ruokaa edes pystynyt laittamaan vaan istuin keittiönpöydän ääressä enkä vaan pystynyt siitä nousemaan.Yllätys oli että asia otti niin koville koska en ikinä ollut todellakaan mitenkään läheinen isäni kanssa.Hän sairasti skitsofreniaa.
Lääkäri suositteli ettei mennä katsomaan häntä enään,koska oltuaan 5pv.kotona kuolleena ei ollut enään sen näköinen että olisi kannattanut mennä.Olisi vaan jäänyt kamala muisto loppu elämäksi.Olisin halunnut nähdä,koska en ollut tavannut isääni pariin vuoteen.
Äitini ja veljeni siivosivat ja tyhjensivät asunnon ja myivät sen ja järjestivät hautajaiset ym...,koska itse asun 300km päässä heistä.
Alkuun oli pitkän aikaa sellainen viha että ihan minun kiusakseni teki itsemurhan ja ehkä ei ollut aikomusta onnistua mutta näin kävi.Vaikka kyllähän sen nyt tiedän että tarkoitus hällä oli onnistua.Ehkä n.vuosi itsemurhasta hyväksyin asian täysin.Isäni oli lapsesta asti mielenterv.häiriöinen(kauhea lapsuus)mikä pahentui aikuistuttuaan ja välillä oli pitkäkin aika rauhallista.
Ruumiinavauksessa selvisi että isälläni ei olisi ollut kuin 1-2v.elinaikaa enään.Hänen sydämensä oli täynnä infarkti arpia(ei tiedetty hänen saaneen kuin yhden infarktin),suonet olivat ihan kalkkeutuneet,sydän laajentunut ym...,joten hänellä oli jo pelkästään noistakin tosi huono-olo ja oli huonossa kunnossa.
Tänä päivänä ymmärrän täysin hänen ratkaisunsa.Oli suuri helpotus hänelle päästä pois.
Koko lapsuuteni ja nuoruuteni kun elin mielenterv,häiriöisen isän kanssa niin ymmärrän kyllä sellaisia ihmisiä,jotka tekevät itsemurhan.Elämä on täyttä tuskaa ja kun harvoin tälläinen ihminen voi täysin parantua.Ja käsittääkseni skitsofreniasta ei voi edes parantua.
Hei!
Ihmettelit mitä tarkoittaa se, että surusta pääsee vaan suremalla. Itse olen ajatellut sen niin, että se on samaa kuin aika parantaa...Muistan hyvin, kun löysin äitini ajattelin, että aika pysähtyi. Se ei enää koskaan voi mennä eteenpäin ja siltä se pitkään tuntuikin. Päivät vaan seurasivat toisiaan ja se tuska koko ajan mukana.
Mutta aika vaan meni eteenpäin. Lapset ja koti oli hoidettava vaikka tuntui, että itse teki kuolemaa. Pikku hiljaa jaksoi nauttiakin joistain asioista ja jopa suunnitella tulevaisuutta. Vähän päälle vuosi on kulunut äidin kuolemasta ja kaipaan häntä joka päivä. Oloni on huomattavasti helpottunut (kiitos sururyhmien ja uuden kodin). Itse kyllä allekirjoitan sen, että aika auttaa, mutta ikävää ja kaipausta se ei poista.
Kaikesta huolimatta valoisaa tulevaa uutta vuotta ja voimia!
Ajattelin myös ottaa osaa keskusteluun kipeästä aiheesta.
Minun suruni alkoi viime vuoden toukokuussa kun löysin äitini kuolleena,mutta tiedostamattani olin tehnyt luopumista jo pidemmän aikaa(-->sen asian ymmärsin kuitenkin vasta myöhemmin).Äitini kärsi mielenterveysongelmista,ja lääkkeillä riisti itseltään hengen.Minun maailmani tuntui romahtavan siihen paikkaan.Meni pitkään ennen kuin tajusin edes että se oli totta.Minulla myös on kolme lasta,nuorimmaiseni oli tuolloin kuukauden ikäinen. Jostain kummasta sain voimia kaikkien asioiden järjestelyyn sekä perheestäni huolehtimiseen.Äiti on mielessä joka päivä, ja usein tulee ajateltua että kuinkahan asiat olisivat jos äiti vielä eläisi. Ikävä on valtava,mutta aika kuitenkin tekee tehtävänsä ja onneksi mieleen jää ne hyvät muistot ja kauniit asiat. Terapeuttini sanoi minulle,että itsemurha on pahinta mitä ihminen voi läheisilleen tehdä.En kenenkään toki soisi joutuvan kantamaan näin suurta taakkaa,mutta kuitenkin ajattelen myös sitä äitini tuskaa,minkä vuoksi hän päätyi tähän ratkaisuun.Voimia kaikille saman kokeneille ja Taivaassa me heidät tapaamme;
Kyllä, tiedän sen mitä sanoit - nimenomaan tunne, sille ei mahda mitään. Olen ehkä liian syvällä omassa maailmassani (sekin on tunne, jolle ei mahda mitään). Isäni kuoleman jälkeen, vuoden verran soitin hänen lähimmille ystävilleen ja läpikävin näitä tunteita - vaikeita asioita. Kuten ensimmäissä viestissäni sanoi, olen ehkä väärä ihminen vastaamaan viestiisi, yritin vain valottaa veljesi tuntoja... Olen pahoillani, jos sanoin jotain sopimatonta.
En enää jatkossa kommentoi tähän viestiketjuun.