Muita itsemurhan tehneiden läheisiä?
Sain pari päivää sitten tietää, että nelikymppinen veljeni on löytynyt kotoaan kuolleena. Poliisi pitää on varma siitä, että se on lääkkeillä tehty itsemurha, sillä veljelläni oli takana muutama yritystä.
Tällaisessa tapauksessa tehdään kuitenkin aina ruumiinavaus, ja kun vanhempani kuulivat siitä he ' päättivät' että kyseessä on sydänkohtaus (vaikka veljelläni ei tiettävästi ollut sydänvikaa tms). Yritän nyt tukea heitä kaikin voimin (he ovat eronneet eikä heistä ole tukea toisilleen), mutta omalle surulleni ei jää tilaa, varsinkaan kun en saa piuhua itsemurhan aiheuttamista tunteista. Joudun ilmeisesti myös järjestämään pesän ja hautajaiset itse, vaikken ole sellaista ennen tehnyt.
Sattuu joka paikkaan: käsiin, jalkoihin, sydänalaan. On vaikea nukkua ja syödä. Ajattelen, että on varmaan hyvä että ruumiini suree jo?
4 kk vanha esikoisvauvamme on minulle suuri lohtu: katson häntä ja ajattelen että siinä sukumme elämä jatkuu. Veljelläni ei ollut perhettä.
Haluaisin niin kuulla muiden kokemuksista, en tunne ketään jonka läheinen olisi tehnyt itsemurhan!
Mirkka
Kommentit (28)
Haluaisikohan joku kuitenkin kesksutella myös täälä palstalla, uskon että teksteistä olisi apua myös muille, hiljaisille lukijoille?
Olen nyt törmännyt tällaiseen kummalliseen asiaan, että vaikka olen ollut asiassa avoin, olen saanut todella vähän surunvalitteluja suoraan itselleni (puolisolleni ihmiset sanovat kyllä, että lähetä terveisiä) - edes meilejä tai tekstiviestejä. Onko kuolema niin tabu, ja itsemurha erityisesti? Ovatko ihmiset hiljaa, koska he pelkäävät surua tai eivät osaa puhua?
Mirkka
Mutta yritän laittaa jotain: siskoni kuoli oman käden kautta kaksi vuotta sitten, 31-vuotiaana. Kuten sinulla nyt, minulla oli silloin pieni vauva, 2kk ikäinen. Oli aivan hirveä yhtälö yrittää sopeutua äidiksi ja surra yhtä pahimmista asioista mitä ihminen voi kohdata, läheisen ja rakkaan ihmisen itsemurhaa. Alku meni shokissa, pahin tuska tuli myöhemmin.
Anna itsellesi lupa kaikkiin tunteisiin. Vihaan, suruun, kaipaukseen, katkeruuteen, yksinäisyyteen, raivoon, syyllisyyteen ja syyttelyynkin. Väärää tunnetta ei ole. Älä kiellä itseäsi tuntemasta, ja kaikesta huolimatta yritä puhua itsemurhasta vanhempiesi tai veljesi tunteneiden kanssa. Surun jakaminen ja käsittämättömän pohtiminen auttaa jäsentämään omaa surua. Jos et saa läheisiltäsi apua, suosittelen kriisiterapiaa ja mahdollisesti yksilöterapiaakin. Minä joudun syömään myös mielialalääkettä.
Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli yhtä tuskankirjavaa sumua. Mutta mahtui siihen vuoteen iloakin, ja kiitollisuutta siitä että sain tuntea ihmeellisen siskoni niinkin kauan. Viimeinen rakkauden tekoni häntä kohtaan on päästää irti ja kunnioittaa hänen haluaan kuolla. Kukaan ei tee tuollaista tekoa huvikseen. Elämän on täytynyt olla sietämätöntä. Ajattelen, että hänen tuskansa on nyt ohi, hän on saanut rauhan.
Tämä toinen vuosi on ollut jo helpompi. Tuskan aaltoja tulee ja ikävöin häntä suunnattomasti, mutta olen jo oppimut jatkamaan omaa elämääni ja keskittymään lapseeni. Ilo ja onnikin ovat löytyneet.
Pahinta oli etten vauvan takia voinut surra kunnolla. Piti hoivata, seurustella, olla läsnä ja kärsivällinen, vaikka oikeasti olisin halunnut ulvoa tuskaani, repiä hiuksiani, lyödä päätä seinää, paeta. En tiedä paljonko sisääni on koteloitunut surematonta surua tämän takia. Ehkä suru tulee sitten tipoittain.
Likeltä on juuri ilmestynyt kirja Pimennys, kirjoittanut Antonella Gambotto. Voisit lukea sen, mutta ehkei ihan vielä.
Oikein, oikein paljon sinulle voimia surussasi. Et ole yksin asian kanssa.
Täällä myös yksi saman surun läpikäynyt ja sitä edelleen työstävä. Haluan kanssa näin avoimesti kertoa tarinani. Jospa siitä olisi jotain apua muille. Melko tarkalleen vuosi sitten löysin äitini kuolleena kotoaan. Muistan aina kun aukaisin ulko-oven näin eteisenpöydällä kirjeen ja jotenkin arvasin heti mitä oli tapahtunut.
Äitini oli ottanut lääkkeitä. Siitä seuraavat päivät olivat kaaottisia. En edes muista miten päivät menivät. Olen 3 lapsen äiti ja pienin oli silloin 8kk. Kauheina oli se että, kuitenki olin niin yksin...olen ainut lapsi ja isän kanssa en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan. Jouduin kaiken järjestämään yksin. Hautajaiset, paperiasiat, perunkirjoitukset ja äidin asunnon tyhjäntämisen + myymisen. Monesti olen sitä miettinyt, miten siitä selvisin. Olihan toki mieheni apuna, onneksi. Jos perhettäni ei olisi ollut olisin varmaan kuollut suruun itsekkin.
Se suru ja ahdistus joka iski äidin kuoleman jälkeen oli jotain jolle ei edes löydy sanoja. MIKSI hän saatoi jättää minut ja ihanat lapsenlapset. Olimme aina eläneet äidin kanssa kaksin ja pidimme paljon yhteyttä kun muutin kotoa. Viikottain tavalla tai toisella ja asuimme lähekkäin. Tiedän, että äitini rakasti minua ja lapsia, mutta se synkempi puoli kai vei voiton.
Jonkin ajan päästä koin valtavia pelko ja ahdistutiloja. En tiedä mistä ne tuli, mutta kuulemma kuuluvat suruun (ei kaikilla). Ilmottaudun myös sururyhmään ja kävin kaksi ryhmää läpi. Kävin juttelemassa psykologilla ja lääkärillä. Sain myös lääkityksen kun oloni kävi sietämättömäksi.
Nyt vuosi on mennyt ja olen tavannut muita saman läpi käyneitä. Heiltä olen saanut valtavasti apua. Kun on toinen joka on kokenut saman ei välttämättä edes tarvita sanoja. Kävin myös kynttilä tapahtumassa joka järjestettiin itsemurhan tehneiden muistoksi. Sekin osaltaan auttoi surutyössä. Äitiä ikävöin joka päivä, mutta se ei ole niin raastavaa kuin aluksi. Nyt kun aikaa on kulunut jollain ihmeen lailla toisaalta ymmärrän äitin teon, kun tiedän taustat. Joka tapauksessa kulunut vuosi on ollut rankin elämässäni ja toisaalta antoisa kun olen tavannut kohtalotoverita. Sen olen huomannut, että muitakin löytyy ja suosittelen sururyhmiä ja varsinkin AVUN hakemista.
Ystävistäni vielä sen verran, että olivat kovasti surussa mukana aluksi, mutta harva kyseli enää vointiani, kun aikaa oli kulunut muutama kuukausi. Ehkä pelkäsivätkin kysyä, en tiedä.
Toivotan kaikille meille suunnatomasti voimia jaksaa tämän surun kanssa ja sinulle jolla on ystävä tai läheinen joka on menettänyt omaisen näin, ole läsnä!
kiitos kaikille, jotka ovat uskaltautuneet puhumaan aiheesta täällä. Huomaan että asia minullekin niin arka, että on vaikea kirjoittaa siitä kovin pitkästi, ainakaan vielä.
Olen edennyt hyvää vauhtia hautajaisten järjestelyissä, mikä helpottaa oloa, sillä siinäkin on ollut oma stressinsä. Lisäksi yllättäen olen saanut muutamalta ystävältä tosi paljon tukea ja apua. Valitettavasti muutama ystävä on hävinnyt johonkin, heistä ei ole kuulunut uutisen jälkeen hisaustakaan. Ehkä he ovat pelästyneet tätä murhetta? Jollain tasolla olen harmissani, mutta jollain tasolla voin vain sääliä heitä: suru ja kärsimys kuuluvat elämään, sitä tosiasiaa ei pysty juoksemaan pakoon.
Milloin mikäkin asia nostaa kyyneleet silmiin, erityisesti ystävälliset sanat. Itken monta kertaa päivässä, vähän salaa vauvaltamme. Yritän ajatella että jossain on valtava tynnyri ja sen verran minun on vuodatettava kyyneleitä ennen kuin sydämestäni kiinni pitävä rautanyrkki hellittää jonkin verran otetaan.
Suuria voimia ja lohduttavia ajtuksia kaikille teille jotka jaatte tämän kohtalon!
Mirkka
mutta edustan sitä kääntöpuolta: itsemurhakandidaattia. Olen valitettavasti epäonnistunut yrityksissäni, mutta kuten joku aiemmin sanoi tällaisen tahtoa pitäisi kunnioittaa ja päästää irti. Ne sanat ovat mielestäni totta, ja myös itsemurhaa ja sitä hautovia pitäisi todella kunnioittaa: elämän on täytynyt olla helvettiä, että ihminen siihen tekoon ryhtyy.
Mutta jos sinua yhtään lohduttaa, veljesi helvetti on nyt ohi ja hän toivottavasti on paremmassa paikassa ja lepää - tuota lepoa itsekin niin kaipaisin.
Beliza
Oletko miettinyt miltä läheisistä mahtaa tuntua jos olisit onnistunut?
Se ei ole ratkaisu ongelmiin vaan se on se helpoin tie.
Oletko ajatellut että ehkä sun ei olekkaan tarkoitus lähteä täältä vielä, koska et ole onnistunut.
Lasteni tädin mies kuoli viime kuussa syöpään nuorena elämä edessä.
Viimeisenä viikkoina se kysy " mistä saan voimaa että jaksan elää.
Miksi ihmiset jotkat haluavat elää joutuukin kuolla. Ja toiset riistävät hengen itseltään vaikka saisivat vielä elää, tietysti ymmärrän jotka ovat niin sairaita ja elävät kivuissa eikä toivoa enään ole.
Elämä on kuitenkin lahja.
Toivottavasti vielä kuitenkin ongelmista huolimatta jaksat vielä yrittää.
Kaksi hyvää ystävääni menivät oman käden kautta vuonna 2000. He olivat minulle todella rakkaita ihmisiä. Kuolemien välillä oli puoli vuotta, ja siitä seuraava vuosi oli todella raskas. Vieläkin nämä ystäväni tulevat uniini ja ajattelen heitä joka päivää.
Selviämiseen ei ole oikotietä, suru pitää vain läpikäydä, ja se tunteiden kirjo, mitä läheisen kuolema itsessä aiheuttaa.
" Se ei ole ratkaisu ongelmiin vaan se on se helpoin tie."
Kauniita ajatuksia sinulla, mutta et voi toisen puolesta todeta, että itsemurha on se helpoin tie! Huhhuh.
Beliza,
vaikka olenkin aina aika ajoin vihainen veljelleni, siitä että hän teki tämän meille, ja erityisesti vanhemmillemme (meitä ei ole muita sisaruksia ja välillä tuntuu, että läkähdyn, kun yritän nyt yksin tukea heitä), ajattelen myös että hän pyrki pakoon.
Oma elämäni kuitenkin ollut täynnä suuria yllätyksiä niin hyviä kuin näitä huonojakin. Ja pahoittelen syvästi, että hän menetti toivon: uskonsa hyviin yllätyksiin. Uskon että niitä olisi vielä ollut tulossa. Mistä hän tietää, etteikö vaikka olisi vielä löytänyt elämänsä rakkautta?
Voi Beliza, kunpa sinä löytäisit sellaisen toivon jonka hän kadotti. Pyydän, hae apua. Esim puhelinluetteosta löydät SOS-palvelunumerot.
Mirkka
" Toivoa"
Sehän on itsestään selvää että se ei ole se helpoin tie valita ratkaisuksi elämän päättäminen. Mutta ajattelepa se että saisi edes vähäsen toivoa ja löytäisi jonkun muun ratkaisun kun elämän päättäminen.
Yritin herätellä ajatuksia että beliza ei menettäisi ihan kaikkea toivoa.
vaan saisi jostain voimia yrittää jaksaa elää. Sillä elämä on lahja ja sitä ei saa takaisin jos sen menettää.
Sain just tietää että eräs nuori ihminen (alaikäinen) oli jättäytynyt junan alle n.2vko sitten.Itse en tuntenut häntä henk.koht. vaan oli tuttu lapsuuden maisemista.Olen järkyttynyt.Ei tälläistä voi uskoa todeksi!
Itsemurha ei ole mikään helppo tie: se vaatii taakseen helvetillistä tuskaa ja suurta " rohkeutta" toteuttaa. Oma terapeuttini on verrannut tuskaani 3. asteen palovammoihin (jos henkiselle tuskalle halutaan hakea vertauspohjaa fyysisestä tuskasta).
Olen ajatellut myös läheisiäni - ja usko tai älä, mutta luulen kuolemani olevan helpotus myös heille. He joutuvat läpikäymään masennuskohtauksiani, raivokohtauksiani yms. minun lisäkseni. Uskon todella olevani heille taakka, josta eroonpääseminen helpottaa kaikkien oloa.
Näin minä ajattelen...
" helppoudesta" puhuminen tämän asian yhteydessä kertoo kyllä aikamoisesta asiantuntemattomuudesta!
Oletko kysynyt läheisiltäsi helpotusasiasta? Oletko kysynyt psykologisi mielipidettä tilannearviostasi?
Myös veljelläni oli mielenterveysongelmia ja me jouduimme paljon huolehtimaan hänestä. Silti tämä shokki, menetys, elämän ääretön raakuus joka nyt näyttää meille kasvonsa, on jotain aivan muuta kuin sinä näytät ajattelevan, kun puhut läheistesi odotettavasta reaktiosta.
Ole kiltti ja kerro psykologillesi, mitä olet kertonut täällä meille.
Mirkka
Vaikka sanoinkin kunnioittavani siskoni ratkaisua, sitä en kunnioita, ettei hän puhunut meille tuskastaan eikä luottanut ja turvautunut meihin. Olisimme tehneet aivan kaikkemme, jotta hän olisi parantunut masennuksestaan ja saanut takaisin elämänhalunsa.
Oletko ajatellut, että toivottomuuden ajatuksesi ovat sairautta, eivät absoluuttista totuutta? Sairaus on pirullinen, koska se vie uskon parantumiseen, se vie voimat edes yrittää, se vääristää ajatuksia niin ettei usko toipumisen olevan mahdollista juuri itselle, se vie itsekunnioituksen. Mutta se on sairautta! Ole kiltti, puhu läheisillesi itsetuhoajatuksistasi, puhu terapeutillesi, yritä vielä luottaa ihmisiin ja siihen että toipumisen tie on olemassa!
En jaksa uskoa ollenkaan, että kuolema olisi helpotus kenellekään.
Olen lähes 15 vuotta käynyt terapiassa ja näitä asioita on siellä pyöritelty. Ymmärrän kuoleman vaikeuden ihmisille, mutta ymmärrätteköhän te elämisen tuskaa " tällä tavalla sairaalle" ? Tässä tulee jotenkin vastakkainasettelu - kumpi on tärkeämpi: läheinen, joka ei saisi tuntea kuoleman tuskaa, vaiko vaikeastikärsivä, joka ei kestä elämän tuskaa? Kuka on tärkein? Jos ihminen on sairastanut masennusta 9-vuotiaasta saakka, sairastunut siinä sivussa bulimiaan ja paniikkihäiriöön, ei 34-vuotiaana ole päivääkään tehnyt töitä sairautensa takia (työkyvyttömyyseläke), niin mitä elämää se on kenellekään? Itse sairaalle tai hänen läheisilleen? Eikö jossain pitäisi olla raja, mitä ihmiseltä voi vaatia? Läheiset voivat jatkaa elämäänsä, jos siitä pitävät, mutta vaatia sitä samaa " elinkelvottomalta" , jotta itselle ei tulisi suru puseroon - " toisen pitää kärsiä, jotta minun on hyvä olla -tyyliin" . Vähän sama, jos sohvaperunaa vaaditaan juoksemaan maraton, koska lähimmäisiltä se käy niin hyvin...
en aina ihan käsitä " teitä parempia ihmisiä" - kuka tässä pelissä mahtaa olla se " itsekäs" ?
Anteeksi kärkäs tekstini, mutta itsemurhaan on aina syy - kenellä on oikeus kyseenalaistaa sitä?
usko tai älä, mutta noita esittämiäsi näkökohtia on tullut mietittyä, enkä kiistä sitä etteikö niissä olisi perää. Kyllä minuakin siskoni kohdalla suututtaa, kun ihmiset ovat sanoneet hänen tekoaan itsekkääksi, koska onhan se itsekkäämpää jos menettämisen tuskan pelossa vaatii toista elämään sietämätöntä elämää.
Mutta kysymys ei ole mistään kilpailusta, jossa mitataan itsekkyyden määrää. Sanoin, että olisimme tehneet kaikkemme, jotta sisareni olisi parantunut ja saanut oman elämänhalunsa takaisin. Toisten vaatimuksesta ei voi elää, mutta jos sairauteen olisi saanut asianmukaisempaa hoitoa, hän olisi varmaan itse halunnut jatkaa elämäänsä. Tai sitten ei, mutta silloin vaihtoehtoja olisi ollut muitakin kuin kuolema.
En myöskään haluaisi siskoni elävän vain siksi ettei minun tarvitsisi käydä läpi tätä sietämätöntä surua, vaan siksi että oikeasti pidin hänestä, rakastin häntä, nautin hänen seurastaan. Niin, sekin on itsekästä, menetin rakkaan ihmisen. Mutta hänkin menetti omat rakkaansa. Menetti kaiken sen hyvän, mitä elämä olisi vielä tuonut. Toivoa oli, ja sinullakin on, mutta sairaus estää näkemästä sitä.
Minä en voi mestaroida siskoni elämää enkä sinunkaan, mutta ennenkuin teet mitään, puhu, puhu vielä lisää. Ei omaistesi takia, vaan itsesi takia.
Ja ei, en minä ole " parempi ihminen" . Toisen kärsimyksen määrää ei voi tietää, mutta tuskaa ja ahdistusta on mahtunut minunkin elämääni, sairauteen asti. Se on helvettiä, mutta helvetistä on ulospääsy, muukin kuin kuolema.
Toivon, että jaksat vielä vastata.
suru ja tuska läheisen kuoltua on tunne. Se ei ole mikään ajatus, se ei ole mikään ajattelutapa, jonka voi kääntää pois vain päättämällä ajatella toisin (sinun sanojesi mukaan kunnioittamalla itsemurhan tehneen omaa valintaa).
Sinä olet liian sisällä omassa vaikeassa tilanteessasi nähdäksesi meitä. Myös me olemme hyvin vaikeassa tilanteessa, omanlaisessamme.
Parhaimmillaan elämä on kaunis, uskon niin kuitenkin.
Mirkka
Mä menetin oman pikkuveljeni reilu 9 vuotta sitten, mutta se päivä on yhä mielessä kuin eilinen päivä.. Hän jätti jälkeensä kirjeen, jossa selvisi syy jne. Jos haluat " puhua" , voit kirjoittaa mulle meiliä, vastailen. En mielellään puhu asiasta täällä niin julkisesti..
Jos haluat, meiliosoite on mindi74@netti.fi
-mindi