Yksinäisyys on rankkaa ja tuleva joulu ahdistaa

Illat ovat pitkiä. Nyt jotenkin ymmärrän sen, kun jotkut sanovat, että joulu korostaa yksinäisyyttä... tuleva joulu tuntuu henk.koht. raskaalta.



Luojan kiitos minulla on lapseni ja hänen riemuaan on joulunakin varmasti ihana seurata.



Lapsi on muutenkin ainoa asia, joka antaa minulle voimia jatkaa. Mennään paikasta toiseen ja keksitään kotona kaikkea kivaa yhteistä tekemistä ja yksinhuoltajuus ei ole lainkaan rankkaa, vaan kaikki sujuu hyvin.



AIkuiskontaktien puute tässä ahdistaa. Työkavereita on, mutta ei oikeita ystäviä. Työtäkin teen tosi paljon kotoa käsin, että aika erakoitumista tämä on. Olenkin miettinyt jotain harrastusta, kun vain keksisi, että mitä. Paikkakuntakin on aika pieni mihinkään ihmeelliseen.



Erosin kesällä avioliitosta. Se oli pitkän harkinnan tulos ja kai minun päätöksenmi. Aluksi eronkin suhteen oli todella sinut ja nautti itsenäisestä uudesta elämästä, mutta tuntuu, että nyt ottaa koville.

Mies viimeisen yön kotona vannoi rakkauttaan ja itki, että haluaa yrittää. Seuraavana päivänä hän ei sanonut minulle mitään - lähti ja myöhemmin kuulin hänen lähteneen eksänsä luo. Kuulin toista kautta, että suhdetta heillä ei ollut, mutta ei kai keksinyt muuta paikkaa minne paeta tilannetta ja sille tielle jäi. Ei kai siinä mitään.



Kurjinta on, että lapseni biologinen isä on kuollut eikä lapsi ole koskaan isäänsä nähnyt ja eksäni oli lapselle kuin isä ja vaikkei hänellä velvollisuutta olekaan, niin sydäntäni särkee lapsen ikävä. Mies lähti ja lapsi vaistosi jotain itkien, että minne iskä lähtee ja miksei ota meitä mukaan. Ei sanonut sanaakaan minulle eikä lapselle.



Ystäviä minulla on ollut aina vähän, mutta sitäkin läheisempiä, mutta muutama hyvä kaveri asettui eron jälkeen eksän leiriin.... Tällä hetkellä minulla on pari ystävää luotettavaa, mutta välimatka on nykyisin suurempi ja heidän elämäntilanteensa eivät anna oikeutta vastaavaan yhteydenpitoon kuin ennen - ovat molemmat miehiä ja toinen elää avoliitossa, mutta on ollut läheinen ystävä 10 vuotta.



Lähisukulaisia on menehtynyt viime vuosina kaikki äitiäni lukuunottamatta ja suurin osa menehtynyt/sairastunut aina joulunaikaan. Ikävä heitäkin on suuri.



Itkulle ei tunnu tulevan nyt loppua. En tiedä mitä itken, ikävääni, yksinäisyyttä vai mitä. Kaikki ystävyyssuhteet ovat olleet pitkään varassani. En ole ketään loukannut tms. vaan yrittänyt pitää yhteyttä, mutta se on ollut yksipuolista. Kaikilla on aina kiire enkä edes tiedä miten kenellekään kertoa tätä oloani. Ahdistaa. Tuntuu, että tukehdun. Niin paljon tunteita, niin paljon sanoja, ajatuksia, mutta ei ole ketään kenen kanssa jakaa. Illat ovat pahimpia. Öisin nukkuminen on joskus oltava nukahtamislääkkeen varassa, ettei tule liian suurta univajetta.



Olen todella kiitollinen lapsestani ja kuten kai jo mainitsin - en olisi varmasti edes olemassa ilman häntä. Silti mietin, mikä minussa on vialla, ettei kukaan koskaan välitä. Ihmissuhteet kariutuvat aina mitä oudoimmilla tavoilla jja en mielestäni ole edes mitenkään äärimmäisen hankala/v*mainen ihminen. Ehkä minut on tarkoitettu olemaan yksin.



Oikeastaan tuntuu pahalta " valittaa" - minulla on kiva työ, ja oma " pieni perhe" lapseni kanssa ja kaikki päällisin puolin hyvin, mutta piti purkaa tätä yksinäisyyttä ja pahaa oloa jonnekin. Ahdistaa niin kovasti, kun ei ole ketään ...