Lue keskustelun säännöt.
Mietin juuri, että taitaa olla 3 viikkoa siitä, kun joku on soittanut minulle.
23.06.2012 |
Ja yleensä soittaja on oma sisarus. Miten ne vuodet vierii niin, että ystävät tai kavereita ne taisi vaan olla, häviää...
Ennen lapsia sosiaalinen elämä oli tosi vilkasta. Aina kävi vieraita tai kävimme jossain. Kun lapsia syntyi, pikku hiljaa kaikki hiljeni ja nyt on tuloksena se, ettei kukaan käy meillä kylässä, emme käy missään, koska mihinkään ei koskaan kutsuta ja yhteydenpito on vaimeaa. Joskus koetan soitella, mutta yksipuolinen yhteydenpito on niin masentavaa. Eikä ole kivaa soittaa ja kutsua itse itseänsä kylään. Juttua kyllä riittää sitten, kun teen noin tai jos jossain osuu vastakkain ystävien kanssa, niin sitten saa kyllä kahvittelu- ja kylästelykutsuja.
On se tämä elämä ja olo niin yksinäistä. Tai enhän ole toki yksin, kun lasten kanssa. Mutta kaipaa sitä aikuista puheseuraa joskus, muuallakin kuin työpaikalla. Miehellä kyllä on omat harrastuspiirit, joissa tapaa sitten kavereitaan paljon, joten ei hän kaipaakaan sitten perheen kera mitään kylästelyjä tms.
Kommentit (6)
Siis kun ei ole saman ikäisiä naapureita ja työmatka vie tunnin suuntaansa, joten työpäivän jälkeen on aina kotimatka edessä. Miehen piirit taas ovat miehisiä: viikonloppu kalareissussa jossain mökillä miesten kesken kaljaa örveltäen, ei kiinnosta sellaiset ystävyyssuhteet. Taidan olla liian valikoiva sitten.
Jos tarjoudun vaikka sisarukselleni kylään ja asuvat kaukana, joten yöreissu on melkein välttämätön, minä kyllä kelpaan yksin kylään tai yhden lapsen kera, mutta koko porukkaa he eivät taida haluta yöksi, koska ikinä ei sovi silloin kun ehdotan. Olen käynyt kyllä lasten kanssa kahvilla, mutta on aika raskasta ajaa monta tuntia vain kahville.
Voi että kaipaan asumaan ihmisten ilmoille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siis joku muu kuin mieheni, lapseni tai puhelinmyyjä.
Kun lapset olivat pieniä, oli sosiaalinen elämäni vilkasta. Viimeiset vuodet ovat olleet minulle tosi raskaita. Olen elänyt läpi suurta kriisiä, joka jatkuu edelleen. Voimia yhteydenpitoon ei ole ollut. Ja kas kummaa, kukaan ei ole pitänyt yhteyttä minuun päin.
Olivatko ystäväni sittenkään ystäviä? Kun minulla ei ole voimia pitää yhteyttä, kukaan ei ota yhteyttä minuun.
Siitä on varmaan 3 vuotta, kun joku on soittanut minulle
siis joku muu kuin mieheni, lapseni tai puhelinmyyjä.Kun lapset olivat pieniä, oli sosiaalinen elämäni vilkasta. Viimeiset vuodet ovat olleet minulle tosi raskaita. Olen elänyt läpi suurta kriisiä, joka jatkuu edelleen. Voimia yhteydenpitoon ei ole ollut. Ja kas kummaa, kukaan ei ole pitänyt yhteyttä minuun päin.
Olivatko ystäväni sittenkään ystäviä? Kun minulla ei ole voimia pitää yhteyttä, kukaan ei ota yhteyttä minuun.
paitsi ettei mulla tarkalleen ottaen ole sitä miestäkään.
Nykykäytäntö näyttää useimmiten olevan niin, ettei ihmiset hireveästi soittele muille tai sitten soittelevat vain yhden tai parin ihmisen kanssa. Mutta jos itse soittaa tai järjestää juhlia, niin kaikki on kyllä innolla tulossa, mutteivät itse järjestä mitään.
Oman kaltaisten ystävien löytäminen on vaikeaa, joilloin näissäkin asioissa oltaisiin samalla aaltopituudella.
Itse olen vain jo hyväksynyt sen, että elämä on tällaistsa. Joskus harvoin joku soittaa ja se kyllä ilahduttaa niin paljon. Oma soittelukin on jäänyt vähäiseksi, koska ei jaksa aina olla se aktiivisin osapuoli, joten en soittele enää itsekään kuin harvoin.
Suurimpaa osaa kavereista tuleekin nähtyä vain yhden kerran vuodessa. Jospa se sitten muuttuisi kun lapset ovat lentäneet pesästään.
omien väkivaltaisten juoppovanhempieni kanssa en ole ollut missään väleissä 10 vuoteen, emme pidä yhteyttä. Miehen suku on etäistä, jos soittavat niin soittavat miehelle. Ystäviä ei ole, tästä asiasta en ole niin harmissani koska en sellaisia osaa kaivatakaan. Muu suku on etäistä välirikosta johtuen (vanhempani ovat selitelleet kulisseja kannatellen että minä olen syyllinen ja vaikea lapsi, eli suku on käännetty minua vastaan).
Ainoat puhelut ovat liittyneet työhön (työajalla) ja lasten neuvola ym juttuihin. Mutta ei ketään muuta ole soittanut moneen vuoteen!
Minusta tämä ei ole mitään tavatonta, vaan nykypäivänä normaalia, monet monet perheet ovat täysin tukiverkottomia yksinäisiä saarekkeita, ja tätähän se vaan on.
olen itsekin huomannut, että lapsiperheellisen on huomattavasti haastavampaa säilyttää läheiset suhteet ystäviin kuin sinkkuna tai pelkässä parisuhteessa ollessa. Yhteisten aikataulujen hiominen ja energian löytäminen kaikkeen ylimääräiseen vaativat oikeasti työtä toisinaan.
Omalla kohdallani tilannetta on helpottanut se, että lähimmillä kavereillani on saman ikäisiä lapsia kuin itselläni. Olemme myös ristiin lapsiemme kummeja. Tällä tavalla yhteys pysyy kun tavataan edes niin, että lapset ovat mukana. Vähän kauempana asuvien ystävien suhteen täytyy olla molemminpuolista halua matkustaa yöksi toiselle paikkakunnalle joskus, mutta sehän on vain hyvä irtiotto arjelle. Lisäksi hieman etäisempien opiskelukavereiden kanssa ollaan järjestetty kerran-pari vuodessa illanistujaiset aina jonkun luona eri puolella Suomea, johon kaikki kynnelle kykenevät saapuvat.
Eli työtä tuo kavereiden kanssa yhteyden säilyttäminen vaatii ja paljon näin aikuisiällä ja perheellisenä. Mutta mahdollista se on. Puhelin mullakin nykyään harvemmin soi mutta kun nähdään ystävien kanssa, otetaan taas kuulumisissa kiinni.
Ja mikä estää hankkimaan uusia ystäviä? Työkaverista voi saada vaikkapa lenkkikaverin, harrastuskaverista tai lapsen harrastuksessa tapaamasta vanhemmasta kahvitteluseuraa. Miehen kavereiden kautta voi löytää myös itselle kavereita jos järjestää niin, että voi itse mennä mukaan.
Tässä asiassa täytyy olla itsekin aktiivinen osapuoli ja nähdä vaivaa. Soittaa itse, olla valmis itse menemään vierailulle, kutsut itse aktiivisesti ihmisiä kylään, ehdotat kahden perheen yhteisiä reissuja...