Lue keskustelun säännöt.
Hei sinä joka kärsit lapsena vanhempiesi alkoholinkäytöstä, millaiset välit nyt?
22.06.2012 |
Niin tai nuorena, aikuisiän kynnyksellä.
Mun lapsuus on viinanhuuruinen, mutta ei meillä aina juotu, mutta joulut, juhannukset, vaput ja pääsiäiset, kaikki juhlat on sotkettu alkoholilla. Ensimuistot oli kun isä ja äiti joivat yhdessä ja sitten tappelivat ja huusivat ja löivät, eron jälkeen äiti joi yksin. Monesti häpesin silmät päästäni kun äitini huojui paikalle jos kavereitani oli paikalla. Tai vaihtoehtoisesti pienenä ihmettelin kun äiti itki viinilasi kädessä ja sönkötti mikä surettaa. Tai muistan kun pienenä kannoin oksennusämpäriä äitini sängyn viereen kun hän oli ottanut hieman liikaa. :(
Nyt olen itse aikuinen ja äiti ja ahdistun suunnattomasti jo sanasta alkoholi. Käytin kyllä itsekin nuorempana alkoholia, mutta nyt äitinä en pysty edes kuvittelemaan että joisin pisaraakaan, ikinä en halua pienen tyttöni kokevan sitä samaa mitä minä.
Haluaisin tietää millaiset välit teillä on vanhempiinne vastaavanalisessa tilanteessa olleet? Itse en osaa varsinkaan äitiini suhtautua, ahdistun hänen seurastaan, en halua enää viettää juhlpayhiä hänen kanssaan kun koskaan ei voi tietää onko hän humalassa tms. Haluaa myös joskus tulla meille viikonlopuksi jotta pääsee kaupungin yöelämään. Suuttui kun sanoin että en halua humalaisia kotiini. Tai pikemminkin närkästyi.
Myöskään mieheni ei alkoholia käytä.
Joskus tuntuu että olen terapian tarpeessa lapsuuteni takia, mutta eikö kaikilla ole edes hieman vastaavanlaisia lapsuudenkokemuksia?
Kommentit (3)
Kuulostaa siltä, että tosiaankin terapia tekisi sinulle terää, koska ihan pelkän sanan "alkoholi" käyttäminen ei "saa" aiheuttaa suurta ahdistusta.
Ja kuten itsekin sanoit niin et halua pahemmin äitisi kanssa olla edes tekemisissä.
Sinulla on selvästi asioita ja tunteita käsittelemättä ja ne vaikuttavat nykyiseen oloosi ja omaan vanhemmuuteesi, tuskin haluat lapsellesi siirtää samaa mallia tuosta totaalijyrkästä "ei alkoholille"-asenteesta, eihän se kuitenkaan mikään heti henki pois-myrkky ole jos sen ottamisen ja käytön ns hallitsee eikä sairasta alkoholismia kuten vanhempasi sairastivat/sairastavat.
Täysin mustavalkoinen asenne ei missään asiassa ole hyväksi
Minulla ei lapsuus ollut (onneksi)aivan samanlainen kuin ap:llä, mutta täytyy myöntää että asenteeni äitini alkoholin käyttöön on yhteneväinen ap:n asenteen kanssa. MUTTA kenenkään muun kuin äitini alkoholin ottaminen, humalassa oleminen ja sönkkääminen ei minua häiritse. Eli kyse lienee jostakin alitajuisesta asiasta äitiäni kohtaan. Käytös/kohtelu kun olen ollut lapsi? esim isäni voi ottaa kuppia ilman että se herättää minussa mitään tunteita, mutta pelkästään äitini toteamus "pitäisiköhän käydä viinakaupassa" saa minut näkemään punaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä alkoholin lisäksi (en tiedä oliko se syy vai seuraus) isäni oli pahasti persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen. Ja äiti alistettu tossu, joka ei uskaltanut väkivallan pelossa puolustaa lapsiaan ikinä, antoi vain sivusta katsoen isän hakata meitä lapsia vuosikaudet läpeensä. Ei ikinä hakenut apua, ummisti silmänsä, teeskenteli ettei "nähnyt", salaili ja valehteli neuvolassa esim. väkivaltavammat kaatumisesta johtuviksi jne.
Aikuisiällä ollessani kotonani käymässä isäni on vielä yrittänyt pari kertaa pahoinpidellä, ihan jostain naurettavasta asiasa, esim olen väittänyt jostain vastaan tai ollut jostain eri mieltä. Isä vaatii ehdotonta tottelevaisuutta ja alamaisuutta omilta "alamaisiltaan", joten kaikki me lapset jotka olemme aikuistuneet, emme oikein ole isän kanssa väleissä. Äiti on edelleen isän puoliso, haluaa olla alistettu tohveli ja kynnysmatto.
itse laitoin välit poikki kun haukkuminen ja sättiminen siirtyi lapsiini (heidän kuulteen) ja väkivaltakasvatusta oikein painostettiin, soitettiin vähän väliä että muistat sitten sitä vauvaa kurittaa, lyödä ja hakata, ei siitä muuten ihmistä tule. En vaan voi tuollaisia "isovanhempia" päästää lapseni lähelle. Kun olen sitten omasta lapsuudestani puhunut kerran pari, eli siis sanonut että minä kyllä kärsin siitä väkivallasta ja alkoholinkäytöstä, niin vanhemmat vetivät kilarit, ja väittivät että mitään sellaista ei ole tapahtunut ja tahallani vain keksi valheita heitä kiusatakseni.
Eli sanalla sanoen, vanhempani ovat sairaita henkisesti, isä on yhä väkivaltainen ja viinaanmenevä, molemmat haluavat "hakata ja kurittaa" lapsiani koska heidän mielestään se on suorastaan velvollisuus kasvattaa lapset väkivallassa ja pelossa. Lisäksi he eivät tippakaan kunnioita, arvosta tai kuuntele minua, vaan isä katsoo oikeudekseen "kurittaa" vielä minuakin, aikuista tytärtä.
Välit on ollut poikki jo 5-6 vuotta, en tarkkaan nyt muista, mutta siis missään yhteyksissä ei olla oltu (ei edes puheluita). Äidille olen pari kertaa laittanut sähköpostia alussa että tulisi kylään ja toivoisin että äiti olisi lapsilleni mummo, mutta äitini ei halua. Hän haluaa seisoa miehensä rinnalla ja puolustaa tätä, eli on siis vapaaehtoisesti hylännyt minut ja lapsenlapsensa, isäni takia. Äidilleni on tärkeämpää pitää kulissit pystyssä ja palvella juoppoa väkivaltaista sadistia, kuin että kuuluisi oman lapsensa elämään.
Isäni kanssa välirikosta olen vain helpottunut ja onnellinen, äitini vapaaehtoisesti tekemä välien katkaisu harmittaa taas siinä mielessä, että äitini olisi osannut ehkä olla mummo - vaikka sinänsä on toki ihan yhtä syyllinen lapsuuden väkivaltaan ja tapahtumiin, koska SALLI sen tapahtua. Äidille jotenkin pystyin antamaan anteeksi koska äiti on niin naiivi, avuton ja alistettu, mutta isälle anteeksiantaminen.... no, sitä on jo yritetty monta vuotta tehdä eikä ole oikein onnistunut.
En ole siis väleissä, en halua siirtää lapsilleni yhtään mitään lapsuudenkotini ilmapiiristä.
Terapiasta ei minulle ollut kovin suurta apua, olen käynyt vuoden terapian. Opin vain ymmärtämään syitä vanhempieni käytökselle, mutta en pystynyt saavuttamaan hyväksyntää tai anteeksiantoa tapahtuneelle.
Kuulostaa siltä, että tosiaankin terapia tekisi sinulle terää, koska ihan pelkän sanan "alkoholi" käyttäminen ei "saa" aiheuttaa suurta ahdistusta.
Ja kuten itsekin sanoit niin et halua pahemmin äitisi kanssa olla edes tekemisissä.
Sinulla on selvästi asioita ja tunteita käsittelemättä ja ne vaikuttavat nykyiseen oloosi ja omaan vanhemmuuteesi, tuskin haluat lapsellesi siirtää samaa mallia tuosta totaalijyrkästä "ei alkoholille"-asenteesta, eihän se kuitenkaan mikään heti henki pois-myrkky ole jos sen ottamisen ja käytön ns hallitsee eikä sairasta alkoholismia kuten vanhempasi sairastivat/sairastavat.
Täysin mustavalkoinen asenne ei missään asiassa ole hyväksi, kultainen keskitie alkoholin käytössäkin se paras ratkaisu ja jos ei ollenkaan käytä niin ei sitten kuitenkaan julista sen olevan saatanasta ja siten myrkytä omalta osaltaan mm omien lastensa lapsuutta.
Minulla oli isänä väkivaltainen alkoholisti, elin elämäni ensimm 10v hänen touhujaan seuraten, se ei ollut 1 tai 2x kun juoksimme minä, äiti ja pikkuveli häntä pakkasöinä ulos karkuun, saimme turpiimme (veli ei sanaut) yms. Eräänkin kerran menin väliin kun isä löi äitiä, olin alle kouluikäinen, ja isä tönäisi minut vaan pois tieltä, kaaduin eteisen lattialla olevan puisen kirstun teräsvahvistettuun kulmaan ja takaraivo aukesi. Muistan kuinka äiti vei minut suihkuun ja veri virtasi, mutta muuta en muistakaan eli vietiinkö minut lääkärille, miten se parani tms.
Olen 2kymppisenä käynyt alkoholistien aikuiset lapset-ryhmässä läpikäymässä näitiä juttuja ja sitten lähes 10v myöhemmin psyk.sh luona mutta sinne minut ajoi ensisijaisesti kuolemansairaan äitini tilanne, mutta niiden n.20 istunnon ja muutaman psykologin istunnon aikana kävin myös lapsuuttani läpi ja äidin sekä isän toimien aiheuttamia tuntoja.
Omassa äitiydessäni olen toista ääripäätä, ääntä kyllä lähtee jos tarvis on mutta käsiksi en ole käynyt enkä käy, rakkauttani osoitan päivittäin niin sanoin kuin teoin.
Alkoholia otan 2-4x/vuodessa parin siiderin verran, mies ei sitäkään.
En ole isäni kanssa tekemisissä, en vaikka hän on pyydellyt monta kertaa anteeksi touhujaan ja katunut sitä millainen oli. Minulla ei vain ole mitään tunnesidettä eikä suhdetta häneen, täysin yhdentekevä ihminen, siittäjäni eikä muuta.
Ja lapsiani hän ei ole koskaan nähnyt eikä tule näkemään, koen että en halua jotakin niin puhdasta ja arvokasta kuin he ovat, altistaa tippaakaan sen väkivaltaisen juopon ikeen alle.
Tuo asia ei ole täysin rationaalinen koska hän ei taatusti joisi tai olisi juopunut lasteni nähden, mutta sallin tämän "jyrkkyyden" itselleni koska kyseessä omat lapseni ja hän oli peto minulle.
Äitini kuoli muutama vuosi sitten 47v iässä.
-Äitix2-