Usko tai älä
mutta nyt hieman yli 40 vuotiaana, kymmenien isojen menetysten ja vastoistoinkäymisten jälkeen ovat silmäni ja korvani auenneet tähän päivään.
Pohjalla olin, kaksi viime vuotta menin todellakin siellä jossain mustan mielini kanssa, josta ei helpolla nousta enää normaaliin elämämään.
Olin menettää mielentervysongelmien vuoksi lapseni ja kaiken mikä minulle on arvokasta. Häpeän tekojani ja mietien mikä meni niin pieleen, että elämä lähti syöksykierteeseen.
Mutta takana kaikkea paskaa ja nöyryyttäviä asioita, työpaikan menetys ja velkahelvetti sekä maineenmenetys ovat tehneet minusta uuden ihmisen. Enää en kotona siivoa jatkuvasti, mitäs siitä jos pölyä tai koirankarvoja on jokapaikka täynnä? Tai tiskit pöydällä? Lapset ja koirat ruokitaan ja lapsille on aikaa. En miehelle ole suutunut puoleenvuoteen, ennen huusin ja skitsosin hänelle monta kertaa päivässä. Olin hirviö paska.
Nyt kesän ollessa kauneimmillaan osaan katsoa ensimmäistä kertaa kedolla olevia kukkia lumoutuneena, linnunlaulu saa mieleni iloiseksi, auringonvalo saa hyvälle tuulelle. Miten olenkaan voinut kulkea kaiken tämän ohi vuosikymmenet? Entäpä lasten äänet ja heidän leikkiensä jäljet, ne ovat nykysin minulle voimanlähde.
Arvostan kaikkea ympärilläni olevaa, harmi vain että kovan hinnan sain maksaa ennenkuin oivalsin, että elämä eletään tässä ja nyt ilman paniikkia
itselläni vähän samanlainen lopputulos ja ikääkin suunnilleen saman verran. Mulla pohjia pitkin vetivät mielenterveysongelmat ja alkoholin liikakäyttö sekä oma helvetillinen perfektionismi. Nyt otan rennosti ja nautin pienistä arjen iloista :)