Vanhemmat tehneet parhaansa - jos se ei riitäkään?

äiti sanoi joskus että parhaansa ovat tehneet- mua on käytetty seks.hyväksi (ei vanhemmat), isä uhkaili kännissä itsarilla n. 18 vuoden ajan, vanhemmat riiteli joka päivä..onhan ne voineet tehdä parhaansa, mutta eipä se nyt kovin hyvin silti mennyt.

yritä olla sitten parempi äiti kuin minä. Minä en parempaan pystynyt.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että entä jos omasta mielestä parhaansa tekeminen ei olekaan riittävää? Jos lapsi aikuisena ilmoittaakinn olevansa katkera, koska teitte niin ja noin ettekä tehnyt sitä ja tätä? No, parhaansa on tehty, mutta jos se ei olekaan riittänyt?

tullut ajatelleeksi. Enempää en silti pysty tekemään kuin parhaani :).

En tiedä, mitenkö siksi, että kaikkien pitääkin miettiä, vai vain siksi, että mulla on erityislapsi, jonka kohdalla on olemassa tavallista suurempi mahdollisuus, että se mun paras ei riitä.



Mä oikeasti TIEDÄN olevani jopa tavallista parempi vanhempi. Mun parhaani on todella paljon. Mutta ehkä se ei silti riitä. Sitä ei voi vielä tietää.



Mutta niin kauan kuin lapsestani kuitenkin tulee yhteiskunnan suhteellisen onnellinen (kaikesta ei tarvi tykätä) jäsen, minusta kuuluu myös hänen kasvuunsa, että jossaain vaiheessa hän suhtautuu kriittisesti minuun vanhempana. Niin kuuluu olla, se kuuluu kasvuun. Ja sitten jonain päivänä hän kasvaa senkin yli ja ymmärtää, että me kaikki olemme ihmisiä - inhimillisiä juuri siksi, että emme ole täydellisiä. Edes ne meistä, joihin hän on luottanut ja uskonut. Sitten hän antaa epätäydellisyyden anteeksi sekä minulle että itselleen - ja omille lapsilleenkin.

Minä ainakin tein parhaani koulukiusatun pojan kanssa, käänsin kaikki kivet, kannot ja koko metsän kaikenlaisten asiantuntijoiden kanssa. Niin vain pojasta tuli hulttion kolmeksi vuodeksi. Mutta minulle onneksi sanottiin että vanhva perheyhteys ja lapsena saadut hyvät kokemukset ajavat pojan vielä takaisin ruotuun. Ja niin on käymässä :)

Jos ajatellaan minua ja sisaruksiani, niin vanhempani ovat olleet huippuvanhempia. Kaikilla hyvät työpaikat, kahdella maisterinpaperit ja yhdellä amk-tutkinto (meitä on kolme). Kahdella puolisot ja yhdellä lapsia. Vietetään kohtuullista elämää, ei ryypätä eikä rellestetä.



Tosiasiassa lapsuutemme oli ankea narsisti-isän takia.



Se kasvatus kun ei ole ainoa kriteeri hyvälle lopputulokselle. Kyllä ne geenitkin vaikuttavat ja tietynlaiset olosuhteet, kaveripiiri jne. Ystäväni lapsuus oli kaikin tavoin järkyttävä, henkistä väkivaltaa, alkoholin hillitöntä käyttöä, mielisairautta, mielivaltaa lapsia kohtaan jne. ja niin on vain menestynyt elämässään. Pitäisikö tuota mielisairasta alkoholistivanhempaa nyt kehua, että hienosti toimittu?



Olemme jokainen niin monen tekijän summa, ettei edes vanhempien vaikutusta saa yliarvioida.

hiukan vastuuta valinnoistaan.



Vanhemmat oli meillä ihan tavallisia. Mokailivat välillä yms. mutta sillai perusvanhempia.



Minusta tuli kunnollinen ja yhdestä veljestäni rappioalkoholisti.



Kyllä niistä omista valinnoistaan pitää hiukan vastuuta ottaa itsekin.

Luulisi jokaisen tajuavan, onko esim. lapsen vähättely, muihin vertailu oma lapsi aina huonompana, lapsen tekemisille naureskelu tyyliin hohoo tuo piirrosko muka esittää hevosta, kehujen välttäminen silloinkin kun on aihetta ja muu vastaava "kasvatus", ettei lapsi vain ylpisty ja ala luulla itsestään liikoja tavallisten ihmisten lapsi hyvänen aika sentään, edes asiallista kohtelua ja käytöstä, saati tässä mainittua parhaansa tekemistä.



Tuollainenhan oli aivan tavallista lasten kasvatusta muutama vuosikymmen sitten. Nöyryys, mä oon vaan tämmönen-asenne ja kumarassa kulkeminen niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin oli hyveitä ja hyi sitä ihmistä saati lasta, joka kehtasi edes ajatella, ääneen sanomisesta puhumattakaan, olevansa hyvä jossakin. Jos oma kasvatusperinne on ollut tällainen, ei kovin hyvin voi olettaa suoriutuvansa. Kai tuollaisetkin vanhemmat teki parhaansa mielestään.



Katkera saa olla, mieluummin sitäkin kuin jatkaa nöyristelyä tai kuvitella jotenkin ansaitsevansa huonon kohtelun. Minusta vanhemmuus ei anna mitään erioikeuksia; jos olet kohdellut jotakuta väärin tai huonosti, hän voi olla antamatta anteeksi tai olematta tekemisissä. Vaikka tuo joku olisi oma lapsi. Sama vastuu toisten kohtelun suhteen pätee kaikkiin ihmisiin, varsinkin omiin lapsiin.

Jos ajatellaan minua ja sisaruksiani, niin vanhempani ovat olleet huippuvanhempia. Kaikilla hyvät työpaikat, kahdella maisterinpaperit ja yhdellä amk-tutkinto (meitä on kolme). Kahdella puolisot ja yhdellä lapsia. Vietetään kohtuullista elämää, ei ryypätä eikä rellestetä.

Tosiasiassa lapsuutemme oli ankea narsisti-isän takia.

Se kasvatus kun ei ole ainoa kriteeri hyvälle lopputulokselle. Kyllä ne geenitkin vaikuttavat ja tietynlaiset olosuhteet, kaveripiiri jne. Ystäväni lapsuus oli kaikin tavoin järkyttävä, henkistä väkivaltaa, alkoholin hillitöntä käyttöä, mielisairautta, mielivaltaa lapsia kohtaan jne. ja niin on vain menestynyt elämässään. Pitäisikö tuota mielisairasta alkoholistivanhempaa nyt kehua, että hienosti toimittu?

Olemme jokainen niin monen tekijän summa, ettei edes vanhempien vaikutusta saa yliarvioida.

Minä en ole koskaan ajatellut, että vanhempien sosiaalinen status koulutuksineen, hyvine työpaikkoinen, omistusasuntoineen ja joka vuosi uuteen vaihtuvine mersuineen (tai edellämainittujen puute) tarkoittaisi suoraan hyvää vanhemmuutta, onnellista lapsuutta ja tasapainoista aikuisuutta, samoin kuin niiden puute ei tarkoita suoraan huonoa vanhemmuutta, onnetonta lapsuutta ja ongelmaista aikuisuutta.

Tiedän omasta tuttavapiiristä molempien kotien nyt jo aikuisia lapsia ja ei todellakaan mene niin, että ns. hyvän perheen lapsilla menee hyvin ja ns. huonojen perheiden huonosti. Hajontaa löytyy suuntaan ja toiseen ja hyviksi vanhemmiksi kehutut on niitä, joiden ei luulisi.