Onko sinusta pitkään naimissa olleet vähän säälittäviä?

kun avioerot on niin yleisiä. Pitkä liitto kertoo lujasta sitoutumisesta ja kypsästä parisuhteesta.

naimissa

sellaiseta

mietlä

ei tarvi sääliä =)

Harvinaisen sitkeä ja tasapainoinen saa olla että sellaiseen kykenee.

Mikä aloitus tää nyt on.

Sinustako ei voi elää saman ihmisen kanssa pidempään kuin 20 vuotta. Oletko itse rikkinäisestä perheestä?

niin myötä- kun vastoinkäymisissä ja heti kun ei enää jakseta leikkiä kotia, erotaan.

Ja puhun nyt pariskunnista, joiden välillä ei ole (piilosta putkahtanutta) väkivaltaa esim.

ja me olemme olleet naimisissa pian 20 vuotta ja täytyy sanoa, että harvoin vanhat tutut nykyiset pienten lasten väsähtäneet yksinhuoltaja äidit minua ovat säälineet. Päinvastoin.

mutta kai aika harva pitkistä liitoista on sellaisia. Välillä kyllä joistakin pariskunnista mietin, että miksi ihmeessä ovat yhdessä vuodesta toiseen, kun mitään rakkautta ei enää vaikuta olevan. Mutta mistä sitä toisten suhteista tietää, voivathan olla oikein onnellisiakin kahdenkesken.

jo yli 20 vuota. Ei mitään haluja eroja, mutta mietityttää välillä jääkö jostain paitsi ,kun pysyy saman kanssa ja vieläpä uskollisena. Typetää ajattelua ehkä, mutta välillä tällaisia mietteitä. Mulla todella hyvä mies ja en halua vaihtaa, ettei sitä ole

Yhteistä aikaa on takana 21 vuotta. Naimisissa emme ole kyllä olleet kuin 19 vuotta.



On se niin säälittävää kun elämä on hioutunut niin yhteen, ettei enää edes jaksa tyhjistä riidellä. Yhdessä on mukavaa ja seksi on aina vain upeampaa. Juuri mieheni ennen peiton alle kömpimistään kävi halaamassa ja sanomassa, että rakastaa mua aivan tosi paljon.



Vähänhän tämä on säälittävä, että on yhdessä saatu rakennettua yhteinen talo ja muutenkin varallisuutta ja lapset kasvatettua isoksi. Vuoden päästä ekat ylioppilasjuhlat ja siitä ne lähtee pikkuhiljaa maailmalle.



On se säälittävää, että matkustamme kahdestaan välillä kaupunkilomilla kun lapset ovat jo noin isoja, että heillä on omakin elämä.



Juu, kannattaa meitä sääliä. Rakastan miestäni paljon intohimoisemmin kuin alkuvuosina. On se aika kamalaa.

Vierastan yhden yön keikkoja, naurettavan lyhyitä suhteita ja useita avioliittoja.

Työni puolesta tapaan paljon VANHOJA pariskuntia. Heillä sitä yhteistä taivalta on naimisissa ollessa takana yleensä yli 40-vuotta. Kunnioitan heitä suuresti. Ei silloin enää puhuta kulissiliitoista vaan puheista, eleistä yms. näkee että kyseessä on se ihminen jonka kanssa on haluttu jakaa kaikki asiat.



Ihan tällä viikolla minulle muisteli lämpimästi leskirouva miestään jonka kanssa oli ollut naimissa 64-vuotta. Sitä kuinka he tapasivat yms.



Harva nykymaailmassa enää kykenee sellaisiin suhteisiin.

Pikemminkin eroavat ovat säälittäviä, jos tälle linjalle nyt lähdetään.

Joo jos selvästi näkee että onnettomia ovat, mutta pysyvät yhdessä periaatteesta tms. Itse olen ollut saman miehen kanssa 12 vuotta, joista 6 naimisissa. Toivon vain että muutkin voisivat olla yhtä onnellisia kuin itse olen. Kahteenkymmeneen vuoteen on vielä matkaa, mutta voin hyvin kuvitella meidät onnellisena yhdessä myös silloin.

En sääli pitkiä liittoja, mutta kovin nuorena avioituneita säälin jollain lailla. Mielestäni joistain 20-vuotiaana avioituneista ja perheen perustaneista huomaa, että nuoruus on jäänyt elämättä ja itsenäistymisprosessi on kesken.

Yhteistä aikaa on takana 21 vuotta. Naimisissa emme ole kyllä olleet kuin 19 vuotta.

On se niin säälittävää kun elämä on hioutunut niin yhteen, ettei enää edes jaksa tyhjistä riidellä. Yhdessä on mukavaa ja seksi on aina vain upeampaa. Juuri mieheni ennen peiton alle kömpimistään kävi halaamassa ja sanomassa, että rakastaa mua aivan tosi paljon.

Vähänhän tämä on säälittävä, että on yhdessä saatu rakennettua yhteinen talo ja muutenkin varallisuutta ja lapset kasvatettua isoksi. Vuoden päästä ekat ylioppilasjuhlat ja siitä ne lähtee pikkuhiljaa maailmalle.

On se säälittävää, että matkustamme kahdestaan välillä kaupunkilomilla kun lapset ovat jo noin isoja, että heillä on omakin elämä.

Juu, kannattaa meitä sääliä. Rakastan miestäni paljon intohimoisemmin kuin alkuvuosina. On se aika kamalaa.

Suurinosa niistä on solmittu 20:nä ja pikkusen päälle. Mutta ehkä silloin ei odotukset (houkutukset) ole olleet samat kuin nykyisin.

En sääli pitkiä liittoja, mutta kovin nuorena avioituneita säälin jollain lailla. Mielestäni joistain 20-vuotiaana avioituneista ja perheen perustaneista huomaa, että nuoruus on jäänyt elämättä ja itsenäistymisprosessi on kesken.

Jos puhutaan sellaiseta 20 vuotta ja kauemmin yhdessä olleet? Jämähtäneet, kulissiliitto...?? Mitä mietlä?

Mä olen maailman onnellisin nainen, kun olen naimisissa maailman parhaimman miehen kanssa. Ollaan oltu yhdesssä parikymmentä vuotta ja yhä riittää rakkautta ja seksiä ja ah....miten vaikeeta on tajuta nykymaailmassa, että tälläistä oikeasti voi olla. Tiesin, kun kohtasin hänet, että tuo se on, jonka haluan ja haluan hänen kanssaan naimisiin.

Tässä ollaan edelleen. Ei varmasti kulissia eikä teeskentelyä.

Mua kammottaa ja tämä nykynuorten asenne ja ajatus kaikesta...miksi ihmeessä mennä edfes naimisiin jos kuvittelee, että kaikki loppuu muutaman vuoden päästä. Maailman paras tun ne on se, että tuntee ja tietää toisen niin hyvin, että voi vaan olla rauhassa ja ikäänkuin leijua rakkaudessa.

En usko että tän päivän kakskymppiset ikinä tajuu mitä mä tarkoitan.

Mut ei haittaa.

On neksi voin elää itse onnellisena.

Olemme molemmat 40 + ja minusta moni ikäisemme avioliitto on säälittävä. Me olemme olleet yhdessä 3 vuotta ja voi luoja sitä intohimoa ja rakkautta. En usko, että tälläistä voisi olla 15 vuoden jälkeen. Olemme koko ajan toisimme kimpussa ja keskustelemme kaikki yöt, niin että olemme aina univeloissa. Lapset alkavat olemaan isoja ja meillä on aikaa toisillemme.



Tulimme juuri Hawaiilta kolmen viikon panolomalta.

Kun omassa parisuhteessa saa hellyyttä, seksiä ja kaveria jakamaan arjen iloja ja suruja, niin mitä sitä kaipaisi?

Mekään tuskin oltaisiin aloitettu alusta ja hankittu toinen satsi lapsia kun ensimmäiset kasvoivat itsenäisimmiksi, jos tämä liitto ei olisi vankalla pohjalla.

Ja eihän yksinhuoltajuus jossa kannetaan yksin huolta lapsista, taloudesta ja itsestä voi olla parempi kuin perhe, jossa on kaksi aikuista, vaikka sitä suurta rakkauden huumaa ei enää olisikaan?