ADHD-tutkimuksissa olleet: Onko teille tullut vastaan lääkäreitä, jotka

Se että näitä "ei ennen ollut", ei johdu siitä etteikö olisi "ollut", vaan siitä että ei tutkittu, ei dignosoitu eikä apukeinoja ollut. Henkilöt pätyivät pahimmillaan päihde- ja vankilakierteeseen. Sitä pyritään nykyisillä hoidoilla estämääm.

Meilläkin ADD-lapsen isä on kärsinyt aivan samanlaisista oireista koulussa, mutta luovinut peruskoulun ja lukionkin läpi. Nyt aikuisena pärjäilee hyvin, käy töissä, hoitaa perheasiat mallikkaasti, mutta tietyt ADD-piirteet ovat hänessä edelleen.

Lapsen mummo taas on kertonut, että kärsi luultavasti matematiikan oppimisvaikeuksista koulussa, mutta siihen aikaan koulun ratkaisu ongelmaan oli opettajan huuto, laiskaksi haukkuminen ja nurkkaan laittaminen. Että sellaisia "vanhoja hyviä aikoja".

mikä näkyy esimerkiksi syrjäytymisenä. Monesti näihin asioihin kantaa ottavat ihmiset eivät tunne ongelmaa henkilökohtaisesti ollenkaan.



Oma lapseni on saanut merkittävät avun Equasym-lääkityksellä pienellä annoksella. Hän ottaa kapselin kouluaamuisin. Lapsi ei ole turtunut tai huumattu, vaan kykenee koulutyöhön, keskittyy tekemisiinsä, saa hyviä numeroita, on iloinen ja aktiivinen. Kun lääkitystä ei ollut, hän sai ihan koko ajan negatiivista palautetta koulusta. Lääkkeen vaikutus kestää muutaman tunnin, kotona hän on taas sellainen kuin ennenkin - äänekäs, äkkipikainen, herkkä ja jatkuvasti liikkeessä. Hänen lähellään ei ole aina helppo olla. Mutta koska iso osa päivästä menee nyt paremmin, hän on iloisempi ja positiivisempi eikä toivo kuolemaa, kuten ennen.



Lapsellani ei ole ADHD-diagnoosia, vaikka oireet täsmäävät. Hän ei oireile pahimmalla mahdollisella tavalla. Diagnoosina on määrittämätön hyperkineettinen häiriö.



Kannattaa ap itse etsiä tietoa neuropsykologisista häiriöistä. Jos teillä on rahaa, apua saa yksityistä kautta. Googleta esimerkiksi neuropsykiatrinen kuntoutus.



Asiantuntemattomien maallikoiden kommentit satuttavat. Ja on myös erilaisia koulukuntia sen suhteen, mistä ylivilkkaus johtuu. On tietenkin hyvä poissulkea kaikki muut syyt, ennenkuin lähdetään adhd-lääkitykseen. Siinä on omat sivuvaikutuksensa (esim. ruokahaluttomuus, sykkeen ja verenpaineen nousu). Väärinkäyttö on vaikeaa, koska varsinkin depot-valmisteilla ei saa mitään kiksejä aikaiseksi, lääke vapautuu elimistöön niin hitaasti.



Hoitamattomalla adhd-lapsella on suurempi vaara päätyä alkoholin tai huumeiden käyttäjäksi. Hoitamaton adhd murentaa itsetuntoa ja voi estää opiskelun ja työnteon.



Hyvä ap, että olet hakemassa apua. Valitettavasti vanhempien on oltava erittäin aktiivisia saadakseen apua varsinkin julkisella puolella.

Myönnän adhd:n olemassaolon, mutta olen sitä mieltä, että osassa tapauksista ei välttämättä ole kyse neurologisesta sairaudesta vaan ainoastaan kasvatuksen puutteesta. Kuinka hyvin adhd tutkitaan ennen diagnoosin tekemistä?

Myös huono kasvatus periytyy: kasvatusta vaille jääneellä henkilöllä ei valitettavasti ole eväitä kasvattaa omia lapsia...

kommentoisin...

KAikki kommentit luin ja monessa niissä oli asiaa, jonka allekirjoitan täysin. Meillä on yksi as- lapsi (18v, dg saatu nyt), ja yksi jolla on sekä as- että adhd- diagnoosi (8v, dg saatu vuosi sitten), lääkitys aloitettu n vuosi sitten.

Vanhemmalla pojalla ongelmia on koulussa ollut paljon, nyt ollaan siinä pisteessä, että koulunkäynti ei onnistu (ei koulutusta peruskoulun jälkeen, peruskoulu runnottu väkisin läpi, satoja poissaolotunteja, erityisluokalla käynyt lopun, useita amiskokeiluja, as- henkilölle tyypillisesti kapea-alaisesti "nero", mutta sos. ongelmat estävät taitojen hyväksikäytön). Nuoremmallapojalla ongelmat alkoivat kasaantumaan koulun alettua, lääkityksellä on saatu huima hyöty! Hän ei ole "huumattu zombi", vaan edelleen oma hurmaava itsensä. Joka pystyy istumaan tunnilla paikallaan, eikä esim tipu tuolilta... kuten ennen.

Periytyvyys: mies, ja lasten isä on tuplannut 2. luokan, koulu mennyt päin prinkkalaa alusta asti, runsaasti ongelmia, osasta aieita vapautettu koulussa, rikollista taustaa jonkin verran, tuomioita on, päihdekokeiluja (jotka onneksi loppuivat kun perustimme perheen silloin aikanaan), raha-asiat katastrofi, luottotiedoton, useita työpätkiä, ei pysyvää työtä, kyllästyy helposti, tekee spontaaneja päätöksiä.. jne. Hakee itselleen diagnoosia nyt aikuisena... mutta vaikka häntä ei lapsena giagnosoitu, perinnöllisyys näkyy. Miehen suvussa on monia, joilla persoonallisuus ja koulu- sekä työtausta viittaa niin adhd:n kuin as:n suuntaan.

Se että näitä "ei ennen ollut", ei johdu siitä etteikö olisi "ollut", vaan siitä että ei tutkittu, ei dignosoitu eikä apukeinoja ollut. Henkilöt pätyivät pahimmillaan päihde- ja vankilakierteeseen. Sitä pyritään nykyisillä hoidoilla estämääm.

(ps.. meillä on kaikkiaan viisi lasta, olemme ydinperhe vailla levotonta ympäristöä)

mitä hyödyttää lyödä päätä seinään ja viisastella, että jossain muussa ajassa nämä piirteet olisivat varmaan hyödyksi. Me elämme nyt ja tässä, ja siihen on sopeuduttava. Yksittäinen perhe ei voi koululaitokselle isosti mitään - jotta ylivilkas ja keskittymishäiriöinen lapsi ei alisuoriutuisi koulussa ja ajautuisi häirikön rooliin, tarvittaisiin puolet pienempiä luokkia ja enemmän koulunkäyntiavustajia.

Olen samaa mieltä että yksittäinen perhe ei paljon voi. Mutta sitä en itse hyväksy, että alistutaan mihin tahansa epäinhimillisiin käytäntöihin ja oloihin vain koska muka ei voida mitään. Yhteiskuntana me ihmiset kun nimenomaan itse luomme nämä systeemit missä lapset tai vaikka työntekijät sitten voivat pahoin.

Ymmärrän hyvin sinänsä tässä nykytilanteessa valintaa että koska lähiaikoina tilanne ei tule muuttumaan, lasta auttaa parhaiten se että auttaa hänet vaikka lääkkeinkin sopeutumaan valiitseviin oloihin. En näe siinä mitään pahaa. Oma ratkaisuni on kuitenkin erilainen, taustalla että olen itse jo 1980 MBD (nyk. ADHD)-diagnosoitu ja tyttäreni varmasti saisi myös diagnoosin jos haluaisin, ja minä puolustan meidän erilaisten oikeutta olla omanlaisiamme. Olen muuten itse varsin hyvin pärjännyt elämässäkin ilman lääkitystä tai muuta apua, heti kunhan lopetin uskomasta diagnoosiini :D Samaa opetan tyttärelleni, että nämä tietyt asiat on vaikeita koska niihin ei ole luontaisia taipumuksia, mutta se tarkoittaa vaan että täytyy opetella vähän enemmän kuin muut, ja sitten kyllä oppii. Ja että hänellä on sitten taipumuksia muihin asioihin.

Lisään vielä, että uskon että on olemassa myös sellaisia muotoja joihin oikeasti lääkitys on välttämätön. Minä ja tyttäreni olemme kuitenkin sellaisia lieviä tapauksia jotka pystymme itse luovimaan tiemme meille hieman epäsopivassakin ympäristössä, silti luopumatta ADHD:n tuomista rikkauksista. Itse siis ainaki koen että samat piirteet jotka "häiritsevät" kiinteää keskittymistä itselläni johtavat erittäin vilkkaaseen sisäiseen fantasia- ja älylliseen elämään, tarkkaan nykyhetken havainnointiin ja muuhun elämääni suuresti rikastuttavaan.

Geneettinen tausta on ymmärtääkseni adhd:lle jo löydetty, ainakin autismikirjolle on. Mutta toki on mahdollista että sen geneettisen alttiuden laukaisee jokin ympäristötekijä, mutta sitä ei siis vielä tiedetä, ja se vaatii erittäin merkittävää tutkimuspanostusta.

Joo kaikille ilmeneville ominaisuuksille lienee geneettinen taustansa, mutta se ei vielä kerro missä määrin ominaisuus on sairaus jota pitäisi hoitaa.

Toki koulun kanssakin etsitään keinoja sopeuttaa koulua LAPSEEN, mutta katsos, kun JUURI SIIHEN TARVITAAN SITÄ DIAGNOOSIA. Jotta koulu voi etsiä sopivia keinoja sopeuttaa luokkaryhmää ja tukitoimia lapselle sopiviksi, tarvitaan se diagnoosi, joka kertoo, millaisista ongelmista on kyse ja mikä juuri siihen parhaiten soveltuu.

Kyllä adhd-lapsia (kuten assejakin) on ollut aina, mutta aikaisemmin he vain syrjäytyivät tarkkikselle tai lopettivat koulunkäynnin varhain. On tutkittu mm. rikollisten taustoja, ja monella löytyy diagnosoimaton ja/tai hoitamaton adhd taustalta.

Eli ei pidä käsittää diagnooseja pelkästään möröksi. Kyllä ne on luotu paitsi koulujärjestelmän, myös lapsen itsensä hyväksi.

Tai sitten meille käy näin kurjasti kuin minulle että luemme akateemisen loppututkinnon ja pärjäämme oikein loistavasti elämässä ilman yhdenyhtä tukitointa :-) Itse pääsin eteenpäin kouluvaikeuksistani vasta kun lopetin uskomisen koko diagnoosiin, kun aloin valaa itseeni uskoa että ja paskat olen sairas, ja minähän pystyn ihan mihin tahansa mitä päätän, vielä minä noille näytän. Samalla tavalla toimin tyttären kanssa ja tulokset on hyvät, mitään tukitoimia ei tarvita, koulu menee hyvin. Tämä tietysti toimii varmasti vain niille "lievillä" tapauksilla ja vaatii silloinkin ymmärtämystä ja tukea paljon vanhemmalta, että jaksaa valaa alkuun kerta toisensa jälkeen "turpaansa ottavaan" lapseen uskoa että ei et ole huono, pystyt kyllä, etsitään toisenlaisia tapoja oppia jos nenä kiinni kirjassa istuminen ei toimi.

kun lääke selvästi tehoaa. Eli kumoaaako se hetkessä huonon kasvatuksen?

Ei vaan korjaa sen virheen, joka aivojen välittäjäaineden erityksessä on.

Jos lapsela diabetes ja insuliini puuttuu annetaan se lääkkeenä. MIksei myös ADHDta saa hoitaa?

miten adhd-diagnoosi tehdään!



Kyllä se on pitkien, poissulkevien tutkimusten lopputulema, jossa jo varhaisessa vaiheessa käydään läpi perhekuviot, lapsen arki, ravitsemus, television, netin, konsolipelien ym. käyttö.



Adhd:n kaltaista oirehdintaa saa aikaan toki rajattomuudella ja epäsäännöllisyydellä ja ylenpalttisella roskaruualla, mutta ADHD ei PARANE, vaikka em. epäkohdat korjataan. Epäterveellisestä elämästä johtuvat oireet sen sijaan paranevat. Ja jo ADHD:n tutkimusvaiheessa perheen elintavat syynätään siis tarkkaan ja korjataan korjaamista kaipaavat asiat.



Virhediagnooseja tapahtuu kaikissa taudeissa, sairauksissa ja oireyhtymissä joskus, mutta adhd:ssa niitä tuskin tapahtuu sen yleisemmin kuin muissakaan.

kiva että teillä menee noin hienosti, mutta kaikilla ei mene. Kaikkia lapsia ei auta pelkkä kehu ja rohkaisu, jos kyseessä on neurologinen häiriö.

Sinänsä tietysti on hyvä, jos lapselle saa sopivan luokkamuodon ja tuen ILMAN diagnoosia, mutta sitä ei pidä pelätäkään.



Jo about kymmenesosa lapsista on jollakin tavalla erityisopetuspäätöksen piirissä - siitä sinä tietysti teet johtopäätöksen, että järjestelmä tuottaa erityisoppilaita omiin tarpeisiinsa, mutta minusta se on toisin: järjestelmä osaa erotella erilaisuutta nykyään paremmin ja antaa kohdistetummin tukea (sikäli mikäli kuntien ja Kelan rahat antavat siihen mahdollisuuden, ikävä kyllä tämä rajaus...). Ennen oli vain hyviä, kilttejä lapsia TAI tyhmiä ja tuhmia lapsia. Nyt on iso kirjo siinä välillä.



Se on totta, että erityislapsien itsetunnon rakentamiseen pitää kiinnittää aivan erityisesti huomiota, sen verran paljon heidän ongelmiinsa kiinnitetään huomiota. Otit siinä tärkeän pointin esiin.



Oman, syvästi aspergerin poikanikin kohdalla olen huomannut, miten hienoja erityistaitoja aspergerista hänelle on koitunut. Ja nyt todella siis puhun taidoista, jotka suurella todennäköisyydellä johtuvat syndroomasta: erinomainen yksityiskohtien huomiokyky, ilmiömäinen avaruudellinen hahmotus, matemaattiset taidot, ulkomuisti. Pojastani tulee vielä seuraava matematiikan nobelisti ;-DD



Toinen juttu, mihin ei voi liikaa kiinnittää huomiota, on kouluvalinta. Jos lapsen erityisyys ei ole vanhemman tiedossa (diagnoosina tai ilman), voi käydä niin, että koulutaipaleesta tulee tuskien taival. Lapsen otsaan lyödään nopeasti oudon häirikön leima, joka ei osaa eikä ymmärrä muka mitään. Ja siihen verrattuna väitän, että diagnoosi ja tukitoimet ovat PALJON pienempi riesa.



-18-

Samaan aikaan joku muu huonommassa asemassa ollut neurologisesti erilainen oli eristäytynyt kylähullu.

Joo voi olla, että aikamme ei hyväksy tätä erilaisuutta, mutta yhteiskunnan muuttaminen on hidasta, kuka haluaa menettää lapsensa esim. rikoksen tielle sitä odotellessä, että yhteikunta muuttuu.

On varsin vaikea sanoa milloin on kyseessä normaalin temperamentin ääripään muoto ja milloin sairaus. Raja on veteen piirretty viiva, eikä sitä määritä mitkään eksaktit tutkimukset vaan lähinnä se, että jos lapsella on liikaa vaikeuksia ympäristönsä kanssa, hoito aloitetaan. Ja näin sen kai on oltavakin, ettei lapsen elämä muodostu kärsimykseksi ja hän jää jälkeen koulussa, MUTTA samalla pitäisi kyseenalaitaa se että onko ympäristön ja koulun olla niin tietynlaista keskittymistä vaativa - että jos vika onkin ympäristösä eikä niinkään (yli)vilkkaissa lapsista jotka eivät jaksa istua pulpetissa keskittymässä.

Tiedän että tässä yhteiskunnassa on pakko mahtua tiettyihin normeihin, että homma pelaa. Ja esimerkiksi koulunkäynti on hoidettava, vaikka olisi vaikeaakin. Siksi tuki ja hoito on usein tarpeen.

Mutta samalla kapinoin niin sitä vastaan, että herkkä, luova, syvällinen, oivaltava, huumorintajuinen lapseni leimataan ja hoidetaan häntä eikä koulusysteemiä, jossa olisi paljon parantamisen varaa. Vetäytyvän ja haaveilevan lapseni käytös ei edes häiritse ketään muuta kuin häntä itseään. Joskus tuntuu, että hän olisi ansainnut syntyä johonkin muuhun aikaan ja kulttuuriin, jossa hänenlaisiaan olisi arvostettu eikä diagnosoitu ongelmatapauksiksi.

t. ADD-lapsen äiti

esikoulussa sekä 1. luokan syyslukukausi ennen kuin hakeuduimme perheneuvolan kautta tutkimuksiin. Tutkimuksiin pääsyssä painoi aikatavalla se, että tiedossa oli esikoisen ongelmat. Tutkimuksissa on mukana olleet koulun edustajat (opettaja ja erityisopettaja), me vanhemmat, perheneuvolan sosiaalityöntekijä, perheneuvolan psykologi, lasten neurologi ja (lasten) neuropsykologi sekä sairaanhoitaja lastennneurologialta ja aune-työntekijä. Joten uskoisin että lapsemme on pätevästi tutkittu, eikä diagnoosi todellakaan perustu mihinkään muoti-ilmiöön.

Ja mitä tuohon kasvatus-kommenttiin tulee... niin valitettavasti tuohon pitäisi jo tottua! Minun siis... Miehelläni on ongelmia, jotka vaikuttavat nyt myös aikuisikään. Mutta meitä on tosiaan KAKSI aikuista tässä perheessä. Eikä mies tokikaan ole jääönyt vaille kasvausta lapsena- häntä ei vaan olla osattu auttaa! Olemme ydinperhe, ei eroja, ei päihteitä, ei vaihtuvaa ympäristöä, ei sekalaista äiti-isäpuoli-kuviota. Esikoisemme on tosiaan "kasvattanut" meitä vanhempiakin melkoisesti- hän on saanut diagnoosin vastikään, mutta as- henkilö hän on ollut aina! Olemme siis kasvaneet toimimaan tietyllä tavalla, ennakoiden ja rutiinien mukaan. Lapsemme ovat häiriöherkkiä... Miksi edes yritän selittää?

Meille on ollut helpotus, että lastemme (siis niillä kahdelle viidestä) ongelmille on löydetty NIMI ja heitä voidaan toivottavasti auttaa, tukea ja kuntouttaa!

Myönnän adhd:n olemassaolon, mutta olen sitä mieltä, että osassa tapauksista ei välttämättä ole kyse neurologisesta sairaudesta vaan ainoastaan kasvatuksen puutteesta. Kuinka hyvin adhd tutkitaan ennen diagnoosin tekemistä?

Myös huono kasvatus periytyy: kasvatusta vaille jääneellä henkilöllä ei valitettavasti ole eväitä kasvattaa omia lapsia...

kommentoisin...

KAikki kommentit luin ja monessa niissä oli asiaa, jonka allekirjoitan täysin. Meillä on yksi as- lapsi (18v, dg saatu nyt), ja yksi jolla on sekä as- että adhd- diagnoosi (8v, dg saatu vuosi sitten), lääkitys aloitettu n vuosi sitten.

Vanhemmalla pojalla ongelmia on koulussa ollut paljon, nyt ollaan siinä pisteessä, että koulunkäynti ei onnistu (ei koulutusta peruskoulun jälkeen, peruskoulu runnottu väkisin läpi, satoja poissaolotunteja, erityisluokalla käynyt lopun, useita amiskokeiluja, as- henkilölle tyypillisesti kapea-alaisesti "nero", mutta sos. ongelmat estävät taitojen hyväksikäytön). Nuoremmallapojalla ongelmat alkoivat kasaantumaan koulun alettua, lääkityksellä on saatu huima hyöty! Hän ei ole "huumattu zombi", vaan edelleen oma hurmaava itsensä. Joka pystyy istumaan tunnilla paikallaan, eikä esim tipu tuolilta... kuten ennen.

Periytyvyys: mies, ja lasten isä on tuplannut 2. luokan, koulu mennyt päin prinkkalaa alusta asti, runsaasti ongelmia, osasta aieita vapautettu koulussa, rikollista taustaa jonkin verran, tuomioita on, päihdekokeiluja (jotka onneksi loppuivat kun perustimme perheen silloin aikanaan), raha-asiat katastrofi, luottotiedoton, useita työpätkiä, ei pysyvää työtä, kyllästyy helposti, tekee spontaaneja päätöksiä.. jne. Hakee itselleen diagnoosia nyt aikuisena... mutta vaikka häntä ei lapsena giagnosoitu, perinnöllisyys näkyy. Miehen suvussa on monia, joilla persoonallisuus ja koulu- sekä työtausta viittaa niin adhd:n kuin as:n suuntaan.

Se että näitä "ei ennen ollut", ei johdu siitä etteikö olisi "ollut", vaan siitä että ei tutkittu, ei dignosoitu eikä apukeinoja ollut. Henkilöt pätyivät pahimmillaan päihde- ja vankilakierteeseen. Sitä pyritään nykyisillä hoidoilla estämääm.

(ps.. meillä on kaikkiaan viisi lasta, olemme ydinperhe vailla levotonta ympäristöä)

Jo about kymmenesosa lapsista on jollakin tavalla erityisopetuspäätöksen piirissä - siitä sinä tietysti teet johtopäätöksen, että järjestelmä tuottaa erityisoppilaita omiin tarpeisiinsa, mutta minusta se on toisin: järjestelmä osaa erotella erilaisuutta nykyään paremmin ja antaa kohdistetummin tukea (sikäli mikäli kuntien ja Kelan rahat antavat siihen mahdollisuuden, ikävä kyllä tämä rajaus...). Ennen oli vain hyviä, kilttejä lapsia TAI tyhmiä ja tuhmia lapsia. Nyt on iso kirjo siinä välillä.

En ajattele, että järjestelmä tuottaa erityisoppilaita omiin tarpeisiinsa. Ajattelen vain, että ehkäpä perinteisen koulun opetustavat ja käytännöt ovat liian rajoittuneita, että ehkäpä oppimisen voisi hoitaa muullakin tavoin kuin niin että kaikkien pitää istua suuri osa päivästä paikallaan hiljaa pulpeteissa näpertämässä.

Työelämässähän ei useimmissa paikoissa ole ollenkaan noin ankaraa. Esim. minä kun teen paljon ajatustyötä vaativaa asiantuntijatyötäni, en tosiaan tee sitä niin että istun työtuolissa keskittymässä - se loisi minuun vain levottomuutta eikä auttaisi- vaan käyn välillä kahviautomaattilla tai netissä, kävelemässä käytävillä, joskus ulkonakin, mietin liikkuessani ja tehdessäni muuta. Lisäksi ympärilläni ei ole 20 muuta ihmistä kuten koulussa usein luokassa hajottamassa keskittymistäni vaan saan istua yksi rauhassa työhuoneessani. Koululaisten tilanne on paljon vaikeampi, ja siksi ajattelenkin että moni joka ei ehkä pysty keskittymään luokkatilanteessa oikein tarpeeksi voisi pystyä monessakin työelämän roolissa kyllä.

Toinen juttu, mihin ei voi liikaa kiinnittää huomiota, on kouluvalinta. Jos lapsen erityisyys ei ole vanhemman tiedossa (diagnoosina tai ilman), voi käydä niin, että koulutaipaleesta tulee tuskien taival. Lapsen otsaan lyödään nopeasti oudon häirikön leima, joka ei osaa eikä ymmärrä muka mitään. Ja siihen verrattuna väitän, että diagnoosi ja tukitoimet ovat PALJON pienempi riesa.

Joo meillä on tytär Steinerkoulussa mikä tuntuu olevan hänelle hyvä vaihtoehto.

Minulle kävi aikanaan juuri noin että sain häirikön leiman. Turhautuneena nimittäin aloin tdella tehdä pahojani, piirtelin välitunneilla koulun vessan peileihin, häiritsin tunnilla tyhmillä äänillä ja pyyhekumien palojen heittelyllä, kieltäydyin ihan vaan riidanhaastolla päivää piristääkseni välillä ruokalassa syömästä. Sitten sain MBD-diagnoosin ja luvan olla kirjaimellisesti aivovammainen jonka ei tarvi oppia juuri mitään. Tukitoimi oli että laitetaanko tuo apu- vai tarkkailukouluun, ja päädyttiin laittamaan tarkkailukouluun häiriökäytökseni takia. Kyllä se melkoinen ihme onkin että yläasteiässä sitten sain noista lähtökohdista "herätyksen" että ei hitto, minä en halua sitä mihin elämäni on tätä menoa menossa, ja vielä onnistuin uskomaan että vaihtoehto on, vaikka minulla on aivovamma (hauskaa on että tuo MBD on "minimal brain damage", pieni aivovaurio, mutta mitään aivotutkimusta ei koskaan tehty vaan häiriköinti ja koulutyötä vastaan kapinointi riitti diagnoosiin).

vaellella ja huidella ympäriinsä, kun siltä tuntuu. Sinun (ja minun, olen erikoistoimittaja valtakunnallisessa tiedotusvälineessä) työssäsi voi, mutta Suomi on pullollaan työtehtäviä, joissa pitää pystyä keskittymään yhtäjaksoisesti tarkkuuttaa vaativaan työhön, ja työpisteessään pysyen. TOKI - kun se erilaisuus ja sen syyt OVAT tiedossa - voi aina valita sellaisen ammatin, jossa voi liikuskella mutta se siis vaatii mielestäni juurikin tuota itsetuntemusta - jota sinullekin, let's face it, antoi se saamasi diagnoosi.



Ja esim. minä joudun - ja tämä on ikävä kyllä yleistyvä trendi - istumaan 80 muun kanssa maisemakonttorissa, kun sellainen "joustava työympäristö" on niin kiva trendi työtiloissa säästäville firmoille ;-)).



Eli mitä jankutan on, että jotta osaisi analysoida puutteitaan ja vahvuuksiaan oikein, tarvitsee tietoa siitä, mitä ne ovat, mistä ne johtuvat.



Siitä sinun lapsuutesi ajoista on edetty jo hyvin pitkälle. On. Enää ei adhd-lasta leimata aivovammaiseksi, jonka ei tarvitse oppia juuri mitään - vaan tiedostetaan, että ylivilkkaus ja keskittymishäiriö eivät liity älykkyyteen ja oppimiskykyyn sinänsä, vaan vaatii erilaisia oppimistrategioita.





-18-

Voisitko kertoa enemmän kokemuksistasi?

Ensinnäkin mun mielestä on uskomatonta perustella et "miten nykypäivänä on näin paljon muka ADHDta"... oliko keskiajalla paljon vaikkapa leukemiaa??? juu ei koska siitä ei TIEDETTY. Idioottimainen perustelu.

Ja alkuperäiseen vastaus, kyllä, aikuisena menin työterveyshuoltoon asiaa toimittamaan ja lääkäri sanoi että a) se on lasten sairaus joten mulla ei voi olla sitä (juu, sehän paranee toki tollai noin vaan, miksihän on sit olemassa mm. aikuisten adhd-seula ihan terveysportissa (lääkärien tietokanta))
b) koska en hypi seinille, minulla ei voi olla mikään "häirikkö" (oli venäläinen, ei puhunut hyvää suomea)
Seinillehyppiminen on yleensä leikki-ikäisten adhd-poikien ongelma, ei esiinny yleensä aikuisilla, naispuolisilla eikä add-potilailla.

Syletti hieman toi käynti. Antoi puhelinajan työpsykologille (?!), jolle sit totesin et luit varmaan sen tekstin ja se totes että kyllä, lääkäri oli totaalisen väärässä mut hän ei voi asialle kyl mitään, et yritä terveyskeskuksesta hoitaa asiaa.

Vierailija kirjoitti:

joka ei itse ADHD:ta kieltänyt, mutta väitti kivenkovaan että meidän lapsen kohdalla oireilu johtuu huonosta vanhemmuudesta ja on täysin psyykkistä...

Kumma kuitenkin että lastensuojelun työntekijät kehuivat perhettämme ja vanhemmuuttamme, yksityinen neurologi teki ADHD-diagnoosin neuropsykologin tutkimusten jälkeen ja Concerta-lääkityksen avulla levottomuus loppui melkein kuin seinään.

Kyllähän aina löytyy lamaannuttavia lääkkeitä, jotka rauhoittavat jokaisen terveen ja sairaan. Lääkkeiden vaikutus ei kerro vielä ADHD:n olemassaolosta.