Lue keskustelun säännöt.
Oma lapseni ei ole ukille niin rakas kuin siskon lapsi - luultavasti koska on tyttö
28.05.2012 |
Siskoni sai pojan viisi vuotta sitten, vanhempiemme ensimmäisen lapsenlapsen. Isovanhemmat hullaantuivat ja omistautuivat tälle pojalle, ja ovat hullaantuneita edelleen. Nyt minä olen saanut tytön ja odotin innolla, että minunkin lastani sitten noin rakastetaan ja hellitään - sitä on ihana katsella! No äitini kyllä kohtelee lapsia tasa-arvoisesti, mutta isäni ei. Lapsi on nyt 8kk vanha eikä ukki halua edes leikkiä hänen kanssaan lattialla, koska ei kuulemma ymmärrä tyttöjen leikkejä?! Lapsi lähinnä tutkii leluja ja hakkaa niitä mattoon, kuten serkkunsakin aikoinaan. Myöskään paikkaa ei ikinä ukin sylistä löydy, pusuja ei tule eikä ukki kerro rakastavansa - kuten siskoni lasta. En ole edes enää surullinen, vain niin vihainen, että tekisi mieli kaivaa äijältä silmät päästä!
Muut kokeneet vastaavaa?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä ainoat isovanhemmat on miehen vanhemmat, jotka rakastavat ja hoitavan vain tyttärensä lasta. Meidän lapsemme eivät kiinnosta tuon taivaallisen vertaa. Lukuisat kerrat asiaan yritettiin vaikuttaa, puhuttiin monta kertaa, toivottiin oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta jne. Mikään ei auttanut. Mies oli tosi pahoillaan, minä raivoissani. Isovanhemmat olivat noin 364 pv vuodessa tyttären lapsen kanssa ja hoitivat / leikkivät hänen kanssaan. Meidän lapsia käytiin katsomassa kerta vuoteen hätäisesti, velvollisuusvierailuna.
Mikään ei auttanut, ei pyyntö, puhe, oma ystävällisyys. He vain olivat jotenkin päättäneet että se yksi lapsi on rakas ja muut yhdentekeviä.
Asia pitää vain hyväksyä. Vastaan taisteleminen tuo vaan pettymyksiä ja pahaa mieltä, et vaan voi tilanteelle mitään. Siis ihan oikeasti, mulla meni 5 vuotta että asian kanssa olen sinut ja kävin terapiassakin muutaman kerran. Sinullakin on kova ja tuskainen tie käveltävänä, sillä joudut käymään surutyön siitä että ukki ei ole lapsetsa kiinnostunut.
Asia voi vähän muuttua kun lapsi kasvaa mutta ei välttämättä. Omalla käytöksellä asiaa ei voi myöskään selittää tai muuttaa. Itsekin yritin olla todella kiltti, ystävällinen ja tarjosin apuani appivanhemmille. Ei vaikuttanut asiaan. Heidän oma tyttärensä oli tosi ilkeä ja kiittämätön vanhemmilleen, mutta silti se tyttären perhe oli se ainoa rakas.
Tasapuolisuuteen eivät kaikki isovanhemmat pysty. Asiaa ei voi muuttaa vaan se on vaan pakko hyväksyä. Hyväksyminen etenee vihan, kiukun ja surun kautta siihen, että sen kanssa oppii elämään.
Itse olen onneksi itkuni itkenyt ja raivoni raivonnut, ja sen viisi vuotta se kesti. Meillä ollaan ja eletään siis ilman isovanhempia tänäkin päivänä. Lasten kasvaessa asia on vähän helpompi hyväksyä kun lapsille itselleen tulee kavereita ja harrastuksia.
Voimia sinulle, tiedän tasan tarkkaan miten turhauttavalta sinusta tuntuu.