Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut kestätte arkea?
27.05.2012 |
Taas on risonut aamusta alkaen, kun huomenna pitää raahautua töihin ja tylsiin palavereihin. Sieltä kotiin, ruokaa lapsille, jumppaan jos ehdin, iltapuuhat jne. Ihan loputtomiin. Aina tätä samaa. Ja vaikka nyt kymmenen vastaa, että "eikö sulla ole mielikuvitusta" ja "keksi kivoja asioita" ja "kaikki on kiinni vaan itsestäsi" niin let's face it, ei sitä normikuvioihin (duuni, perhe ja koti) keskittyvään elämään nyt mitenkään kovin extremeä tungeta.
Mulla puuttuu varmaan joku oleellinen kytkös jostain, kun kaikki muut näyttävät ihan tyytyväisinä elävän sitä umpitylsää arkea ja itse kapinoin sitä vastaan kuin mikäkin teini.
Mitä keinoja teillä muilla on? Tuntuu, että sitä on niin väsynytkin tähän peruspyöritykseen, ettei edes jaksa tehdä mitään, mikä piristäisi.
Kommentit (6)
Siksi minä jäin kotiin lasten kanssa. Pois töistä ja vietän tällaista elämää niin kauan kuin on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perusarki on just hyvä, siitä kun löytää ilonsa, niin hyvin menee.
Mitä sen elämän sitten pitäisi olla?
Minkä ikäisiä lapsia sulla on? Olisko sulla mitään mahdollisuutta päästä vaikka viikonlopuksi toiselle paikkakunnalle kaverille tms. niin ettei sun tarvitsisi omistaa ajatustakaan sen enempää töille kuin kotiarjen pyörittämiselle?
Mulla ainakin maisemanvaihdos ja hetken tauko velvollisuuksista on ainoa, mikä tuohon auttaa. Sen jälkeen taas jaksaa iloita siitä kotielämästä ihan eri tavalla. Mieluiten tuo vielä niin, että matka on senverran pitkä, ja se tehdään yksin, niin että siinä junassa tai autossa istuessa ehtii antaa ajatusten harhailla ihan vapaasti ja järjestyä uudelleen päässä...
tylsä työpaikka ja arki liian suunniteltua,siinä se.
Mulla on kolme lasta, nuorin eskarissa, muut ala-asteella. Ei tukiverkkoja juurikaan, suku ja ystävät satojen kilometrien päässä. Työ ok mutta sikäli stressaavaa, että minulla on noin 20 alaista jotka eivät luota ylempään johtoon ollenkaan ja toimin eräänlaisena katalysaattorina ja sontakaivona tässä väliportaan kiitollisessa tehtävässäni. Mulla itselläni ei sitten olekaan ketään, kenelle omaa turhautumistani töissä purkaisin.
Huomaan olevani henkisesti täysin uupunut iltaisin ja viikonloppuisin toimittuani valtakunnansovittelijana ja psykologina ja kun vielä pitäisi vetää niitä ylemmän johdon määräämiä projekteja ja "tehdä tulosta". Siksipä en jaksa edes ajatella, että tekisin vapaa-ajalla muuta kuin vetäisin samalla sapluunalla ja rutiinilla.
Nyt kun tämän kirjoitin, niin duuni se mun ongelma taitaa perimmiltään ollakin tai paremminkin se, ettei se sovi minulle.
Haen kyllä koko ajan toista työtä, ehkäpä tämä tästä sen myötä aikanaan helpottuu.
et näe elämän suurta ihmettä, sitä että ollaan tässä ja nyt, saadaan nauttia töistä, kodista, arjesta, perheestä, terveydestä, harrastuksesta, luonnosta, ihan kaikesta. Sanon tämän ilman mitään uskonnollista aspektia, tai jos jotain tässä syvällisemmin olisi, olisi se zeniä. Elämä on nyt, ei huomenna, ei eilen. Jokaiseen hetkeen voi tarttua, nähdä positiivisuutta (tai surua, kamaluutta), mutta se hetki on aina ohimenevä. En tiedä, auttaisiko sinua elämäntapaoppaat tai filosofinen kirjallisuus, mutta ehkä ne eivät pahaa tekisi tyhjyyden tunteeseesi. Ongelmahan ei ole elämäntilanteessasi, sinulla on kaikki hyvin. Ongelma on se, ettet itse tajua sitä. Toinen mieleen tuleva vaihtoehto on vapaaehtoistyö: auta heitä, joilla ei ole kaikkea tuota mitä itselläsi on. Taluta vanhusta, ole kriisituki nuorelle, mitä vaan. Auttava ihminen on olennaisesti poissa tuollaisesta "minä en itseänikään ymmärrä/jaksa" -oravanpyörästä. Etsi se elämäsi tarkoitus, mitä se onkin!