Oma lapsi on aivan toista kuin adoptoitu. Turha väittää vastaan.

Onko helle sulattanut aivot vai onko porukka oikeesti näin idioottia?

Kannattaa tutustua asioihin ennenkuin kommentoi. Adoptiolapsi on täysivaltainen perheenjäsen ihan lainkin silmissä joten ovat täyssisaruksia samojen vanhempien biologisten lasten kanssa.

Ja tosiaan jos ei ole sekä bio- etta adoptiolapsia, ei voi tietää asiasta mitään.

Ja kyllä, 13-vuotiastakin voi hoivata. Aika säälittävää jos jonkun mielestä hoivaaminen sanana tarkoittaa vain jotain vaippojen vaihtoa.

Siskoni, adoptioäiti, ei vielä teini-ikäistenkään kanssa siedä sitä, että sukulaiset naureskelevat lapseni olemukselle, joka on monella tapaa yhteenveto aiemmin syntyneistä sukulaisista. Hän ottaa se niin, että hänen lapsiaan arvostetaan vähemmän.



Raskauksistakaan ei sovi jutella, kun ei se ole mikään ainoa tapa tulla vanhemmaksi ja adoptiolapsien mieleen tulee epämukavia kysymyksiä. Lasten pitäisi vaan ilmaantua perheisiin kuin tyhjästä.



Mustalla listalla on myös: synnytys, imetys ja vauva-aika.

ja mietin, kuinka valtavan onnellisia monet adoptiota jonottavat pariskunnat olisivat saadessaan tällaisen pikkupojan itselleen. Olen vain nöyrän kiitollinen, että minä sain mieheni kanssa nelikymppisenä ihanat lapset, ja toivon todella, että lapsen saamisen onni suotaisiin sitä toivoville pareille!

Paska tilanne sitten miehillä kun ei ole sitä raskaanaolemisen mahdollisuutta. He sitten tuskin pystyvät ehdoitta rakastamaan edes biologista lastaan...

lapseni ovat tasan niin omia kuin ikinä lapsi vaan voi olla.Se plus-miinus 40 viikkoa kohdussa ei ratkaise yhtään mitään, se on vain jäävuoren huippu lapsen elämästä.

Ehkä ihan normaalia että tuntuu tuolta silloin kun vauva on pieni. Tuntuu että mitään maailmassa ei voi enempää rakastaa. Itselläni on ehkä lapsen kasvamisen myötä alkanut sydän laajenemaan muillekkin lapsille. Rakkautta riittäisi muidenkin lapsille. Sydän särkyy joka kerta kun luen pahoinpidellystä lapsesta. Voisikin vain noukkia itselle tuollaiset lapset, en erottelisi omista.

[Adoptioäitinä voin sanoa että ei pidä paikkaansa. Noin tyhmän ihmisen kannattaisi olla lisääntymättä kokonaan. Jäisi tuollainen liha ja veri leviämättä. Lapsellisen raukkamainen viesti, olit tosissasi tai et. Häpeäisit.

En ole tuon viestin kirjoittaja jolta kysyit, mutta voin vastata. Olen ollut raskaana ja olen nytkin. Lapsi mahassa ei tunnu mitenkään todelliselta. Mahan möyriminen on pelkästään outoa, kuin olisi mahassa alien. En pysty kuvittelemaan lasta ennen kuin se on sylissä, enkä nauti raskaudesta yhtään. Minulle kelpaisi hyvin joku vuokrakohtu jossa lapsi kasvaisi, niin että välttyisin raskaudelta ja synnytykseltä. Ne ovat vain pakollinen paha, jonka onneksi unohtaa aika nopeasti sitten kun ovat ohi. Mitään lisäarvoa noista ei minulle ole. Ja lapsen synnyttyä, onhan se hauska nähdä lapsessa omia ja miehen piirteitä, mutta ne on vaan hauska lisä, ei se juttu mikä lapsessa on oikeasti tärkeää.

Eihän sitä voi kovin syvästi rakastaa, kun se ei ole omaa lihaa ja verta,



...or what?.....



:-)

Jollekin toiselle jotkut muut aspektit vanhemmuudessa kuin sukulaisuus voivat olla todella vahvoja (esimerkiksi tarve pitää huolta ja hurja kiintymys johonkuhun jota on odottanut ehkä vuosia ja jonka elämän alun tietää olleen surullinen... sitähän sinä et oman lapsesi kanssa koe).

en tosin adoptoituna voin kertoa oman kantani. Pienenä kun menin perheeseen, minulla on hyviä muistoja lapsuudestani. Tunsin olevani rakastettu, toisaalta minusta oli varmaan helppoa tuntea rakkautta. Enhän ollut sitä varmaan koskaan saanut aikaisemmin. Joka tapauksessa, mitään ei varsinaisesti ainakaan aineellisesti puuttunut.

Kaikki muuttui kun tulin murrosikään-tajusin itse ja minulle myös sitä korostettiin etten ole oma ja kun velvollisuus päättyy, saan mennä ja pärjätä omillani. Niin kävikin, aika heikostihan se meni. Mutta, pointti siis siinä,ettei välttämättä lapset todellakaan ole samanarvoisia, siitä tunteesta olen "maksanut" omalla tavallani koko elämäni.

kuin mitä biologinen lapsikin, mutta on myös adoptiovanhempia, joille biologinen lapsi on se tärkeämpi - samoin sukulaisille. Osa adoptoiduista kokee olevansa vähempiarvoisia suvussaan, osa taas ei. Tarinoita on monenlaisia. Samoinhan on biologisten lasten kanssa, ei heillä kaikilla tosiaankaan ole ollut onnellista ja hyvää lapsuuttaan. Biologinen vanhempi voi kohdella lastaan hyvinkin kaltoin ja välinpitämättömästi. Kyse ei siis ole tavasta saada lapsi, vaan vanhemman persoonallisuudesta ja sen laadusta.

Osa aikuisista kykenee kiintymään ja läheiseen ja turvalliseen vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen, osa ei kovin kummoisesti.

silloin kuulemma loppuu heidän elatusvelvollisuus minusta.

Niin sitten häivyinkin, elelin kavereiden nurkissa ja milloin missäkin, kunnes sain hommattua oman kämpän.

tiedäpä tuota. Minusta raskausajat oli aivan kamalia, vaikka kaikki muut hehkutti että nauti nyt. Vasta kun vauvat oli oikeasti sylissä, ymmärsin äidinvaiston ja äidinrakkauden merkityksen. Jos meille joskus tulisi kolmas lapsi (iltatähti), ilman muuta se olisi adoptoitu, enää en raskausaikaisia vaivoja, synnytystä ja sen jälkeisiä väsymyksiä haluaisi kestää, kätevää jos joku muu ne puolestani kärsii ;)