Parisuhde kriisissä
Ollaan seurusteltu miehen kanssa nyt neljä vuotta. Yhdessä ollaan koettu jos jonkinlaista vuosien aikana, mutta ollaan selvitty toisiamme tukemalla. Nyt vaan tilanne vaikuttaa siltä, ettei tämä suhde taida enää jatkua.
Miestä kohtasi muutama viikko sitten järkyttävä tapahtuma ja hän on siitä asti ollut siskollaan muutaman sadan kilometrin päässä. Ollaan kyllä soiteltu ja juteltu, mutta tuntuu, että kaikki mitä sanon on väärin ja hän loukkaantuu. Koitan olla "pehmeä" ja puhua vain positiivisia asioita, sekä vältellä suhteestamme puhumista. Erehdyin nimittäin yksi päivä kysymään, milloin hän mahtaa palata kotiin ja vastaus oli aika tyly. Hänellä on kuulemma nyt muutakin mietittävää kuin suhteemme.
Ymmärrän kyllä, että hän on nyt tapahtuneiden johdosta järkyttynyt. Niin ja siis minä en ole niihin osallinen mitenkään. Hänellä on nyt varmaan joku trauma vaihe päällä ja hän todennäköisesti tarvitsee aikaa miettiä ja toipua. Jotenkin vain kaikesta hänen sanomastaan tulee olo, ettei minulla ole enää sijaa hänen elämässään. Välillä sanoo niin tylysti, että tuntuu kuin minä olisin syypää kaikkeen pahaan oloon.
Tahtoisin olla tukena ja auttaa häntä selviämään, mutta näin puhelimitse se on vähän vaikeaa. Minulla ei ole mitään tietoa milloin tapaamme seuraavan kerran, vai tapaammeko enää ollenkaan? Mies on kuin eri ihminen, tottakai, mutta mua pelottaa.
Miten teidän suhteenne on kestänyt puolison tai sinun itsesi surua ja järkytystä? Kuinka olette päässeet yli niistä? Olisiko kellään vinkkiä, miten lohduttaa toista?
Olen sanonut, että hän voi luottaa siihen, että olen täällä ja odotan. Että olen tukena ja teen kaikkeni, jotta hänen olonsa helpottaisi. Itse tapahtuneesta hän ei puhu ollenkaan, eikä tietysti tarvitsekaan. Ahdistaa vaan ne puhelutkin, kun koskaan en tiedä milloin sanon väärin..
Kommentit (19)
Okei, ehkä mies on kokenut järkytyksen ja sen takia teille voi jossain vaiheessa kriisi tulla. Se pitää vaan elää, joka siitä selviää voittajina ja olette entistä läheisempiä tai sitten teille tulee ero.
Itse en nyt lähtisi vielä puimaan mitään kriisiä. Yritä nyt vaan ymmärtää sitä miestä joka on kokenut jotain ikävää ja jättää omat tunteet taka-alalle. JOs tota kestää ja kestää ja tuntuu että mies ei pääse yli tapauksesta, se haittaa jo teidän arkielämää ja yhdessä oloa, niin sitten voit puhua parisuhdekriisistä.
äläkä tyrkytä väkisin tukeasi. Anna miehelle tilaa rauhassa käydä pahin kriisivaihe läpi yksin, koska hän näyttää nyt tarvitsevan sitä yksinäisyyttä. Et sinä todennäköisesti voi juuri nyt mitenkään auttaa miestä selviämään, hänen täytyy selvitellä ne yksin päässään ensin.
Anna miehen vain olla, älä painosta suhde- tai kotiinpaluuasioilla. Kriisi menee kyllä ohi aikoinaan kun on kerran ulkoisesta, sinuun liittymättömästä asiasta alkanut.
Osannee vähän paremmin valottaa sua, josko on aiheellista olla huolissaan parisuhteestanne tai ei.
Ihmettelen kyllä miehesi kypsyyttä, kun noin pakenee siskonsa helmoihin...
Ei kait se auta kuin odottaa.. :)
Mulla on vaan niin riittämätön olo, kun tuo mies on auttanut minua selviämään vaikka mistä surusta(: En painosta tietenkään parisuhdeasioilla, varovasti kerran kysyin siitä kotiinpaluusta.
Mies soittelee minulle, mutta ne puhelut on aika kankeita, koska en oikein uskalla enää sanoa mitään. Välillä jutellaan pitkäkin tovi, sitten sanon jotain väärää ja se on siinä.
Ei tää varmaan parisuhdekriisi ole, en oikein keksinyt otsikkoa ja on tässä omatkin ajatukset vähän sekaisin. Mies puhui jotain suhteeseen liittyen ja sanoi, ettei tiedä enää mitä haluaa. Tiedän kyllä tunteen, joskus kun on jotain hirveää tapahtunut on tullut mietittyä omaa elämää ja unelmia ja tulevaisuutta. Siinä on hetken aikaa kaikki sekaisin.
Tää riittämättömyyden tunne on hirveä. Olen aina ollut sellainen ihminen, että toisen ihmisen suru sattuu minuun ihan hulluna. Mutta ehkä tää ajan kanssa tästä selviää..
Osannee vähän paremmin valottaa sua, josko on aiheellista olla huolissaan parisuhteestanne tai ei.
Ihmettelen kyllä miehesi kypsyyttä, kun noin pakenee siskonsa helmoihin...
Mä en ole tätä siskoaan tavannut kuin kerran, enkä oikein viitsi hänelle soitella.
Mies on nyt sen verran sekaisin, ymmärrettävästi, että siskolle lähtö oli varmaan ainoa oikea ratkaisu. Saa siellä tukea perheestään ja aikaa miettiä ja käsitellä tapahtunutta. Oman perheen tuki on nyt hänelle tärkeää ja toivottavasti auttaa häntä.
liittyvä suru-uutinen? Jos kyseessä on läheisen itsemurha tai muu väkivaltainen kuolema, on shokki todella kova eikä siitä ihan heti yli pääse. En ehkä tuossa vaiheessa kamalasti koittaisi pitää yhteyttä puhelimella, puhelimessa asiat helposti vääristyvät kun ei näe toisen ilmeitä eikä eleitä. Ehkä olisi parasta antaa tilanteen nyt rauhoittua, älä itsekkäästi aseta odotuksia parisuhteen osalle vaan ajattele, että nyt tilanne on tämä ja mies selvittelee kaikessa rauhassa asioitaan ja omaa päätään.
Varmaankin tämä tulee olemaan ensimmäinen todellinen koetinkivenne suhteessa, vaikka kyseessä onkin tällä hetkellä miehen oma, henkilökohtainen kriisi. Parisuhteessa niistä hlökohtaisista jutuista tulee aina parisuhteen kriisejä. Koita nyt kuitenkin pitää järki kädessä ja anna miehelle mahdollisuus omaan rauhaan. Suru helpottaa kyllä pikkuhiljaa ja hän tulee varmasti takaisin kotiinsa sieltä siskoltaan. Sitten voitte keskustella.
Jos sinun työsi/opiskelusi antaa myöten, niin etkö voisi mennä käymään siellä miehen siskon luona tai ainakin ehdottaa sitä? Jos mies kokeekin, että et tue häntä tarpeeksi?
Sori nyt kun olen tällainen negatiivinen, mutta mielestäni teidän suhde ei ole kovin syvällinen, jos miehesi ei osaa/halua avautua sinulle, eikä koe saavansa sinulta apua. Ja sekin ihmetyttää, että jos olette olleet jo 4 vuotta yhdessä, niin olet nähnyt miehen siskon vain kerran. Selvästikään et siis kuulu miehen "perhejengiin" vielä (ja huom. tällä en tarkoita, että pitäisi olla naimisissa, vaan juuri tuota läheisyyden astetta).
Ja mikset vaikka lähettäisi sille miehen siskolle tekstaria, jos et viitsi soittaa? Tyyliin: Olen huolissani "Pekasta", miten siellä pärjäillään" tms.
Ei tosiaan ollut tarkoitus masentaa sinua entisestään, mutta väkisinkin tuli viestistäsi tällainen olo.
Jos sinun työsi/opiskelusi antaa myöten, niin etkö voisi mennä käymään siellä miehen siskon luona tai ainakin ehdottaa sitä? Jos mies kokeekin, että et tue häntä tarpeeksi?
Sori nyt kun olen tällainen negatiivinen, mutta mielestäni teidän suhde ei ole kovin syvällinen, jos miehesi ei osaa/halua avautua sinulle, eikä koe saavansa sinulta apua. Ja sekin ihmetyttää, että jos olette olleet jo 4 vuotta yhdessä, niin olet nähnyt miehen siskon vain kerran. Selvästikään et siis kuulu miehen "perhejengiin" vielä (ja huom. tällä en tarkoita, että pitäisi olla naimisissa, vaan juuri tuota läheisyyden astetta).
Ja mikset vaikka lähettäisi sille miehen siskolle tekstaria, jos et viitsi soittaa? Tyyliin: Olen huolissani "Pekasta", miten siellä pärjäillään" tms.
Ei tosiaan ollut tarkoitus masentaa sinua entisestään, mutta väkisinkin tuli viestistäsi tällainen olo.
Mies puhui kyllä aluksi tapahtuneesta. Sen jälkeen on vain sanonut, ettei tiedä enää mistään mitään. Enkä tahdo painostaa puhumaan. Jos hänellä on vaikeaa, hän yleensä sulkeutuu eikä pahemmin puhu.
Ajattelin sinne menoa, mutta toisaalta siellä on kaikilla suru puserossa ja tahdon antaa heille rauhan käsitellä tätä perheen kesken. Kyseessä on, niin kuin joku arvelikin läheisen itsemurha. Muuta perhettä olen tavannut useammin, siskonsa on jäänyt etäisemmäksi juuri sen takia että asuu siellä kauempana, enkä ole kiireiltä ehtinyt mukaan sinne vierailemaan. Voisin kyllä laittaa viestin, mutta tiedän, ettei mieheni siitä ilahtuisi..
Ollaan mielestäni kyllä läheisiä, ollaan niin monesta vaikeasta asiasta yhdessä selvitty ja puhuttu. Yleensä mies on meistä se, joka puhuu, mutta kun jotain todella vaikeaa on tarvitsee hän hetken aikaa aina miettiä asioita. Viime vuosi oli yhtä vastoinkäymistä ja surua, mutta jollain ihmeen sisulla selvittiin. Nyt kun hetken tuntui, että asiat ois hyvin kävi sitten tämä. Kait se vetää maton jalkojen alta. Mulla ainakin on ollut vähän sellainen fiilis.
Täytyy nyt vaan koittaa antaa aikaa. Olen itsekin surullinen ja järkyttynyt, mutta omat tuntemukset eivät ole mitenkään verrattavissa miehen sisällä käyvään myllerrykseen. Tuntuu vaan niin vaikealta, kun pitää vaan odottaa ja olla tekemättä mitään. Ei ole se minun juttuni. Pelkään eniten, ettei mies pääse tästä koskaan yli.
aidosti vaimoainesta, hän kyllä hakeutuisi nimenomaan sinun luoksesi silloin, kun on suurimman tuen tarpeessa. Vaikka nyt käsillä oleva kriisi ei johdukaan parisuhteesta, se kuitenkin osoittaa sen, että mies ei ole syvästi kiintynyt ja sitounut.
aidosti vaimoainesta, hän kyllä hakeutuisi nimenomaan sinun luoksesi silloin, kun on suurimman tuen tarpeessa. Vaikka nyt käsillä oleva kriisi ei johdukaan parisuhteesta, se kuitenkin osoittaa sen, että mies ei ole syvästi kiintynyt ja sitounut.
Sellainen olo mulle on tullut. :( Mutta toisaalta tää tilanne on niin paha, että ei varmaan kannata vetää johtopäätöksiä mihinkään suuntaan..
ei tuo kummoinen parisuhde ole jos mies ei sinua halua tueksi suruun...
sinun pitäisi olla se maailman paras olkapää, jolla voi puhua kaikesta, rakkaus kantaa läpi vaikeuksien yms löpinää.. sitä itse parisuhteeseen toivon molemminpuolin,
eli miten ihmeessä mies sulkee sut surunsa ulkopuolelle.. sunkin aika miettiä miksi olitte yhdessä, mukavuuden halusta? mikä siskossa tai siskon luona on sellaista mitä sinä et voi tarjota?
hämmentävä tilanne parisuhteen kannalta..
Ette varmaan kovinkaan vanhoja, ehkä parikymppisiä? Tuolloin monille miehille se oma lapsuudenperhe on kuitenkin jotenkin turvallisempi ja "perheempi" kuin parisuhde, varsinkin jos ei ole yhteisiä lapsia.
Anna miehelle aikaa, hän on aivan shokkivaiheessa kriisiä. Pian asia alkaa hahmottua ja hän pystyy ajattelemaan edes jotenkin selkeästi ja niin, että tunnetaso on tasapainossa. Kuukausia tuohon menee, että miehellä helpottaa ja sittenkin kipu on aina mukana eri tavoin. Parisuhteen kriisistä ei vielä kannata puhua, ole vain olemassa.
Ollaan pikkaisen alle kolmekymppisiä :)
Juttelin miehen kanssa puhelimessa ja oli kyllä onneksi vähän piristynyt, tai ainakin kuulosti siltä. On kuulemma nähnyt muutaman kerran entistä tyttöystäväänsä ja jutellut tämän kanssa. Jos tilanne ei olisi tämä, voisin olla mustis. Nyt olen iloinen mistä tahansa, mikä piristää häntä. Mitään meihin kahteen liittyvää ei puhuttu vieläkään, eikä oikeastaan mitää sen syvällisempää muutenkaan. Lähinnä säästä ja ruoasta juteltiin :D
Toivottavasti tää tilanne ajan myötä helpottaa, mulla on itsellä pää ihan sekaisin tän homman takia.
kyllä ap sinun teksteistäsi, että toivon miehesi tosiaan opettelevan myös sinuun tukeutumista. :) Ehkä niin käy, kunhan pahimmasta päästään yli.
Muistan kun oma äitini kuoli, niin mulle oli tärkeintä olla oman perheen kanssa. Me kaivattiin sitä ihmistä, meille se oli tärkeä ja rakas, ei miehelleni (siis totta kai hyvissä väleissä olivat, mutta siinä mentiin kuitenkin syviin lapsuuden vesiin...). Miehellä oli muutenkin arki pyöritettävänä kotona, työt ja kaikki (ei lapsia), minä olin hetken aikaa sairauslomalla. Jo käytännön asioidenkin takia, kun piti olla siellä auttamassa ja asuntoa tyhjentämässä yms., ja välimatka on pitkä.
Kyllä mekin puhelimitse jotain puhuttiin miehen kanssa, mutta kun olin ensin koko päivän käsitellyt asioita lapsuudenperheeni kanssa, niin ei ollut enää paukkuja puhua siitä miehen kanssa. Ja kyllä siinä oli koko elämä vähän "vaakalaudalla", tiesin järjellä että tästä päästään yli, mutta oma parisuhde ja se elämä siellä kotona tuntui sillä hetkellä kaukaiselta, kun on niin sisällä surussa siellä surun ydinpisteessä...
Tapahtuneesta on nyt pari viikkoa, voin kuvitella että miehesi elää nyt samoja vaiheita. Sinun aikasi tulee vielä, kun tästä ihan pahimmasta päästään yli ja mies palailee maisemiin. Silloin se ensikriisi on käsitelty niiden ihmisten tukemana, jotka kaipaavat tätä samaa itsemurhan tehnyttä ihmistä, miehen omien tunteiden aika tulee sitten myöhemmin. Sinun tukesi tulee varmasti olemaan tässä tärkeää, eikä tästä kriistiajasta pidä tosiaan vetää mitään johtopäätöstä suhteenne laadusta.
Tukijan rooli on raskas myös, joten voimia sullekin ja toivon voimia jaksaa tämän surun ja myös epävarmojen aikojen yli. Eiköhän se vielä hyväksi muutu. :)
vaikeaa oli mutta nyt ollaan oltu jo kohta 18v yhdessä ja kaikki tuo kriisi vaan lähensi meitä.
Ensin kuoli minun vanhempi ja oli ihanaa kun mies "vei" minut pois sieltä surun keskeltä ja puhui ihan muita asioita. Minua ahdisti se suvun itku ja tunnelma ja halusin vaan pois. Halusin käsitellä suruani yksin ja rauhassa..mutta mies toi minulle muuta ajateltavaa ja se rauhoitti ja helpotti.
Kun mieheni vanhempi kuoli, oli miehellä samankaltainen tyyli ja annoin hänelle rauhan. En painostanut enkä puhunut tai kysellyt. Halailin ja suukottelin, mutta yritimme elää "normaalisti". Surimme ja puhuimme sitten sukulasten aikana.
Mies on minua tuosta asenteesta kiittännyt myöhemmin, kuulemma se helpotti kun en koko ajan jauhanut sitä samaa mitä toinen vanhempi tai sisarus teki. Mutta olihan minulla jo kokemus siitä.
Anna miehellesi aikaa ja yritä puhua muista asioista vaikka se naisena on välillä vaikea tajuta. Kun mies tulee kotiin, tunnustele asiaa varovasti ja anna miehen puhua itse. Meilläkin tilanne ratkesi sillä, kun mies vihdoin sai suunsa auki..mutta minun painostus olisi meidät ajaneet umpikujaan.
Paljon voimia!
kyllä ap sinun teksteistäsi, että toivon miehesi tosiaan opettelevan myös sinuun tukeutumista. :) Ehkä niin käy, kunhan pahimmasta päästään yli.
Muistan kun oma äitini kuoli, niin mulle oli tärkeintä olla oman perheen kanssa. Me kaivattiin sitä ihmistä, meille se oli tärkeä ja rakas, ei miehelleni (siis totta kai hyvissä väleissä olivat, mutta siinä mentiin kuitenkin syviin lapsuuden vesiin...). Miehellä oli muutenkin arki pyöritettävänä kotona, työt ja kaikki (ei lapsia), minä olin hetken aikaa sairauslomalla. Jo käytännön asioidenkin takia, kun piti olla siellä auttamassa ja asuntoa tyhjentämässä yms., ja välimatka on pitkä.
Kyllä mekin puhelimitse jotain puhuttiin miehen kanssa, mutta kun olin ensin koko päivän käsitellyt asioita lapsuudenperheeni kanssa, niin ei ollut enää paukkuja puhua siitä miehen kanssa. Ja kyllä siinä oli koko elämä vähän "vaakalaudalla", tiesin järjellä että tästä päästään yli, mutta oma parisuhde ja se elämä siellä kotona tuntui sillä hetkellä kaukaiselta, kun on niin sisällä surussa siellä surun ydinpisteessä...
Tapahtuneesta on nyt pari viikkoa, voin kuvitella että miehesi elää nyt samoja vaiheita. Sinun aikasi tulee vielä, kun tästä ihan pahimmasta päästään yli ja mies palailee maisemiin. Silloin se ensikriisi on käsitelty niiden ihmisten tukemana, jotka kaipaavat tätä samaa itsemurhan tehnyttä ihmistä, miehen omien tunteiden aika tulee sitten myöhemmin. Sinun tukesi tulee varmasti olemaan tässä tärkeää, eikä tästä kriistiajasta pidä tosiaan vetää mitään johtopäätöstä suhteenne laadusta.
Tukijan rooli on raskas myös, joten voimia sullekin ja toivon voimia jaksaa tämän surun ja myös epävarmojen aikojen yli. Eiköhän se vielä hyväksi muutu. :)
että entinen tyttöystävä osaa lohduttaa paremmin kuin sinä...
Tottakai siitä pitää olla onnellinen.
Pääasia että mies selviää ongelmistaan. Haloo..
Arvosta itseäsi sen verran että mene miehen perässä ja tarjoa tukeasi suoraan. Ei vain soittelemalla silloin tällöin.
Ainakin minä kokisin että siskon lisäksi olisin itse tukemassa misetäni. Ei entinen tyttöystävä.
Kiitos ihanista viesteistä :) Lohduttaa paljon, etenkin kuulla että muutkin ovat tällaisesta selvinneet.
Tänäänkin taas soiteltiin ja juteltiin suht iloisesti kaikkea. Tai no, lähinnä minä höpötin päivän kuulumisia jne :) Mies oli kovin hiljainen, mutta sanoi kuitenkin kuuntelevansa mielellään minun höpötystäni, tulee kuulemma kotoisa olo :P
Vaikka mä nyt ymmärrän tätä tilannetta, on mulla silti ihmeen ahdistunut ja paha olo. Eilen sain hirveän ahdistuskohtauksen ja istuin reilun tunnin suihkussa itkemässä. Onneksi tänään on ollut jo parempi fiilis! :)
Se, että poikaystäväni jutteli entiselleen, ei ole minulta pois. Ovat olleet läheisiä ja ovat vieläkin. Minunkin oli surun keskellä helpompi jutella eräälle miespuoliselle kaverille, en tahtonut kuormittaa miestä omalla surullani.
Sekin voi olla totta, että meidän parisuhde tuntuu nyt etäiseltä. Ja jos totta puhutaan, on minunkin nyt vaikea kuvitella meidän välillemme sellaista normaalia läheisyyttä. Jokin miehessä on nyt rikki, eikä hän ole se sama henkilö kuin äsken. Kotiin paluun jälkeen alkaa varmaan se arkeen totuttelu ja muu, ja se läheisyys tulee varmaan pikku hiljaa luonnostaan. Mulla on itselläkin vielä tavallaan suruaika meneillään eräästä poismenosta ja tämä yksin olo on pakottanut läpikäymään asiaa.
Olen nyt vähän valmistellut asunnossa sitä kotiinpaluuta varten, vaikka tuskin se heti tapahtuu. Sellaisia pikkujuttuja, joilla huomioin häntä, mutten liian korostetusti. Siivoan, haen hänen lemppari karkkejaan (mies on meistä se herkkupeppu) ja teen jotain superhyvää ruokaa.
Jos ja kun me tästä kaikesta nyt selvitään, niin selvitään mistä vaan. :)
Sellaista se on, tilanteet elää päivän kerrallaan. Osaat suhtautua ihailtavasti tuohonkin eksän kanssa jutteluun.
Varmasti tulee menemään hetken aikaa, ennen kuin kaikki on entisellään, eikä välttämättä koskaan olekaan. Ne voivat olla paremminkin, kuka tietää. Ikävätkin kokemukset kasvattavat meitä, mies saattaa oppia luottamaan että sinä olet se peruskallio, joka tyynesti odottaa kotona hänen oman myrskynsä tyyntymistä, etkä lähde mihinkään. Varmaan on vaikea kuvitella sitä normaalia läheisyyttä, mutta toisaalta, kun ajattelet parisuhdetta normaalissakin tilanteessa, niin eikö joskus esim. riidan aikana tule hetkittäin tunne, että en tunne tuota ihmistä eikä mikään ole enää kuten ennen... Eikä tarvita kuin hetki, yksi halaus, ja se on se sama kulta kuin aiemminkin. Oma mieli myllertää ja asettaa outoja fiiliksiä, mutta täytyy aina muistaa olla antamatta hetkittäisille tuntemuksille liian suurta painoarvoa. Sanoisin että parin kuukauden jaksoissa olisi aina hyvä tarkastella kaikkea elämässään - koski se sitten uutta työpaikkaa, uutta harrastusta, laihduttamista, uutta parisuhdetta, parisuhdekriisiä. Pieniä suunnanmuutoksia tekemällä ne isot linjat selkeytyvät vasta myöhemmin. Käännät suuntaa pari astetta, se ei tunnu missään tänään eikä huomenna, mutta kun tarkastelet kahden kuukauden päästä, niin suuntahan on ihan eri kuin mikä se oli ennen tätä suunnanmuutosta.
Olet hyvä kumppani kertomasi perusteella ja jos mies on yhtä fiksu tapaus, osaa hän sitä ennemmin tai myöhemmin arvostaa. Surun keskellä ei välttämättä sitä näe, sitten jälkeenpäin tajuaa, kuinka hyvin olet auttanut just tuommoisilla pikkujutuilla eteenpäin.
~ 17
Kirisuhde praasissa?